Eloisa-hankkeen yhteydessä julkaistiin pienimuotoinen menetelmäpankki eli opasyrityskontekstiin (Linnamäki 2023). Opas on tarkoitettu kaikille, jotka ovat kiinnostuneet toiminnallisista menetelmistä ja niiden käytöstä erityisesti työelämäyhteydessä. Tässä tekstissä pohditaan toiminnallisten menetelmien luonnetta ja niiden haasteita sekä mahdollisuuksia sekä osallistujille että fasilitoijille.

Kun tässä tekstissä puhutaan toiminnallisista menetelmistä, viitataan kaikkiin menetelmiin, jossa työskennellään toiminnallisesti eli ryhmä on aktiivinen toimija, ei pelkkä tiedon vastaanottaja. Toiminnalliset menetelmät voivat olla niin tekemistä, keskustelua, draamaa, piirtämistä – tärkeintä on ryhmän aktiivisuus. Fasilitoijalla viitataan tässä tekstissä toiminnallisten menetelmien ohjaajaan, on hän sitten valmentaja, opettaja tai jossain muussa fasilitoivassa roolissa.

”Moi, mä olen Jori ja tulen käyttämään draamaa tässä koulutuksessa.” –”Mä en haluu esiintyy!!”

Toiminnalliset menetelmät herättävät usein paljon tunteita – niin osallistujissa kuin fasilitoijassa. Oman urani aikana olen nähnyt monenlaisia reaktioita, kun kerrotaan, että käytän toiminnallisia menetelmiä. Toiset jäykistyvät ja joskus jopa ärsyyntyvät, kun toisissa herää riemu, innostus ja joskus jännitys siitä, mitä tuleman pitää. Jos onnistuu motivoimaan ryhmän ja sallimaan myös negatiiviset tunteet, päästään toimintaan. Itse menetelmiä käyttäessä on mahdollisuus päästä myös monien tunteiden ääreen ja jopa käsitellä niitä samalla. Menetelmiä löytyy myös päästä päähän – toiset mittaavat ryhmän ajatuksia tai mielipiteitä, joissain mennään fiktiivisiin maailmoihin, toisissa keskustellaan rationaalisesti eri teemoista. Menetelmiä on valtavasti ja varmasti jokaiseen tilanteeseen voi löytyä hyvä menetelmä, joka auttaa pääsemään toivottuihin tavoitteisiin. Toiminnalliset menetelmät ovat kuitenkin monille myös kirosana, ja niistä ei ole pelkästään hyviä kokemuksia. Tämäkin on erittäin ymmärrettävää. Jos valitsee väärän menetelmän ryhmälle, voi toivottujen tulosten sijaan tulla häpeän ja hämmennyksen kokemuksia niin osallistujille kuin fasilitoijille. Onkin tärkeää pohtia, mitä menetelmiä käyttää, miksi ja missä tilanteissa, ja mikä ryhmälle on mahdollista.

