Edellisen blogikirjoitukseni päätteeksi kiteytin, että korkeakoulun johtaminen rehtorina on yhteistyötä ja jatkuvaa oppimista. Yhteistyössä oppii jatkuvasti toisilta, kun mieli on avoinna. Oppia voi aivan kaikesta ja rehtorina on jatkuvasti esitettävä itselleen kysymys, mitä erityisesti on tarpeen oppia.

Vaikka rehtorin ajankäyttö on monin tavoin sidottua niin korkeakoulun sisäiseen yhteistyöhön kuin myös sidosryhmäyhteistyöhön niin alueellisesti kuin kansallisesti ja osin myös kansainvälisesti, voi toki rehtorin työn sisältöön, rytmitykseen ja näin omaan ajankäyttöönsä vaikuttaa. Samalla tekee ratkaisevia valintoja siitä, mitä on mahdollista oppia.

Tietysti merkittävin valinta rehtorin ajankäytön suhteen toteutuu jo korkeakoulun hallituksen päättämän johtosäännön kautta, sillä siinä määritetään johtamisvastuut. Kun toisinaan korkeakouluja kritisoidaan johtajien määrästä, on tuotava esiin, että johtajankin tulisi tuntea johtamaansa toimintaa. Monimuotoista ja –ulotteista korkeakoulutoimintaa ei voi johtaa vain muutama henkilö puhumattakaan yhdestä rehtorista. Vaikka on korkeakoulu-uransa aikana myös johtanut jotain toimintoa tai koulutusalaa, ei sen hallinta ole rehtorina enää mahdollista voimakkaasti kehittyvässä korkeakoulussa. Vaikka rehtorina toki kaiken aikaa oppii jotain eri koulutusalojen jne. erityispiirteistä, lienee tyypillistä suunnata jatkuvaa oppimista yhä enemmän korkeakoulun toiminnan ymmärtämiseen yhteisönä ja organisaationa sekä laajemmin toimintaan osana koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa. Jälkimmäisen jatkuvaa oppimista tukee merkittävästi sidosryhmäyhteistyö ja rehtorin erilaiset luottamustehtävät, jotka syventävät ymmärrystä koulutusjärjestelmästä ja –poliitikasta sekä yhteistyöstä yhteiskunnassa eri koulutusasteilla.