Hyvinvointi & terveyden edistäminen, Työelämä & asiantuntijuus 26.2.2025

Koulutukseen lisää moniammatillista yhteistyötä

Teksti | Johanna Holmikari

Yhteistyö on keskeinen elementti työelämän rakentamisessa. Meidän on helppo tunnistaa sen hyödyt ja mahdollisuudet, mutta kuitenkin sen toteutumista usein haastavat tiukat ammattiroolit ja työn hierarkkiset rakenteet. Tässä artikkelissa pohdin moniammatillisen yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia muutaman käytännön esimerkin innoittamana.

Kuva: VectorMine / Adobe Stock (Laurean Education-lisenssi)

Olen viime aikoina pohtinut kovasti moniammatillisuutta ja siihen liittyvää tiimityötä. Moniammatillisuus nousee käsitteenä esiin monessa eri yhteydessä ja se koskettaa meitä kaikkia. Yhä monimutkaistuvammassa maailmassa tarvitaan monen eri osaajan yhteistyötä ja toisaalta vaatimus toiminnan tehostamisesta ajaa etsimään ratkaisuja siihen, miten saadaan yhteistyöllä paras mahdollinen hyötysuhde erilaisiin palveluihin. Olen myös pohtinut, millaista voisi olla hyvä ja toimiva moniammatillinen yhteistyö. Onko mahdollista rakentaa moniammatillista yhteistyötä ideaalinsa mukaisesti siten, että se olisi dialogista ja vastavuoroista ja pyrkii jokaisen tiimin jäsenen osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen ja tähtää toimintaan asiakkaan parhaaksi. Moniammatillisuuteen liittyy myös tasapainottelu erilaisten työroolien, koulutuksen, ammatillisen osaamisen ja siihen liittyvän yhteistyön välillä. Kaksi lähiaikoina julkaistua lehtiartikkelia herättivät minut pohtimaan moniammatillisuuden kysymyksiä ja haasteita uudenlaisesta näkökulmasta.

Varhaiskasvatuksen moniammatillisuuden haasteet

Aihe kiinnostaa minua erityisesti siksi koska olen seurannut tiiviisti keskustelua varhaiskasvatuksessa tapahtuvasta moniammatillisesta tiimityöstä ja siihen liittyvistä haasteista. Helsingin Sanomat (10.2.2025) uutisoi varhaiskasvatukseen liitetystä ammattiliittojen edunvalvonnasta, jonka vuoksi varhaiskasvatukseen ei enää löydy koulutettua henkilökuntaa. Uutinen tuo näkyväksi pitkään kyteneen erimielisyyden siitä, miten varhaiskasvatuksen moniammatillisten tiimien tulisi muodostua. Keskustelua käydään siitä, kuinka monen ryhmässä toimivan aikuisen tulisi olla yliopistokoulutettu varhaiskasvatuksen opettaja ja kuinka monta ammattikorkeakoulusta valmistuvaa varhaiskasvatuksen sosionomia tai ammatillisen koulutuksen saanutta varhaiskasvatuksen lastenhoitajaa ryhmässä tarvitaan. Tämä keskustelu liittyy kiinteästi uuteen varhaiskasvatuslakiin, jonka myötä varhaiskasvatuksen henkilöstörakenne uudistuu vuoteen 2030 mennessä. Lain pykälä 37 määrittelee: Päiväkodissa kasvatus-, opetus- ja hoitotehtävissä toimivasta 35 §:ssä tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdella kolmasosalla tulee olla varhaiskasvatuksen opettajan tai sosionomin kelpoisuus, josta vähintään puolella varhaiskasvatuksen opettajan kelpoisuus. Muilla tulee olla vähintään varhaiskasvatuksen lastenhoitajan kelpoisuus. Laki on monitulkintainen ja jättää tarkemmin määrittelemättä varhaiskasvatuksen uuden tiimirakenteen. Keskeistä on huomioida, että varhaiskasvatuksen jo vakiintuneiden työnimikkeiden, varhaiskasvatuksen opettajan ja varhaiskasvatuksen lastenhoitajan lisäksi varhaiskasvatuksessa työskentelee tulevaisuudessa myös varhaiskasvatuksen sosionomi. Lisää varhaiskasvatuksen sosionomien uudesta roolista ja koulutuksesta voit lukea täältä: https://journal.laurea.fi/varhaiskasvatuksen-sosionomin-uusi-opetussuunnitelma-kuvaus-opetussuunnitelman-kehittamistyosta/#5decb1ce.

