Verkko-opetusta on korkeakouluissa kehitetty jo yli kahden vuosikymmenen ajan ja nykyään yhä useammissa korkeakouluissa on jo tarjolla kokonaan verkko-opetukseen perustuvia digitaalisia tutkinto-ohjelmia. Niiden rakentamista on vauhdittanut ennennäkemätön kysyntä. Ensisijaisia hakijoita on verkkototeutuksiin usein moninkertainen määrä kuin ns. perinteisiin lähiopetukseen nojaaviin tutkinto-ohjelmiin. Opiskelun joustavuus on yksi keskeinen tekijä verkko-opetukseen perustuvien digitaalisten tutkinto-ohjelmien suosioon, mikä näkyy myös siinä, että yleisesti ottaen myös monimuotototeutukset ovat selkeästi suositumpia kuin pelkkään lähiopetukseen nojaavat tutkinto-ohjelmat. Opiskelijat arvostavat aiempaa enemmän joustavaa mahdollisuutta yhdistää työ ja korkeakouluopiskelu.
Niin kauan kuin digitaalista koulutusta on toteutettu, on kiistelty myös sen kyvystä tuottaa yhtä korkeaa osaamista kuin perinteisen lähiopetukseen perustuvan koulutuksen tuottama osaaminen. Epäilijöitä riittää edelleen ja enemmän vielä kansainvälisesti kuin Suomessa, mihin toki voi vaikuttaa myös korkeakoulutuksen maksullisuus. Verkko-opetukseen perustuvien digitaalisten tutkinto-ohjelmien määrä lisääntyy kuitenkin jatkuvasti myös kansainvälisesti, vaikka niiden osuus kaikista tutkinto-ohjelmista on edelleen marginaalinen. Covid -19 -pandemian suljettua korkeakoulujen kampukset moni opiskelija siirsi opintojen aloittamista vuodella, jotta ei joutuisi opiskelemaan verkossa. Samoin joissakin yliopistoissa peräti lisättiin tutkinnon suorittamisaikaa jopa vuodella, koska ei uskottu opiskelijoiden saavuttavan muuten riittävää osaamista.
On selvää, että digitaalinen koulutus ei sovellu yhtä hyvin kaikkeen oppimiseen. Vai onko? Käsitykset siitä, mihin digitaalinen koulutus ei soveltuisi, ovat kaventuneet jatkuvasti. Nykyään moni ajattelee jo, että kehittynyt verkko-opetus soveltuu kaikkeen oppimiseen. Kun verkko-opetus käynnistyi, oli alkuvaiheessa vahva uskomus, että vuorovaikutustaitoja ei voisi opiskella verkossa tai verkko-opiskelu ei soveltuisi esim. kielten oppimiseen. Toisin on nyt. Suurempi kysymys lienee nykyään, että lisääkö jokin opiskelutapa oppijan oppimismotivaatiota vai vähentääkö se sitä? Kun itsenäisyys oppimisessa kasvaa, kasvavat myös oppimismotivaation ja itsekurin vaateet. On löydettävä itselle kulloinkin mielekäs tapa opiskella ja oppia.
Nykyään ehkä suurimmat epäilykset kohdistuvat käytännön ammattitaidon ja kädentaitojen oppimiseen verkko-opiskeluna. On arvokasta, että käytännön toimenpiteen suorittamiseen saadaan riittävästi henkilökohtaista ohjausta ja harjoitusta. Siksi ammattikorkeakouluissa suoritettaviin tutkintoihin sisältyvät työharjoittelujaksot entiseen tapaan. Digitaalista koulutusta kehitettäessä on yllättäenkin huomattu, että toisaalta sen ansiosta voidaan entistäkin yksityiskohtaisemmin opastaa esim. tietyn toimenpiteen suorittamiseen, kun ns. mallisuorituksen katsomisen voi toistaa rajattomasti. Samoin verkkosimulaatioiden jatkuva kehittyminen sekä todellisten tai simuloitujen hoitotilanteiden seuraaminen kehittyvän kamerateknologian ansiosta tekevät oppimisesta yhä kiinnostavampaa ja tehokkaampaa.
Digitaalisen koulutuksen varsinaiset tekniset rajoitukset korkeakoulussa alkavat olla historiaa ja luovuus alkaa olla suurin rajoite digitaalisen koulutuksen kehitykselle. Kehitys sai lisävauhtia Covid -19 -pandemiasta ja entisestään sitä vauhdittaa 2020-luvulla myös ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteinen Digivisio 2030 -hanke, jonka myötä suomalaisesta koulutuksesta halutaan globaali edelläkävijä. Hankkeen myötä digitalisaatiokehitys suomalaisissa korkeakouluissa integroidaan kansallisesti toisiinsa, jolloin siitä saadaan vielä parempi hyöty korkeakoulutoiminnan kehittämiseen ja lisätään koko korkeakoulusektorin palvelukykyä ja yhteistyöpotentiaalia yhteiskunnan ja kansalaisten parhaaksi.
Lähteet:
