Koulutus on investointi ja ponnistus parempaan huomiseen. Elämä on edessä. Silti monella Laurean opiskelijalla on kalvava tunne. Samalla, kun elämä lupaa kaiken, se ei tunnu lupaavan mitään. Kaikki on vielä potentiaalia, joka ei ole realisoitunut, jolloin ”kaikki” ja ”ei mitään” näyttäytyvät helposti samana. Tällaisen eksistentiaalisen ahdistuksen keskellä on luonnollista yrittää kontrolloida tulevaa, vaikka se onkin mahdotonta. Samalla suhde aikaan ja elämään voi salakavalasti muuttua. Elämmekö elämää hupenevana resurssina vai virtaavana kokemuksena? Entä mitä tämä tarkoittaa elämän mielekkyyden ja mielen hyvinvoinnin kannalta?

Amerikkalainen standup-koomikko Bill Hicks (1997) vertasi elämää matkaan:

”Elämä on kuin ajelu huvipuiston laitteessa – kyyti – ja kun on vempaimessa, se tuntuu todelta, koska mielemme on niin voimakas. Kyyti menee ylös, alas ja ympäri; tuottaa jännitystä, viboja, värejä, ääniä ja hauskuutta – oman aikansa. Jotkut ovat olleet kyydissä jo pitkään, ja he alkavat epäilemään, onko tämä totta vai pelkästään kyyti? Toiset ihmiset ovat muistaneet ja palaavat kertomaan, ettei ole syytä pelätä mitään tai murehtia, koska tämä on vain kyyti.”

Yksin tänne on tultu ja yksin täältä lähdetään. Väliin jää matka. Kyyti. Voi puristaa tankoa, huutaa tai nauraa – mutta ei ohjata. Korkeintaan pitää hatusta kiinni. Liike on elämänvirtaa, eikä mikään ole pysyvää. Tällä tavalla miellettynä elämä ei ole merkityksetön tai nihilistinen rupeama, vaan pikemminkin päinvastoin. Vapautuminen murehtimisesta, spekuloinnista, vertailusta ja turhista toiveista mahdollistaa elämän pelon ulkopuolella: autenttisuuden ja kiitollisuuden.

Intuitiivinen kompassi

Jokainen on oman elämänsä keskipiste, totesi kirjailija David Foster Wallace (2005). Tämä on niin tärkeää mutta ilmeistä, että emme useinkaan tule ajatelleeksi sitä. Kirjailija jatkaa, ettei meillä ole yhtään kokemusta, jossa emme olisi itse mukana – usein vielä pääroolissa. Suomalaiset puhuvat ”maailman napana” olemisesta negatiiviseen sävyyn, kun taas englannin kielellä moni yrittää löytää oman havaintopisteensä, keskuksen (finding one´s center).

Kartta tarvitsee Greenwichin nollameridiaanin, ja samalla tavalla ihminen tarvitsee nollapisteen, johon kaikki muu suhteutuu. Siinä missä kartan nollapiste on vakio, muuttuu ihmisen oma sisäinen keskus jatkuvasti. Ihmisen oma kompassi ei osoita pohjoiseen, vaan sisäänpäin – mutta juuri tämä sisäänpäin kääntyminen mahdollistaa ulospäin heittäytymisen ja tulevat suunnat. Kyse ei ole hallinnasta, vaan luottamuksesta. Kypsyyttä on kalibroida oma intuitiivinen kompassi, mutta ymmärtää, ettei maailma pyöri (it)sen ympärillä.

Moni väkivallan uhriksi joutunut katuu ennen kaikkea sitä, ettei kuunnellut omaa intuitiotaan. Vaikka kaikki vaikutti olevan järkiperäisesti kunnossa, jokin sisällä yritti varoittaa – ja tätä ääntä olisi pitänyt kuunnella. Kuin unen neuvovaa eläintä (von Franz 1980). Intuitio on sisäisen kompassin neula. Se on tajunnan, kokemuksen ja evoluution yhteinen kieli. Intuitio tähtää turvallisuuteen. Turvallisuuskokemuksen tutkija Gavin de Becker (1997) esittää intuition olevan oikeassa ainakin kahdella tavalla. Ensiksi: se reagoi aina johonkin. Toiseksi: se on aina toimimassa sinun parhaaksi.    