Esiintymisen pelko

Esiintymisen ja esilläolemisen (esilläoleminen viittaa omaan aktiivisuuteen ryhmätilanteissa) pelko tulee koulutuksissa ja työnohjauksissa jatkuvasti vastaan, kun mainitsen toiminnalliset menetelmät. Menetelmiin liittyy paljon ennakkoluuloja siitä, että joutuu olemaan esillä tavalla, jolla ei haluaisi. Sana ”draama” tulee kreikasta ja tarkoittaa alun perin toimintaa (Merriam-Webster 2023), mutta herättää useimmiten ajatuksen esiintymisestä, teatterista ja omista kokemuksista sellaisen parissa. Aika usein esiintymiseen liittyy paljon häpeän ja riittämättömyyden kokemuksia, ja niiden ääreen ei luonnollisesti halua kontekstissa, jossa on tottunut olemaan turvassa. Fasilitoijan on tärkeä miettiä, miten mahdollistaa riittävän turvallinen tila ryhmälle, että toiminta on mahdollista. On hyvä pohtia, millaista toimintaa ryhmä yleensä tekee, ja jos ryhmä on tuttu, pohtia, mikä turvallisuuden taso ryhmässä yleisesti on, ja kuinka helposti ryhmä lähtee uusiin toimintatapoihin. Kaikki muutos herättää tunteita, ja useissa myös ahdistusta – uudet asiat ovat jotain, mitkä eivät ole hallittavissa. Psykoterapiassa tunnistetaan muutosvastarinta sekä identiteetti- että turvallisuuskysymyksenä (Eagle 1999). Jos joudun toimimaan eri tavalla kuin aiemmin, miten minut nähdään? Aiemmat toimintatapani ovat toimineet tähän asti, jos teen jotain uutta, selviydynkö? Nämä ovat erittäin ymmärrettäviä kysymyksiä, kun toimitaan työkontekstissa, jossa meillä jokaisella on joku rooli omassa yhteisössämme. Meidät saatetaan nähdä eri tavalla kuin toivomme, jos teemme jotain ”typerää”.

Aloittaessani aikuiskouluttajan uraa tein muutamia asiakaspalvelukoulutuksia, ja eräästä koulutuksesta sain erittäin huonoa palautetta. Olin ymmälläni, koska olin mielestäni valinnut todella mielekkäitä harjoitteita ja kaikki olivat teeman sisällä. Myöhemmin muistin vastarinnan, jota eräs roolityöskentely oli herättänyt, ja luokanopettajan tavoin olin vain kehottanut ryhmää tyyliin ”tehkää nyt, kyllä te siitä saatte irti, kunhan teette”. Tajusin, etten ollut kunnioittanut ryhmäläisiä ja heidän aikuisuuttaan sekä ymmärrystä omista tarpeistaan tarpeeksi, en tunnistanut ahdistusta, joka liittyi työskentelyyn ja olin valinnut menetelmän, johon kyseinen ryhmä ei ollut valmis.

Käytettäessä toiminnallisia menetelmiä usein ensimmäinen tehtävä fasilitoijalla on vastarinnan purkaminen, että menetelmiä voi ylipäätään käyttää. Jos ryhmä ei ole mukana tai sitoudu toimintaan, jota fasilitoijan kanssa tehdään, on iso mahdollisuus, että fasilitoijan tavoitteisiin ei päästä. Tärkeintä fasilitoijalle on antaa vastarinnalle tilaa, ymmärtää se ja puhua peloista ja mahdollisuuksista, mitä menetelmiin liittyy. Itse kiitän usein siitä, että on tullut paikalle, vaikkei välttämättä olisi halunnut ja pyydän kokeilemaan ja tutkimaan minun kanssani, ovatko menetelmät kenties tässä kontekstissa toimivia. Usein helpotuksen huokaus kiertää myös ryhmää, kun kertoo, ettei kenenkään tarvitse ”esiintyä”. Yhdessä toimiminen, asioiden toiminnallinen tutkiminen, ja yhteisen todellisuuden tutkiminen ovat usein ryhmiä kiinnostavia lähtökohtia ja auttavat pääsemään itse toimintaan.

Spontaani tila ryhmälle

Morenon luovuuden kaanon (Moreno 1953) on hyvä lähtökohta sen ymmärtämiselle, milloin toiminnalliset menetelmät toimivat. Jacob L. Moreno (1889–1974) oli itävaltalais-amerikkalainen psykiatri ja sosiaalipsykologi, joka tunnetaan parhaiten psykodraaman, spontaanisuuden teatterin ja ryhmäpsykoterapian perustajana. Hänen työnsä korosti yksilön ja ryhmän välistä vuorovaikutusta sekä roolien merkitystä sosiaalisessa kontekstissa. Morenon mukaan draama ja spontaanius voivat olla terapeuttisia, auttaen ihmisiä ymmärtämään itseään ja toisiaan paremmin.