Varhaiskasvatuksessa ei ole vielä päästy niin pitkälle, että keskusteluun olisi vielä noussut se, miten nämä kolme ammattiryhmää toimivat yhteistyössä, mutta mielestäni kokonaiskuvan ymmärtämisen kannalta olisi hyvä, että henkilöstömitoituksen ja työnkuvien rinnalle nostettaisiin keskustelua myös moniammatillisen tiimityön mahdollisuuksista ja hyödyistä. Moniammatillinen tiimityö ei myöskään ole ainoastaan varhaiskasvatuksen mahdollisuus ja haaste vaan koskettaa lähes kaikkia aloja, tämän huomasin törmätessäni toiseen kiinnostavaan artikkeliin.

Hoitoalan moniammatillisuuden haasteet

Mielenkiintoisen vertailukohteen moniammatilliseen tiimityöhön tuo esimerkki terveydenhuollosta ja sairaalan käytännöistä. Helsingin Sanomien artikkeli: Onko hoitaja lääkärin työkaveri vai palvelija? (Kallionpää 2025 ) nosti esiin terveydenhuollossa vallitsevat kastijärjestelmän ja samalla eri ammattiryhmien näkökulmia sairaalassa olevaan hierarkiaan, joka näkyy lääkärien ammattiryhmien valtana ja hoitajien osattomuutena. Artikkelin innoittajana oli sairaanhoitajaksi kouluttautuneen toimittajan kokemukset hoitokulttuuriin juurtuneesta kiusaamisesta, joka hankaloitti työskentelyä alalla. Artikkeli nostaa keskusteluun valtarakenteiden tunnistamisen tärkeyden ja moniammatillista yhteistyötä haastavat epäkohdat. Aihe on äärimmäisen tärkeä ja edellyttäisi havahtumista eri koulutusasteilla. Terveydenhuollon kriisi ei kestä vielä ulkoisten paineiden lisäksi sitä, että toiminta sisäisesti hapertuu huonon tiimityön ja jaksamisongelmien vuoksi.

Ilmiötä on helppo tarkastella ulkoapäin ja paikoin jopa turvautua ajatukseen, että näin on aina ollut ja sehän kuuluu asiaan. Olemme kautta historian kestäneet epämukavia ja huonoja käytäntöjä, jotka periytyvät ammattisukupolvelta toiselle. Lohduttaudumme ajatukseen, että tämä vain kuuluu ammatilliseen kasvuun ja jokaisen on vaihe vuorollaan koettava. Näin toimien hyväksymme hiljaisesti huonot käytännöt ja siirrämme vastuuta aina enemmän yksittäisen työntekijän jaksamisen harteille. Terveydenhuollon keskustelua kuitenkin seuratessa voi helposti todeta, ettei tämä toimintatapa ole enää nykymaailmassa kestävä ja ettei moniammatillista yhteistyötä voi millään alalla rakentaa hierarkkisten rakenteiden varaan. Artikkeli kuvasi uupumusta, arvostuksen puutetta ja jopa kiusaamista, joita sairaanhoitajat kokivat. Nykypäivänä ymmärrämme hyvin, miten tärkeää työn laadun ja tuottavuudenkin kannalta työssä jaksaminen ja siihen panostaminen on. Toinen asia on, miten hyvin osaamme huomioida nämä juhlapuheet käytännössä.