Pitää siis nähdä ja kokea maailma subjektiivisuudesta käsin, mutta samalla punoa yhteyksiä muihin ja maailmaan. Tämä luo merkityksiä, mutta meitä revitään myös muuhun. Maailma on myös erilaisten odotusten, velvoitteiden ja omistussuhteiden verkosto, jossa joudumme usein olemaan ulkomaailman armoilla ja muita varten. Syvyyspsykologi Erich Fromm kehottaa kirjassaan ”Olla vai omistaa” (1980) herkistymään ja kuuntelemaan ihmisten puhetta siitä näkökulmasta, painottuuko siinä oleminen vai omistaminen. Esimerkiksi allekirjoittanut on aviopuoliso ja isä, mutta voisin myös sanoa, että minulla on vaimo ja lapset.

Kieli paljastaa tietoisuuden rakenteen tai käyttöjärjestelmän operointioletukset, ja tämä laajenee helposti itsestä aikasuhteeseen ja koko elämään. Ihminen voi ”olla ajassa” tai hänellä voi ”olla aikaa”; osallistua tai hallita. Olemisen ja omistamisen rinnalle on myös kolmas vaihtoehto. Markkinointipsykologian professori Gerald Zaltman (2013) kuvailee, miten ihmiset haluavat muuttua, markkinaehtoisesti. Liikkua lähemmäksi omaa itseihannettaan ja olla parempi versio itsestään hankinnan seurauksena. Näin transformaatio on kuluttajan sisäinen muutos, ei vain ulkoinen hankinta. 

Muutos on lähellä matkaa. Elämä voi kulkea jonkin läpi tai tähdätä johonkin pisteeseen. Ehkä juuri tämä viimeinen piste on luonut kliseen, jonka mukaan joskus on parempi matkustaa kuin päästä perille. Yhtäkaikki: ”olija” on havaitsija suuressa kertomuksessa, kun taas ajan aate rohkaisee olemaan päähenkilö omassa elämässään. Matkapahoinvointi tai -ahdistus ei kuitenkaan lähde varmuuden tavoittelulla, vaan yhteyksiin panostamisella.  

Resurssiminuudesta kelluvaan minuuteen

Tulevaisuus ei tule, vaan se pitää rakentaa, on omistamiseen ja varmistelemiseen tähtäävän resurssiminän sotahuuto. ”Niin makaat, kuin petaat”, kuuluu kansanperinteen vastine. Tämä kaikki kiteytyy ajatukseen, jonka mukaan aika on rahaa, niukkuutta on ympärillä ja kaikki langat tulee pitää käsissä. Elämä projektina tekee minuudesta resurssin (extracted self). Arjessa tätä kaikkea tarvitaan, mutta kokonaiskuva jää vajaaksi, sillä samalla ”myymme” ainutkertaista elämäämme.

Tarvitsemme toisen, rinnakkaisen, käyttöjärjestelmän mieleemme. Elämä matkana tekee minuudesta matkustajan, kelluvan minuuden (buoyant self). Mitä jos aika ja elämä eivät ole vain valuuttaa tai resurssia, jota kulutetaan, vaan myös vettä ja virtaa? Mitä jos uskaltaisit luottaa siihen, että tässä kaikessa on jotain, joka kannattelee, vaikka ei aina siltä näyttäisi. Yritä palauttaa mieleesi lapsuuden hetki, jolloin ensikertaa elämässäsi yritit kellua. Kyllä tämä maailma täällä pysyy, vaikka et olisi sitä joka hetki harteillasi kannattelemassa.

Psykoanalyytikko Christopher Bollas (1989) kuvailee elämän kannattelevuuden kokemusta pääpiirteissään näin: ei tarvita uskoa siihen, että kaikki päätyy lopulta hyvin; riittää, että elämä ja yhteydet säilyvät. Laajimmilleen venytettynä voi ajatella, ettei ihmiselle voi tapahtua mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut jollekin toiselle, kutakuinkin samalla tavalla. Tässä mielessä ihminen ei ole koskaan yksin. Ihmiset touhottavat ja juoksevat päristin persuksissa deadlinesta toiseen, mutta resurssiminuus lentää romukoppaan, jos esimerkiksi kuulee lääkäriltä päiviensä olevan luetut. Lukemattomat kirjat ja elokuvat perustuvat tällaiseen eksistentiaaliseen vimmaan ja ”Bucket -listojen” suorittamiseen .

