”Olen jäämässä lomalle lataamaan pattereita”, on ilmauksena yleinen, mutta hämmentävä. Ihminen mieltää siinä itsensä akuksi tai patteriksi – tai koneeksi, joka käy virtalähteellä. On varsin luonnollista, että ihminen sisäistää kuvatun käsityksen itsestään, koska ympäristön odotuksista välittyy usein juuri tällainen mekaaninen panos-tuotos-ajattelun sävyttämä odotusarvo. Pidäkkeettömänä ”patteriminä” on typistynyt olemassaolon muoto, jossa unohtuu elämän ainutkertaisuus; ihmeellinen seikkailu moninaisine yhteyksineen.

Nyky-yhteiskunnassa joudumme olemaan oman elämämme funktionaalisia managereita. Jokainen Laurean opiskelija joutuu arjen ikeessä jonglööraamaan montaa palloa ilmassa, mutta velvoitteiden väsyttämänä helposti unohtuu iso kuva. Koko elämää silmällä pitäen tällainen mielen sisäinen tuottohuohottaja on hyvä renki, mutta huono isäntä. Mutta miten toisenlainen, rikkaampi mielenmaisema voisi olla mahdollinen?

Aurinkolasit silmillä

Metaforat ovat kuin aurinkolasit silmillä tuoden värisävyn kaikkeen havaittuun. Voimme pitää vertauskuvallisesti laseja päässämme myös silloin, kun katsomme sisäänpäin itseemme. Metaforat eivät ole vain kielikuvia, vaan kognitiivisia rakenteita, jotka määrittävät, mitä havaitaan ja mitä ei (Lakoff & Johnson 1980). Metafora on aurinkolasit tai kameran linssi, kun taas raami (frame) on lasien tai linssin läpi syntyvä värisävy tai näkökenttä. Tämä on juuri raamittamisen ydin: se ei vain kuvaa todellisuutta, vaan tuottaa näkökulman, josta käsin jokin ilmiö tulee näkyväksi ja jokin toinen jää ulkopuolelle. Esimerkki: laajakuvalinssillä maisemaan tulisi sellaista, mitä ei muuten tulisi. Metafora on tapa olla maailmassa. Se mahdollistaa eri maailmat.

Resurssiminä ja kelluva minä

Joskus elämä voi tuntua merkityksettömältä kärsimykseltä oravanpyörässä, kun taas toisena hetkenä kosminen rakkaus voi virrata itsessä estoitta, samalla, kun mielen täyttää kaiken kattava yhteys ja kiitollisuus. Käsitykset itsestä ja maailmasta voivat vaihdella kuin yö ja päivä, vaikka realiteettitasolla tilanne molemmissa kokemuksissa olisi sama. Millaiset minuusmetaforat voivat tuottaa näin erilaiset mielenmaisemat?

Monesti kaikkein tärkeimmät ilmiöt ovat niin lähellä meitä, että emme osaa ajatella niitä (Wallace 2009). Minuuden erilaiset muodot ovat juuri tällaisia asioita. Resurssiminän (extracted self) ytimessä on kokemuksia tai ontologisia metaforia, joissa minuus mielletään säiliöksi ja resurssiksi, jota pitää kontrolloida. Mielensäiliötä tai minuuspatteria täytetään ja tyhjennetään, tehdään panos-tuotos-laskelmia sekä ylläpidetään järjestystä rajoilla. Katsomme tulevaisuuteen, miellämme ajan rahaksi, itsemme koneeksi ja elämän projektinhallinnaksi. Jos ympäristön odotukset sisäistyvät estotta mieleemme, eikä henkistä harkintatilaa ja yhteyttä sisimpään jää jäljelle, vallan ottaa tällainen ”kympin tyttö” tai ”väärä minä” (false self, Winnicott, 1960). Maailma on vertauskuvallisesti väritön tai harmaata arkea.      

Kelluva, iloinen ja optimistinen minuus (buoyant self) perustuu mielenmaisemana toisenlaisiin metaforiin, jotka voivat helposti jäädä edellä kuvatun jalkoihin. Elämä on matka. Kyyti. Maailma muuttuu, ja me muutumme sen mukana. Olemme myös tarina, itsestämme, joka ei tule koskaan valmiiksi. Aivan kuten prosessikirjoittamisessa, teksti elää, kappaleet vaihtavat paikkoja ja tekstejä kirjoitetaan uudelleen. Kelluva minuus perustuu yhteyksiin, ilmauksen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Minuus syntyy yhteyksistä ja silloista ihmisten väleillä. Aika ja elämä virtaavat – joskus myös viini. Kokemuksellisesti elämässä on jotain, joka kannattelee, vaikka sille ei edes löytäisi paljoa näyttöä äkkiseltään. Maailmassa on värejä ja ajoittain voimakkaimmillaan rajatonta aistiyhteyttä.  

Joudumme olemaan tuottavia resursseja, mutta tälle toiselle, virtaavalle puolelle on jäätävä myös tilaa. Intuitiivisesti ihmiset tietävät tämän kaiken. Lukemattomilla ihmisillä on valokuvia puolisoistaan, lapsistaan, lemmikeistään tai lomamatkoiltaan työpöydillään, jolloin kuvan katsominen voi hetkessä muuttaa mielenmaiseman toiseksi. Muuttaa minuuden merkitysjärjestelmät patterista kelluntaan. Tämän ilmiön pukeminen sanoiksi saattaa sen pimeästä päivänvaloon: se on tiedettyä-mutta-ei-ajateltua (unthought known, Bollas 1987). Mieli liikkuu myös muihin suuntiin.

Staattinen ja dynaaminen tasapaino

Tummentavat ja värisävyiset linssit silmillä tekevät kokemuksesta ja tiedostamisesta erottamatonta. Havaitsija (subjekti) ja havaittava (objekti) fuusioituvat, mikä horjuttaa ajattelumme arkkitehtuuria (kartesiolainen dualismi). Käytännössä tämä saa minuuden muodostumisen pakenemaan kategorisointia. Minuus on sekä prosessi että lopputulos. Minuus tuottaa itsensä ja on samalla lopputulema. Dynaaminen ja staattinen ovat samassa.

Kehityspsykologian uudistaja Daniel Sternin (1985) mallissa minuus ei ole taso, joka ohitetaan, vaan aikaisempien perustuksien päälle rakentuva talo. Jokainen taso jää elämään aikuisuuteen. Ensimmäinen minäkokemus on dynaaminen kokemus minäksi tulemisesta (sense of emerging self). Tämä vastaa dynaamista kelluvaa minuutta (buoyant self). Viimeistään muutaman kuukauden jälkeen vauva alkaa hahmottamaan omia rajojaan (sense of core self). Tällainen ydinminuus pitää sisällään jo omaa toimiuutta, minuuden pysyvyyttä ja johdonmukaisuutta. Tämä on ensimmäinen resurssiminuuden muoto (extracted self), joka erottaa jo selvästi itsen ja maailman. Tässä vaiheessa mukaan tulee myös itse toisen kanssa. Oma subjektiivinen minuus
(sense of subjective self) vahvistuu, ja vaihdanta toisen ihmisen – pääsääntöisesti äidin kanssa – sisältää sekä eriytymistä että sulautumista. Puhuminen johtaa myöhemmin tarinalliseen minuuteen, mutta kaikella on voinut olla vain yksi alku ja mennyt on aina meissä.