Muistoja menneestä

Aloittaessani työni lastentarhanopettajana 2000-luvun alussa kokeneet opettajakollegani muistelivat aikaa, jolloin silloisten lastentarhanopettajien erityisasema päiväkodeissa oli selkeä. Opettaja tuli paikalle, kun lastenhoitaja oli hänelle etukäteen valmistellut tilan ja materiaalit esimerkiksi askartelutuokiota varten. Hoitaja oli järjestellyt pöydät, leikannut valmiiksi materiaalit ja huolehtinut, että lapset istuivat kiltisti paikallaan opettajan saapuessa paikalle. Lastentarhanopettaja toteutti lasten kanssa pedagogisen opetustuokion askartelun merkeissä ja sen päätyttyä siirtyi taas tekemään omia töitään hoitaja jäädessä siivomaan sotkut ja huolehtiessaan lapset toisen hoitajakollegansa kanssa muihin päivän toimiin. Tämä on ääriesimerkki ajasta, jolloin myös varhaiskasvatuksessa eri ammattiryhmien välinen hierarkia oli vahvaa ja jokaisen työntekijän tuli tuntea koulutuksen mukainen paikkansa.

Tilanne muistuttaa minua kirurgista, joka tulee paikalle hoitamaan erityistehtävänsä hoitajien pitäessä huolen kaikista käytännön asioista. Samanlainen tilanne kuvattiin aiemmin mainitsemassani Helsingin sanomien artikkelissa. Artikkelissa lääkäri kertoo syitä hierarkian tarpeeseen sairaalassa. Oikeanlaista hierarkiaan silloin, kun kyse on sairaanhoitoon liittyvistä päätöksistä. Lääkärillä on vastuu ja erityisesti kiireellisissä tilanteissa lääkäri vastaa päätöksistä ja johtaa silloin komentoketjua.

Itse aloittaessani uraani lastentarhanopettajana, haluttiin päästä eroon yllä esitetystä kollegani kuvaamasta hierarkiasta ja saada työtehtävät jakaantumaan hyvin tasaisesti kaikkien varhaiskasvatuksessa työskentelevien kesken. Työtehtäviä ei määritellyt koulutus, vaan pikemminkin työvuoro, jonka mukaan tehtävät oli jaettu. Tässä mallissa mahdollisuuksien mukaan jaettiin vastuualueita ja tehtäviä koulutuksen ja osaamisen mukaisesti, mutta tämä oli hyvin tiimikohtaista. Mallia on kuvattu jälkeenpäin ”kaikki tekevät kaikkea” mallina. Monien tutkijoiden mukaan (Chydenius ym. 2024, 24) malli on syynä siihen, että lastentarhanopettajan työ muuttui jäsentymättömäksi ja aiheutti varhaiskasvatuksen laadun heikkenemisen. Mallissa lastentarhanopettajat eivät päässeet tuomaan esille pedagogista osaamistaan. Tutkijoiden kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että osaamisen häivyttäminen ja koulutuksen tuottaman osaamisen hyödyntämättömyys ei ole kestävä toimintamalli.

Olen siis kuullut ajasta, jolloin sairaalamainen hierarkia oli yhtenä mallina myös varhaiskasvatuksen toimimiselle. Nämä ovat ääriesimerkkejä ja arki on usein jotain siltä välitä. Olen tuona ” kaikki tekevät kaikkea” aikakautena saanut itse saanut myös kokea työelämässä tiimityön hyviäkin puolia. Olen työskennellyt tiimeissä, joissa yhdessä tekemisen lisäksi on arvostettu koulutuksen tuomaa osaamista ja jokaisen vahvuuksia. Näissä tiimeissä niiden jäsenet ovat oppineet toisiltaan ja pystyneet hyödyntämään osaamistaan ja vahvuuksiaan. Nyt lakiuudistuksen myötä varhaiskasvatuksessa puhutaan moniammatillisista tiimeistä ja pyritään löytämään toimintamallia siihen, miten eri koulutustaustaiset asiantuntijat voivat toimia varhaiskasvatuksessa. Keskusteluun nousee myös eri ammattiryhmien eriytynyt osaaminen, ja kyvykkyys tunnistaa oman osaamisensa rajapinnat. (Valkonen, Chydenius, Pesonen, Ahola & Strandén 2024 , 27) Varhaiskasvatuksen opettajan asemaa on viime vuosina vahvistettu ja työtehtäviä on laajennettu pedagogisella vastuulla, joka kattaa lähes kaiken työn varhaiskasvatuksessa (Vasu 2022, varhaiskasvatuslaki 2018). Vaarana on, että opettajan rooli ylikorostuu, jonka seurauksena muut ammattiryhmät saattavat kokea oman roolinsa arvottomuutta samoin kuin sairaanhoitajat artikkelin mukaan saattavat kokea omassa työssään. Varhaiskasvatuksen henkilöstössä on nyt jo tutkimuksen mukaan todettu olevan kohonnut riski työkyvyttömyyteen, jolla on sekä suuret taloudelliset että inhimilliset kustannukset (Pekkarinen ym. 2024).

Nyt on varhaiskasvatuksessa hieno tilanne lähteä rakentamaan sellaista toimintamallia, joka palvelisi sekä työn toimivuutta ja työssä jaksamista ja ennen kaikkea tukisi kokonaisvaltaisesti lasten hyvinvointia. Voimme oppia sairaanhoidon mallista ja siihen liittyvästä keskustelusta. Viisautta olisi myös tunnistaa vaaranpaikat ennakkoon. Olisi tärkeää rakentaa tutkimuksessa, kehittämisessä ja käytännön työssä sellaista moniammatillista yhteistyötä, joka samanaikaisesti tunnistaa ja tunnustaa eri koulutuksen tuottaman osaamisen mutta ei rakentaisi ammattiryhmien välille siiloja tai hierarkioita. Yhteistyö perustuisi silloin yhteisen päämäärän tunnistamiseen, dialogisuuteen ja vastavuoroisuuteen.

Koulutuksen toteuttajat ovat avainasemassa etsittäessä ratkaisuja moniammatillisuuden haasteisiin jo koulutuksen aikana. Yhteistyön lisääminen eri koulutusasteiden välillä on yksi ratkaisu siihen, että eri ammattiryhmät oppivat työskentelemään eri osaamista arvostaen. Tähän meitä varhaiskasvatuksen koulutuksessa kehottaa myös Karvin varhaiskasvatuksen koulutusten tuorein arviointiraportti, jossa kannustetaan ammatillista koulutusta, ammattikorkeakouluja ja yliopistoja yhteistyöhön, joka tähtää osaamisprofiilien kirkastamiseen ja opetuksen sisältöjen kehittämiseen (Karvi 2024,10). Tämä monialainen yhteistyö eri koulutusten toteuttajien välillä on yksi tärkeä polku myös varhaiskasvatuksen moniammatillisen tiimityön kehittämisessä. Moniammatillisen yhteistyön kehittäminen on koko työelämää läpileikkaava teema. Uskon, että kehittämistyö jollain ammattialalla tukee myös muiden koulutusten monialaisen koulutusyhteistyön rakentamista ja sitä kautta tukee arjen sujuvan moniammatillisen tiimityön rakentamista yli ammattirajojen.

Lopuksi

Terveydenhuollon tai varhaiskasvatuksen moniammatillinen tiimityö voi tuntua kaukaiselta, mutta sen merkitys on helppo tunnistaa omakohtaisesti Laurean uuden organisaatiomallin myötä, jossa tiimityöllä on erityinen merkitys. Arjessa jokainen meistä joutuu pohtimaan miten työskennellä tiimissä, jossa on eri koulutustaustan ja osaamisen omaavia ihmisiä tavoittelemassa samaa päämäärää. Mikä on jokaisen yksilön vastuu ja rooli tämän moniammatillisen yhteistyön rakentumisessa. Miten voimme omilla teoillamme ja valinnoilla vastata siihen? Yksilön vastuun rinnalla on myös huomioitava, millaisia rakenteita ja käytänteitä tarvitsemme, jotta yhteistyö sujuu parhaalla mahdollisella tavalla. Itse olen dialogisuuden kannalla ja kiinnostunut selvittämään, miten sitä voi työelämään juurruttaa entistä vahvemmin.

Lähteet

URN http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025022614455
henkilökuva.
Johanna Holmikari
johanna.holmikari(at)laurea.fi
Sosiaalialan lehtori Laurea-ammattikorkeakoulussa ja varhaiskasvatuksen moniammatillisuutta tutkiva väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa

dialogisuus moniammattillisuus varhaiskasvatus

Lisää samanlaisia uutisia

Jaa sivu