Muuttuvien ja poistuvien ammattien ja osaamisten tilalle syntyy uusia ammatteja ja osaamisia. Työpaikoilla on venyttävä nopeisiin muutoksiin. Uutta osaamista on hankittava nopeasti ja tehokkaasti. Se miten tämä yhtälö ratkaistaan, tulee olemaan koulutusjärjestelmämme haaste lähivuosina.
Jatkuvan oppimisen toteutumiseen tarvitsemme kokonaan uuden näkökulman osaamisen hankkimiseen. Ei riitä pelkästään, että tutkintoja uudistetaan ketterästi. Tarvitsemme muunlaisia osaamisen uudistamisen ja täydentämisen joustavia muotoja, jotka täyttävät laadullisesti ja sisällöllisesti asetetut työelämän tavoitteet. Jatkuvan oppisen käsite jo sinällään sisältää uuden näkökulman siitä, että ei ole enää olemassa aikuisen elinkaaressa ns. opiskeluaikaa ja työssäoloaikaa erillisinä ajanjaksoina, vaan ne kulkevat joko rinnakkain tai vahvasti limittäin läpi koko aikuisen elinajan. Jatkuva oppiminen käsitteenä sisältää myös aivan uuden tavan ajatella osaamisen kehittämisestä ja oppimisesta; se ei ole pelkkää koulusuorittamista vaan oppimista arjessa, työssä ja vapaa-aikana harrastuksissa. Jatkuva oppiminen voidaan nähdä lisäksi osana henkilön työuraa, joka on tullut jäädäkseen. Ajatus jatkuvasta oppimisesta on istutettava jo varhain, jotta sen toteutumisen todennäköisyys taataan.
Miten?
Jatkuvan oppimisen tarve ja edellä kuvattu iso osaamisvajeen jatkuva päivittäminen edellyttää tehokasta toimintamallia, jolla voidaan tyydyttää ison joukon kouluttaminen. Digitalisaatio tai kehittynyt teknologia on ainoa mahdollisuus, jonka avulla voimme tarjota koulutusta massoille. Kyse on kuitenkin siitä, miten me organisoimme, suunnittelemme ja toteutamme käytännössä koulutustarjonnan. Tavoitteena on laadukkaan ja tasa-arvoisesti saavutettavan osaamisen tuottaminen. Ei ole yhdentekevää, miten käytämme teknologiaa hyväksemme. Koulutus on suunniteltava ja toteutettava niin, että se täyttää niin pedagogisesti kestävät ratkaisut menetelmällisesti kuin työelämän osaamisvaatimukset. Hyvät digitaaliset oppimisympäristöt ottavat huomioon lisäksi erilaiset oppijat ja mahdollistavat ajasta ja paikasta riippumattoman opiskelun.
Keskustelua on käyty siitä, että voiko kaikkea opetusta laittaa verkkoon. Kaikkea ei nyky-ymmärryksen mukaan voi. Mielipiteitä asiaan on tullut sekä opiskelijoilta että opettajilta. Tämä luo lisähaasteita suunnitteluun, mikä oppimisympäristö kussakin tapauksessa on sopivin ja millainen on kulloinkin optimaalinen kohderyhmä opetuksessa.
Nykyaikaiset MOOCit mahdollistavat massojen teoreettisen opetuksen ajasta ja paikasta riippumatta tehokkaasti varsinkin silloin kun ne ovat laadukkaasti rakennetut. Kysymyksenä nousee, mihin kaikkeen nykyteknologia taipuu, kun puhe siirtyy ihmissuhdetaitojen tai esimerkiksi kädentaitojen oppimiseen? Uusimman teknologian käyttöönotto vaatii kouluttajatahoilta paitsi rahallisia panostuksia myös panostusta digipedagogisen osaamisen kehittämiseen. Uusin teknologia ei yksin pelasta tilannetta, mikäli ei ole riittävästi hyviä pedagogeja, jotka valjastavat teknologian oppimisen mahdollistajaksi. Digipedagogiikka on nouseva työkenttä, joka tarvitsee paljon asiasta innostuneita opettajia ja uutta tutkimusta. Pelkkä perinteisen opetuksen siirtäminen verkkoon ei toimi. Se malli on jo karkottanut paljon opiskelijoita verkko-opetuksesta ja alentanut motivaatiota osallistua verkko-opetukseen sekä herättänyt epäilyksiä verkko-opetuksen toimivuudesta. Oppimisprosessi on mietittävä uudelleen kun työskennellään verkon yli. Verkko haastaa opettajat miettimään koko oppimisprosessin uudelleen. Toisaalta voidaan hyödyntää sekä verkkoa että lähiopetusta yhdistämällä niissä tapauksissa, joissa verkon katsotaan olevan este hyvälle oppimiskokemukselle. Kokemusta ja tutkimusta on tähän mennessä kertynyt vain vähän ja siksi tätä on tarve tutkia, jotta koko paletti saadaan mahdollisimman hyvin toimivaksi.
Rahoitusdilemma
Paitsi ammatillisen koulutuksessa niin myös korkea-asteen koulutuksessa taistellaan rahoituksen riittävyydestä ja mitä myönnetyllä rahoituksella saadaan aikaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa Osaamisen tulevaisuuspaneelin ( https://minedu.fi/hanke?tunnus=OKM047:00/2017 ) tilaisuudessa 11.10.2018 oli mielenkiintoista seurata keskustelua, miten tulevaisuudessa olisi jatkuvan oppimisen mahdollistaminen rahoitettava. Aikuisväestöön kohdistuvan osaamisen kehittämiseen kohdistuu nykyisellään liian pieni osuus. Paneelin kannanotto kohdistui malliin, joka muodostuisi julkisesta, yksityisestä ja henkilökohtaisesta rahoituksesta. Koska nopea osaamisen uudistaminen on osa yksityisten yritysten taloudellista pärjäämistä, nähdään myös yritysten taloudellinen panostus aiempaa tärkeämpänä. Tällä hetkellä Suomessa yritysten rahoitusosuus on suhteessa muihin OECD-maihin nähden mitättömän pieni eli pienin. Julkisen rahoituksen osuus taas Norjan jälkeen suurin. Oppijan omaa vastuuta halutaan korostaa: investoimalla itseensä uudistuvan osaamisen muodossa turvataan paremmin henkilökohtainen työmarkkina-arvo ja työkykyisyys. ( https://www.sitra.fi/julkaisut/milla-rahalla ).
Paneelin loppuraporttia odotellessa: tämän kaiken ratkaisuun tarvitsemme paljon tahtoa ja uusia tuoreita ideoita –hullujakin, jotta saamme rakennettua uudenlaista oppimiskulttuuria. Lisäksi tarvitsemme saavutettavuutta sekä mahdollistamista lainsäätäjien taholta. Sen jälkeen vain taivas on rajana.