Tasapaino tai homeostasia on yksi psyykkisen hyvinvoinnin perusedellytyksistä. Ihminen pyrkii palauttamaan ennen pitkää tasapainon, jos se on järkkynyt. Tasapainon luonne voi kuitenkin vaihdella. Tasapaino voi olla luonteeltaan pysyvää tai muuttuvaa. Identiteetti edellyttää jatkuvuutta ja ulkomaailman validointia, jotta elämätarinamme kiintopisteet säilyvät. Dynaaminen tasapaino on erilaista. Negatiivinen palaute voi aiheuttaa kriisin, jos se ei ole linjassa ylläpidettävän identiteetin kanssa. Vastaavasti yhteyden saaminen elämykselliseen puoleen itsestä voi aikaansaada myönteistä myllerrystä. Albert Einsteinin neuvoi poikaansa: ”Elämä on kuin polkupyörällä ajamista, tasapainon ylläpitäminen vaatii liikettä” (1930/1979). Mutta miten opiskelija voisi tunnistaa erilaisia psyykkisiä positioita? Erityisesti niitä puolia itsestä, jotka ovat jääneet taka-alalle?

Minuuden muodot

Seuraavaksi vedetään kaikki edellä kuvattu yhteen. Kuvittele mieleesi nelikenttä. Vasemmalla resurssiminä, oikealla kelluva minä. Ylhäällä staattinen tasapaino, alhaalla dynaaminen tasapaino.

Aloitetaan vasemmasta yläkulmasta. Staattinen resurssiminä elää turvallisuushakuista mutta jähmeää elämää. Se on soimaavan omatunnon (superego) mielenmaisemaa, missä mikään ei riitä. Kauhun tasapainoa voi ylläpitää maksimaalisilla ponnisteluilla. Ulkoisista projekteista tulee sisäisiä projekteja – ja lopulta koko elämästä tulee projekti. Ihminen esineellistää itsensä ja rinnastuu koneeksi, jolla on virtalähde tai patteri. Kontrollin ja järjestyksen ylläpito voi nousta korkeimmaksi auktoriteetiksi, jolloin mielestä tulee psyykkinen vankila (psychic prison, Morgan 2006). Tässä mielipositiossa on päällimmäisenä Sternin ydinminuus ja subjektiivinen minä, mutta niistä maksetaan kovaa hintaa. 

Tässä mielenmaisemassa on myös alalajeja, joista ensimmäinen on itsensä johtamisesta juopunut sisäinen manageri, joka kontrolloi, optimoi ja aikatauluttaa paitsi itseä myös muita. Elämänsä projektipäällikön pään täyttää vastuut, listat ja auditoinnit. Mielensä managerilla on kuitenkin rajat, vaikka rima on korkealla, mutta muilla staattisen resurssiminän alalajeilla rajat ontuvat. Miellyttäjä kärsii usein perusteettomista syyllisyyden tunteista, mikä sabotoi rajojen pitämisen. Ei saa sanottua: ”Ei”. Eikä kestä tuottaa pettymyksiä toisille. Paradoksaalisesti tämä psyykkinen positio antaa enemmän kuin saa, mutta elää silti mielessään ”velkaisessa” vaihtosuhteessa maailman kanssa. ”Väärä minä” mukauttaa maailmaan, mutta estää yhteyden sisimpään. Perfektionisti kärsii myös rajattomuudesta, mutta enemmän suhteessa itseensä, omaan sisäiseen kriitikkoonsa, joka on ottanut panttivangikseen omanarvontunteen. Täydellisen puhtaus ja pyhyys jäykistävät ja voivat saada helposti aikaan vitkuttelua alkuun pääsemisessä, eli prokrastinaatiota.

Oikealla ylhäällä nelikentässä. Staattinen kelluva minä edustaa mielen matkaavaa puolta elämäntaipaleella. Mistä tulen? Kuka olen? Minne olen menossa? Moninaiset yhteydet ennaltaehkäisevät masennusta (Hari 2018). Muutoksen suhteen staattinen kelluva minä on kaksijakoinen. Tähän psyykkiseen positioon kuuluu henkistä ”keskiluokkaisuutta”: ihminen haluaa muutosta, mutta samalla haluaa pysyä samana – ja vielä samaan aikaan. Turvallinen muutos on kuitenkin yleensä mahdotonta. Elämänkaaren vaihe voi vaikuttaa tähän merkittävästi (Erikson 1959/1980). Isovanhempi voi tuntea kannattelevuutta lastensa ja lastenlastensa seurassa – ja päinvastoin. Nuorelle Laurean opiskelijalle tämä voi kuitenkin aiheuttaa eksistentiaalista ahdistusta, kun elämä on edessä, potentiaalina. Sternin vaiheissa tämä edustaa narratiivista minuutta.  

Yhtenä jähmettyneen kelluvan minuuden alalajina on yhteyksien vaalija. Meissä kaikissa on lähes lukemattomia eri puolia. Kukaan toinen ihminen ei pysty tavoittamaan kaikkia niitä, mutta eri ihmisten kanssa voi löytää yhdistävät nimittäjät. Hyvässä elämässä kokonaisuus tulee työstetyksi ja leikkisyys elävöittää. Seikkailija on utelias ja kokeilunhaluinen. Hän elää todeksi ajatusta, ettei aina tarvitse tietää määränpäätä. Tie vie. Seikkailija itsessä osaa olla elämän kyydissä: uskaltaa ottaa vastaan elämän käänteentekevät kokemukset ja elävöittävät ihmiset. Läsnäolija osaa elää hetkessä ja olla spontaani. Viisautena: tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Tämä puoli itseä uskaltaa olla aistit avoinna ja vastaanottaa maailman sellaisena kuin se on. Englannin kielen termi ”alert” vangitsee ilmiön vailla jakojäännöstä.

Nelikentän vasen alakulma. Dynaaminen resurssiminä yrittää ylläpitää resurssiminää vakaassa muodossa, mutta sisällä liikkuu. Kokonaisuus ei voi kantaa määräänsä enempää. Minuus valahtaa ajan aatteen rajattomuudessa ja kohtuuttomuudessa: ennen keskiluokkaan riitti keskikoulu ja keskinkertaisuus, nykyisin ei näemmä mikään. Kun kohtuuttomat vaatimukset eivät enää validoi ylläpidettyä identiteettiä, seuraa kriisi. Vastaamattomuuskriisin seurauksena on usein uupumus. Jos ulkoiset vaatimukset, ja etenkin epäsymmetria antamisen ja saamisen välillä, konvertoituvat estoitta omiksi henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi, elimistö ryhtyy antamaan varoitusmerkkejä (Maslach & Leiter 2016). Sympaattinen hermosto voi olla taisteluvalmiudessa, mutta staattisen resurssiminän lukkiutuneet minuusmetaforat ylläpitävät itsepäisesti vajoavaa mielenmaisemaa. Kone on rikki, patteri on tyhjä ja säiliö vuotaa. Staattinen balanssi muuttuu dynaamiseksi (epä)balanssiksi. Konkreettisena seurauksena voi olla uupumus, jossa ihminen jää jumiin ei-kenenkään-maalle: ei ole työ kykyinen, mutta ei myöskään nautintokykyinen – koska ei koe ansaitsevansa mitään kivaa.

Erilaisia minuuden alalajeja löytyy, mutta näillä alueilla minuusmetaforat yhdistyvät helposti uupumuksen oirekuvauksiin. Ulkoistajan on pakko saada päästellä hieman ”höyryjä”, sillä pinna on koko ajan kireällä. Ajatuskuplassa: ”Minun pitäisi” – mutta velvoitettuna oleminen kuristaa ja sosiaalisuus säröittyy. Romahtaja kokee pudotuksen, psyykkisen romahduksen. Monesti mukana on myös psykosomatiikkaa: keho voi reagoida monilla yksilöllisillä tavoilla, esimerkiksi rintaa voi puristaa.  Moni reagoi vatsallaan. Velvollisuuden tunne ylläpitää usein asetelmaa. Sekaisin oleva on pyörällä päästään. Aivosumu ja muistin pätkiminen ovat monesti päällimmäisenä sekä ajatus siitä, että on liikaa lautasella, säiliö vuotaa yli tai pyöritys kiihtyy. Virtaan heittäytyminen auttaa.

Nelikentän oikea alakulma. Dynaaminen kelluva minä muuttaa biologiaa psykologiaksi. Organismina oleminen pitää sisällään odotusta, kiihtymistä, nousuja ja laskuja – miten kaikki virtaa läpi kehon (Fuchs 2005). Tässä minuuden muodossa ainoaa pysyvää on jatkuva muutos. Tunteen tulemisen tunnetta kutsutaan vitaaliaffektiksi ja se on usein voimakkaampi kuin itse tunne kategorisena lopputuloksena (Stern 2010). Monille hetki ennen huippua on parasta seksissä. Matkakuume voi olla paras vaihe lomaa. Elämä voi olla elävä kartta ja muuttuva reitti. Tavallaan ”todellinen minä” (real self, Winnicott 1960) on juuri spontaani teko. Sternin kehityspsykologian ensimmäinen vaihe, dynaaminen minäksi tulemisen tunne (emerging) vastaa tätä minuusmuotoa. 

Erilaisia kokemisen ja olemisen alamuotoja on myös tässä mallissa. Oivaltaja löytää yhteyden itseensä ja on, kuten ranskalainen sanoisi, ”hyvin omassa ihossaan” (Être bien dans sa peau). Tämä on subjektin synkroniaa. Kehollistaja kokee toisaalta mielen ja kehon yhteyttä, mutta saattaa myös ruumiillisen ponnistelun kautta ohittaa tietoisuuden ja defenssit, jolloin fyysinen virtaavuus avaa minuuden uusia muotoja. Muuttuja löytää uusia yhteyksiä itsestään vailla aktiivista ponnistelua. Meditointi ja Mindfulness ovat usein avuksi. Hiljentymällä saa kokemuksen, että jokin tässä kantaa ja tietoisuudessa aukeaa portteja.

Lopuksi

Hyvinvointi ei ole vain tasapainoa, vaan myös tasapainottumista. Joustava minuus edellyttää liikkumista eri tilojen väleillä. Tarvitset kaikkia neljää: selviämistä, lepoa, tarinaa ja virtaa. Suomen kielessä ”virta” voi tarkoittaa patterin virtaa (extracted self), mutta myös joenvirtaa (buoyand self). Ympäristön loputtomat vaatimukset kaatuvat usein päälle, mutta pienellä ihmisellä on omat valttikorttinsa. Isot tankkerit ja suuret laivat voivat olla pelottavia, mutta vaatimaton kaarnapursi ei jää pienessäkään purossa helposti jumiin.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Bollas, C. 1987. The shadow of the object: Psychoanalysis of the unthought known. Columbia University Press.
• Einstein, A. 1930/1979. Letter to his son Eduard, 5 February 1930. Teoksessa Dukas, H. & Hoffmann, B (toim.) Albert Eistein: The Human Side – New Glimpses from His Archives. Princeton University Press.
• Erikson, E. H. (1959/1980). Identity and the life cycle. Norton.
• Fuchs, T. 2005. Corporealized and disembodied mind: A phenomenological view. Philosophy, Psychiatry, & Psychology, 12(2), 95–107.   
• Hari, J. 2018. Lost connections. Bloomsbury.
• Lakoff, G. & Johnson, M. 1980. Metaphors we live by. University of Chicago Press.
• Maslach, C., & Leiter, M. (2016). Burnout. John Wiley & Sons.  
• Morgan, G. 2006. Images of organization. Sage Publications.
• Stern, D. N. 1985. The interpersonal world of the infant. Basic Books.
• Stern, D. N. 2010. Forms of vitality. Oxford University Press.
• Tversky, A. & Kahneman, D. 1981. The framing of decisions and the psychology of choice. Science, 211(448)
• Wallace, D. F. 2009. This Is Water: Some Thoughts, Delivered on a Significant Occasion, about Living a Compassionate Life. New York: Little, Brown & Company.
• Winnicott, D. W. 1960. Ego distortion in terms of true and false self. In The maturational processes and the facilitating environment.
• Zaltman, G. 2003. How customers think: Essential insights into the mind of the market. Harvard Business School Press.