Viitatessani Morenoon tällaisessa tekstissä haluan korostaa toiminnallisten menetelmien syvällisiä juuria ja niiden monimutkaisuutta. Morenon teoriat antavat meille kontekstin ymmärtää, kuinka ja miksi nämä menetelmät voivat olla tehokkaita ryhmätyössä, ja samalla ne muistuttavat meitä niiden eettisestä ja vastuullisesta käytöstä. Jos halutaan muutosta tai mitä tahansa luovaa toimintaa, pitää sitä ennen olla riittävästi spontaanisuutta, että pystytään muutokseen.

Morenon määritelmässä spontaanisuus on luovaa energiaa, ja spontaani toiminta uutta tai mielekästä toimintaa vanhassa tilanteessa tai mielekästä toimintaa uudessa tilanteessa. Tätä ”spontaania energiaa” kerätään sopivalla lämmittelyllä. Ryhmän voi lämmittää jollain toiminnallisella harjoitteella, oikeanlaisella kysymyksellä tai millä tahansa virikkeellä, mikä vähentää ahdistusta, joka on spontaanisuuden vastavoima. Tämän jälkeen pystytään tekemään ”luova teko”, ja jos spontaania energiaa on riittävästi, luova teko johtaa jonkun uuden syntymään. Näin voi ajatella myös toiminnallisten menetelmien käytöstä – jos haluan saada aikaan jotain mielekästä ja merkityksellistä ja auttaa ihmisiä näkemään asiat uudessa valossa, on hyvä miettiä, miten he energisoituvat asian ääreen ja pystyvät riittävän turvallisesti käsittelemään asiaa.

Oikean menetelmän valinta

Mitä asiaa olemme käsittelemässä? Millä tavalla asiaa olisi hyvä lähestyä? Miten olen lähestynyt asiaa aiemmin, tai miten joku toinen on lähestynyt asiaa? Mikä toimi, mikä ei? Miksi valitsen sen menetelmän, minkä valitsen ja mitä kuvittelen sen auttavat tavoitteeseen pääsyssä? Mitä teen, jos ryhmä ei syty menetelmälle? Mitä enemmän kokemusta toiminnallisista menetelmistä on, sitä enemmän edeltävät kysymykset tulevat automaatioksi ja on helppo valita sopivat menetelmät oikeisiin konteksteihin. Jos tarkoitus on tutustua ensimmäistä kertaa, ei välttämättä kannata valita ensimmäiseksi menetelmää, joka vaatii toisen roolin ottamista ja siinä toimimista. Samaten joku näppärä leikki kontekstissa, jossa halutaan syventyä jonkun aiheen ääreen, saattaa viedä energian ja huomion väärään suuntaan sen sijaan, että se herättäisi keveyttä ja vapauttaisi ryhmää. Näihin ei ole olemassa ehdottomia sääntöjä, ja jokainen fasilitoija päättää itse, mikä kunkin harjoitteen tavoite on. On tärkeää, että pohtii jokaisen käyttämänsä menetelmän tavoitteen. Itse kysyn itseltäni ennen harjoitteiden valintaa, mihin tilaan toivon ryhmän pääsevän harjoitteen jälkeen, ja miten harjoite tukee jatkotoimintaa.

Harjoitetta valittaessa on aluksi mainittujen kysymysten lisäksi hyvä kiinnittää huomiota ainakin seuraaviin asioihin:

• Mistä harjoitteista itse pidän ja en pidä? Miksi?
• Miten otan huomioon erilaiset suhtautumiset harjoitteisiin?
• Miten käsittelen mahdollisen vastarinnan?
• Kuinka pitkään harjoite kestää ja ehtiikö kaiken harjoitteen aikana avatun myös sulkea eli käsitellä riittävästi?
• Onko minulla turvallinen olo tätä harjoitetta fasilitoidessa? Voisinko tehdä sen jonkun kanssa, jos yksin on epävarma olo?

