”Lapset, tuokaapa jokainen iso muovikassi kouluun huomista ympäristöopin tuntia varten”, kehotti ala-asteen luokanopettajamme huhtikuisena iltapäivänä juuri ennen koulupäivän päättymistä. Sen enempää ei opettaja sillä hetkellä paljastanut meille tulevasta oppitunnista. Kun ympäristöopin tunti seuraavana päivänä koitti, lähdimme opettajan johdolla kassit mukanamme keräämään lumen alta paljastuneita roskia tienvarsilta ja ojanpohjilta. Siivoustalkoissa kassit täyttyivät osalla nopeammin kuin toisilla, mutta yhtä kaikki, jokainen meistä lapsista ja opettaja samoin kantoi kortensa kekoon. Tunnin päätteeksi opettaja sanoi meille vakava ilme kasvoillaan: ”Niin, nyt varmasti ymmärrätte, etteivät roskat kuulu luontoon. Pidättehän jatkossa huolta siitä, että aina laitatte kaikki roskat niille merkittyihin astioihin.”
Kuva: Thirdman / Pexels
Tämä kaikki tapahtui Tuomalan ala-asteella Tuusulan ja Järvenpään rajalla keväällä 1976, kun olin kymmenvuotias. Minulle keväinen roskankeruureissu oli todella voimallinen ja opettavainen kokemus. Ymmärsin, että jonkunhan ne roskat pitää poimia, sillä jos niin ei tapahtuisi, hukkuisi koko maapallo ennen pitkää ihmisten kaduille, pelloille ja metsiin heittämiin jätteisiin. Oivalsin, että jokaisella meistä on vastuu yhteisestä elinympäristöstämme.
Muistijälki tästä lapsuuden aikaisesta tapahtumasta on edelleen vahva. Opetus, jonka se minulle antoi, kuuluu: ”Koska kunnioitan meidän kaikkien yhteistä tilaa sisällä ja ulkona, en sitä sotke tai muutoin tärvele.” Aikuisena olen toki ymmärtänyt sen, etteivät kaikki suinkaan ajattele ja toimi tämän periaatteen mukaan. Se on minulle aika ajoin tarkoittanut toisten ihmisten tahallisesti taakseen jättämien sotkujen siivoamista kaupungin puistoista, rannoilta tai metsistä. Minusta kaikkinainen siisteys on ihmisen sivistyksen mitta.
Tuosta 1970-luvun roskien keräysoperaatiosta on pian kulunut puoli vuosisataa. Silloin ei vielä juurikaan puhuttu ilmastonmuutoksesta tai ekokatastrofista, vaikka syytä varmasti olisi ollutkin. Vasta näin jälkijättöisesti tajuan, kuinka valveutunut, tiedostava ja edellä aikaansa oma ala-asteen luokanopettajani oli jo tuolloin. Hän näytti omalla esimerkillään tulevaisuuden suunnan meille kasvuiässä oleville lapsille. ”Lapset, pitäkää paikat aina puhtaina, sillä se on tapa pelastaa tämä maailma”, kuulen hänen edelleen kuiskivan mielensopukoissani.
Tänä päivänä kestävästä kehityksestä sanotaan, että se on maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua muutosta. Sen tavoitteena on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Siinä voidaan onnistua, mikäli ympäristö, ihminen ja talous otetaan tasavertaisesti huomioon päätöksenteossa ja toiminnassa, ja mikäli kyetään aitoon vuorovaikutukseen, jossa otetaan huomioon kaikkien osapuolten näkemykset päättäjistä kansalaisiin.
Kestävässä kehityksessä ekosysteemiyhteistyö voidaankin nähdä keinona koota yhteen toimijoita eri sektoreilta koulutus- ja tutkimuslaitoksista yrityksiin, osaamiskeskuksiin, viranomaisiin, organisaatioihin ja rahoittajiin sekä kaupunkien asukkaisiin. Ihannetilanteessa ekosysteemiyhteistyö muodostaa toimintaympäristön, jossa laaja-alaisesti hyödynnetään eri toimijoiden osaamista ja tutkimustietoa, suunnitellaan asioita yhdessä, etsitään yhteisiä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin sekä luodaan resurssiviisaita toimintatapoja.
Juuri tätä eri toimijoiden välistä vuorovaikutusta ja alueellista yhteistyötä tukemaan on luotu kymmenen eurooppalaisen korkeakoulun muodostama PIONEER-verkosto, johon Laurea-ammattikorkeakoulu Suomesta kuuluu. Verkoston päämääränä on edistää ihmisystävällisen, elinvoimaisen ja resilientin elin-, asuin- ja liiketoimintaympäristön kehittymistä. PIONEER-korkeakoulut vastaavat koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla sekä ekosysteemiyhteistyöllä tulevaisuuden kaupunkien kestävän kehityksen haasteisiin ja tarpeisiin (ks. PIONEER-kumppaneiden InCITIES-hanke).
On kuitenkin muistettava, että kestävä kehitys ei tapahdu itsestään, vaan se edellyttää meiltä kaikilta konkreettisia ponnisteluja, kulutustottumusten muuttamista, arvovalintojen tekemistä sekä ennen kaikkea pitkäkestoisen yhteisen hyvän asettamista oman lyhytaikaisen edun tavoittelemisen edelle. Viime kädessä kaiketikin kyse on siitä, että jokainen meistä kysyy itseltään, mitä juuri hän voi tehdä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti muiden hyväksi. Tekojen ei tarvitse olla suuria, vaan se riittää, että ne ovat oikeansuuntaisia ja pyyteettömiä. Kun asenne ja tahtotila ovat kohdillaan, kaikki muu hyvä seuraa perässä.
Kirjoittajatiedot:
FT, KTM Mika Launikari toimii erityisasiantuntijana Laurea-ammattikorkeakoulussa eurooppalaisessa PIONEER-korkeakouluyhteistyössä, jossa keskitytään kestävän kehityksen kysymyksiin.
Lähteet:
