Vuosi 2023 alkoi valitettavan tutuilla uutisotsikoilla ja en nyt tarkoita uutisointeja vuoden vaihtumisesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Helsingin Sanomat (HS) uutisoi 3.1.2023: ”Tuhansien opiskelijoiden maahantulo tyssäsi Suomen lähetystöjen ruuhkiin”. HS kertoi, että paikoin lähes puolet ulkomaalaisista ammattikorkeakouluopiskelijoista odottaa edelleen maahanpääsyä, vaikka opinnot alkoivat jo syksyllä. Jopa lähes puolet ulkomailta Suomen ammattikorkeakouluihin hyväksytyistä opiskelijoista ei ollut joulukuun alkuun mennessä päässyt maahan, vaikka opinnot alkoivat jo syksyllä. Korkeakoulujen näkemyksen mukaan vaikein pullonkaula tilanteessa on, että oleskelulupahakemus edellyttää tunnistautumista Suomen lähetystössä lähtömaassa tai lähimmässä maassa, jossa lähetystö sijaitsee.
Samana päivänä (3.1.2023) myös MTV uutisoi: ”Ulkomaalaiset opiskelijat eivät pääse Suomeen, koska tunnistautuminen lähetystöissä on ruuhkautunut.” Nämä tunnistautumispalvelut ovat niin ruuhkautuneet, että osa opiskelijoista on joutunut odottamaan tunnistautumiseen pääsyä jopa puoli vuotta. Lohdullista on, että MTV uutisoi sekä ulkoministeriön että Maahanmuuttoviraston tunnistavan ongelmat ja ne kertovat tehtävän viikkotasolla yhteistyötä prosessin nopeuttamiseksi. Valitettavaa on, että ongelmia ei ole ratkottu viikkoja tai kuukausia vaan jo vuosia. Nyt tilanne on kuitenkin koko Suomen näkökulmasta paljon huolestuttavampi kuin aiemmin, sillä kansainvälisten opiskelijoiden määrä on kasvussa.
Suomessa on pitkään odotettu, että kansainvälisistä osaajista saataisiin helpotusta yhä pahenevaan työvoimapulaan. Erityisen vaikeaksi työvoimapula on käynyt sosiaali- ja terveysalalla, jota ikääntyvä väestö väistämättä kuormittaa yhä enemmän. Korkeakoulupolitiikassa on tunnistettu työelämän yhä akuutimmaksi muuttuva työvoimapula ja nyt opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttää, että korkeakoulujen kansainvälisten opiskelijoiden määrä kolminkertaistuu vuoteen 2030 mennessä ja valtaosa (75 %) heistä myös työllistyy Suomeen. Tämä edellyttää niin maakuvan kirkastamista kuin kansainvälisten opiskelijoiden kotouttamista tavalla, joka saa heidät innostumaan työstä ja asumisesta Suomessa. Siinä Suomella – niin alueilla kuin korkeakouluilla ja työnantajilla – on vielä paljon tehtävää, jotta pärjäämme kilpailussa muulle Euroopalle. Jotta voimme onnistua, on kansainväliset opiskelijat saatava ensin Suomeen.
Käytännössä lähes kaikki nämä kansainväliset opiskelijat, jotka odottavat pääsyä Suomeen aloittaakseen ammattikorkeakouluopinnot, ovat ns. lukuvuosimaksullisia opiskelijoita eli he maksavat itse opinnoistaan. Jos he eivät ole ns. lukuvuosimaksullisia opiskelijoita, he ovat koulutusviennin asiakkaita eli ns. tilauskoulutusopiskelijoita, jolloin heidän opiskelunsa Suomessa on korkeakoululle taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa. Kun ”asioita on korjattu” jo vuosia, saanee toivottavasti tämä asia kevään eduskuntavaalien myötä niin paljon huomiota, että se uuden hallituksen myötä ”korjataan kerralla ja niin hyvin”, että se kestää eurooppalaisen vertailun. Näin korkeakouluilla on mahdollisuus onnistua tavoitteissaan kolminkertaistaa kansainvälisten opiskelijoiden määrä vuoteen 2030 mennessä ja tuottaa yksi olennainen osaratkaisu yhä pahenevaan työvoimapulaan Suomessa.
Lähteet:
