Lähiopetuksen määrä on ollut korkeakouluissa laskussa pitkään, mikä on ollut seurausta erilaisten toteutusmallien lisääntymisestä tutkintoon johtavassa koulutuksessa. Tyypillisesti korkeakouluissa on tarjolla lähiopetukseen nojaavia päiväopiskeluvaihtoehtoja, erilaisia monimuotototeutuksia ja myös kokonaan digitaalisia tutkinto-ohjelmia.
Monimuotototeutuksissa lähiopetusta on päiväopiskeluvaihtoehtoja huomattavasti vähemmän, sillä opiskelijoille on haluttu mahdollistaa opiskelun ja työn sujuva yhdistäminen. Kokonaan digitaaliset tutkinnot perustuvat verkossa opiskeluun, jolloin niissä ei toteuteta juuri lainkaan perinteistä lähiopetusta. Myös eri koulutusaloilla on toki ollut lähiopetuksessa hyvin erilaisia perinteitä riippuen siitä, kuinka paljon opiskellaan erilaisia kädentaitoja (ns. työpajaopetus), jolloin lähiopetukseen osallistuminen on ollut yleensä pakollista.
Vuonna 2020 käynnistynyt Covid -19 -pandemia pakotti korkeakoulut keskeyttämään perinteisen lähiopetuksen luokkahuoneissa ja luentosaleissa, kun kampukset jouduttiin sulkemaan kokonaan pitkäksi aikaa. Koko korkeakoulun toiminta mukaan lukien opetus jouduttiin siirtämään nopealla aikataululla verkkoon, kun vaihtoehtoja ei ollut. Kun perinteinen lähiopetus oli joiltakin opiskelijoilta keskeytynyt yli vuodeksi, aktivoitui myös keskustelu lähiopetuksen tulevaisuudesta korkeakoulussa.
Perinteistä luentoa pystyy toki seuraamaan hyvin myös verkossa ja nauhoitettuna, mikä mahdollistaa nähdyn ja kuullun kertaamisen vaivattomasti. Usein lähiopetustilanteet ovat kuitenkin uniikkeja vuorovaikutustilanteita (ns. pienryhmäopetus), mikä on toki mahdollista toteuttaa myös etäosallistumisena kehittyneen teknologian ansiosta. Kun Covid -19 -pandemia pitkittyi, oli havaittavissa monien opiskelijoiden kuin opettajienkin kokevan niin etäopiskelun kuin -työskentelynkin raskaaksi ilman ihmisten välitöntä kohtaamista. Vaikka moni opiskelija ja opettaja koki etätyöskentelyn palkitsevaksi siitä seuranneen ajansäästön takia, se koettiin kuitenkin jopa vahingolliseksi hyvinvoinnille ja jaksamiselle. Negatiivisimmin tilanteen pitkittymisen kokivat opiskelijat, jotka olivat alunperin valinneet tutkinnon suorittamistavaksi lähiopetukseen perustuvan päiväopiskeluvaihtoehdon.
Lähiopetuksen määrän lasku korkeakouluissa aiemmin on ollut pikemminkin seurausta opiskelijoiden työssäkäynnin lisääntymisestä kuin pedagogisista syistä. Toki samaan aikaan myös digitaalinen koulutus ja erilaiset verkko-opiskeluratkaisut ovat kehittyneet valtavasti, mikä on mahdollistanut vaihtoehtoisia opiskelutapoja. Toisaalta on myös hyvä muistaa, että kautta aikojen korkeakouluissa on ollut sangen vähän ns. pakollista opetusta ja on riittänyt, että opiskelija osoittaa osaamisensa tentein tai muulla tavoin. Vaikka digitaalisten tutkinto-ohjelmien ja monimuotototeutusten suosio on kasvanut huomattavasti suuremmaksi ja lähiopetukseen nojaavien päiväopiskeluvaihtoehtojen vetovoima on ollut monien tutkintojen osalta laskussa, on vaikea uskoa niiden väistyvän kokonaan.
Tärkeintä kaiketi on, että opetus järjestettäisiin oppimisen ja oppijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Siten nykytilanne on sangen hyvä, kun oppijoille on tarjolla erilaisia toteutusvaihtoehtoja perinteisestä lähiopetuksesta aina kokonaan verkko-opiskeluun nojaaviin vaihtoehtoihin saakka. Niin edellinen kuin jälkimmäinenkin sopii parhaiten joillekin opiskelijoista niin iästä kuin kokemuksesta tai elämäntilanteesta riippuen. Ajassa kehittyvälle lähiopetukselle on siten sijansa korkeakoulussa myös tulevaisuudessa.