Harjoitus tekee mestarin

Niin kuin kaikessa muussakin, toistot tuovat varmuutta ja ymmärrystä, ja kehomme hermottuu kokemaan turvalliseksi sen, mikä aiemmin oli pelottavaa. Toiminnalliset menetelmät ovat laajuudessaan valtava kokonaisuus. Sopivia menetelmiä löytyy niin kokeneille kuin aloitteleville fasilitoijille. Jos joku menetelmä tuntuisi sopivalta, mutta itsellä on epävarma olo sen fasilitoinnista, parityöskentely mahdollistaa enemmän turvaa. Menetelmiä kannattaa kokeilla myös turvallisissa konteksteissa, esim. kollegoiden tai ystävien parissa, että voi saada rakentavaa ja hyvää palautetta siitä, mikä niissä toimii ja miten niitä voi mahdollisesti muokata.

On myös tärkeää ymmärtää, että jokainen ryhmä ja tilanne on erilainen. Vaikka olisi käyttänyt tiettyä menetelmää onnistuneesti aiemmin, voi seuraava ryhmä reagoida siihen täysin eri tavalla. Siksi on tärkeää olla valmis sopeutumaan, mukautumaan ja tarvittaessa muuttamaan suunnitelmaa kesken kaiken.

Reflektointi on myös avain oppimiseen. Jokaisen session, työpajan tai koulutuksen jälkeen on hyödyllistä pysähtyä miettimään, mikä toimi ja mikä ei. Mitä oppi itsestään fasilitoijana ja ryhmästä? Voisiko jotakin tehdä toisin seuraavalla kerralla? Myös palautteen pyytäminen osallistujilta voi olla arvokasta, sillä se antaa ulkopuolisen näkökulman ja usein uusia oivalluksia. On myös suositeltavaa verkostoitua muiden toiminnallisten menetelmien käyttäjien kanssa, sillä keskustelu ja ideoiden vaihto muiden saman alan ammattilaisten kanssa voi tuoda uusia näkökulmia ja inspiraatiota omaan työhön.

Virheitä tulee väistämättä ja ne ovat osa oppimisprosessia. Tärkeintä on suhtautua niihin avoimesti ja käyttää niitä mahdollisuutena oppia ja kehittyä. Kun kohtaa haasteita tai vastoinkäymisiä, on hyvä muistaa, miksi valitsi toiminnallisten menetelmien käytön ja mikä niissä innostaa ja motivoi.

Toiminnalliset menetelmät mahdollistavat monissa konteksteissa tehokkaan ja mielekkään tavan käsitellä asioita ja keskusteluttaa ryhmää, ja samaan aikaan niihin liittyy paljon tunteita sekä ennakkoluuloja. Kuten muidenkin ennakkoluulojen kanssa, nämäkin ennakkoluulot hälvenevät parhaiten todellisten kokemusten myötä. Toivottavasti tämä teksti herätti lukijoissa ajatuksia ja mielenkiintoa toiminnallisten menetelmien luonteesta ja fasilitoinnista ja osaltaan madalsi kynnystä mennä kohti toimintaa.

Kirjoittajatiedot

Jori Linnamäki on draama-asiantuntijana ELOSSA! Ja Eloisa-hankkeissa ja opettaa Laureassa draamaa sekä psykodraamaa. Laurean ulkopuolella hän toimii useiden työyhteisöjen kanssa työnohjaajan ja konsultin roolissa Werka kehitys Oy:n kautta.

Lähteet:

• Eagle, M. 1999. Why Don’t People Change? A Psychoanalytic Perspective. In: Journal of Psychotherapy Integration, Vol.9, No.1. 3–32
• Linnamäki, J. 2023. Luovat valmennusmenetelmät työyhteisöihin. Avointen oppimateriaalien kirjasto.
• Merriam-Webster 2023. Sana. Merriam-Webster.com dictionary.
• Moreno, J. L. 1953. Who Shall Survive? Foundations of Sociometry, Group Psychotherapy and Sociodrama. Beacon House.