Erich Frommin olemisen moodi on tilaa, jossa voi olla. Vastaanottava aktiivisuus on herkkyyttä, ei hallintaa. Siinä aikaa ei käytetä, vaan pikemminkin vain tämä hetki on totta – aivan kuten buddhalaisessa ajattomuuden hetkessä. Joskus elämä voi tuntua uuvuttavan pitkältä, kun taas ajoittain voi vaikuttaa, että kaikki on tapahtunut silmäräpäyksessä . Useille jäi korona-ajasta päällimmäiseksi mieleen kokemus, että elämästä katosi vuosia. Lisäksi monen varttuneen ihmisen elämänpiiri kutistui pysyvästi. Neurologian uranuurtaja Oliver Sacks (2015) mielsi ajan merkityksen mitaksi mielessä. Aika ei vain kulu, se kuljettaa. Olet osa aikaa.

Elämäntaitokirjailija Rolf Dobelli kertoo kirjassaan ”The Not-To-Do List” (2024) ystävästään, joka on intohimoinen laskettelija. Hän nauttii touhusta niin paljon, että ostaa asunnon Alpeilta, koska haluaa ”omistaa maiseman”. Lopputulos ei ollut toivotun kaltainen: kustannuksia, vaivaa, huolta ja sitoutumista. Vapauttavasta tuli sitovaa ja kokemisesta tuli hallinnan projekti.

Halun paradoksi

Ihminen on haluava olento kohdusta hautaan. Samalla yliarvioimme tulevan vaikutusta onnellisuuteemme ja haluamme usein juuri sitä, mitä meillä ei ole (impact bias & hedonic treadmill, Kahneman 2011). Psykologian professori Laurie Santos esittää, että haluamme vääriä asioita (miswant). Hän on rakentanut maailman suosituimman (ilmais)verkkokurssin hyvinvoinnin psykologiasta (2022), jonka yhtenä pääpointtina on, että ihmisen tulisi haluta sitä, mitä hänellä on, sen sijaan, että haluaisi sellaista, mitä itsellä ei ole. Myös kiitollisuus on keskiössä.

Kirjailija David Foster Wallace (2005) esittää kaikkien ihmisten palvovan jotain, mikä johtaa vääjäämättä sen vastakohtaan. Vaikka ei uskoisi, palvomiselta on vaikea välttyä. Jos palvoo rahaa, tulee tuntemaan itsensä köyhäksi. Jos palvoo kauneutta, rumuuden kokemus voi olla korteissa. Myös antiikin kreikan näytelmissä oli usein teemana, että jumaluutta tavoittelevat palautetaan maan pinnalle kovin ottein. Myös toisenlaisista hallintayrityksistä syntyi sanktioita. Jos ihminen ehdoin tahdoin yrittää väistää jotain, se kirous hänelle juuri lankeaa.

”Ahdistus on vapauden huimausta”, kiteytti filosofi Sören Kiergegaard (1884). Nuorelle opiskelijalle kaikki on mahdollista, mutta mikään ei ole välttämätöntä – tai vielä todellista. Juuri tämä ahdistaa. Toisaalta käänteentekevä kokemus (transitional object, Bollas 1987) voi muuttaa ”suudelmalla sammakon prinssiksi”. Tämäkään muutos ei tapahdu omistamisen, vaan yhteyden kautta. Ystävyys, rakkaus ja luovuus toimivat usein tällaisina portteina, peileinä tai transendentteina. Rakkaus jos jokin on kyyti.

Kiitollisuus pelon vastalääkkeenä

Koomikko Bill Hicks (1997) kiteytti valinnan kahteen: pelko vai rakkaus? Pelko saa meidät laittamaan isomman lukon oveen, mutta ei tarvita säästöjä tai suunnitelmia, jos valitsee rakkauden. Kiitollisuus on rakkauden sukulainen, mutta sillä on oma syvälle piirtyvä, katkeran suloinen luonteensa. Kiitollisuus edellyttää ristiriitaisuuden hyväksymistä: siinä yhdistyy elämän rajallisuus ja merkitysten jatkuvuus ohi oman elämän. Runoilija Eeva Kilven useista teksteistä välittyy ajatus: kiitollisuus on se valo, jossa kaikki muuttuu kauniiksi, myös menetykset. Kiitollisuus muuttaa kyydin lahjaksi.

“Elämän arvo määräytyy sen mukaan, kuinka hyvin tarinamme kykenee laajentumaan pelon tuolle puolen”, esittää narratiiviseen psykologiaan erikoistunut Dan P. McAdams (1993). Elämän mitta ei kysy saavutuksia, vaan sitä, oletko ollut kyydissä. Erityisesti tarinassa, jonka kerromme itsellemme. Kilven ohella myös McAdams on nostanut esille, miten valo ja pimeys ovat usein läsnä keskeisinä metaforina ihmisten elämäntarinoissa. Mitä jäi saavuttamatta joutaa jäädä varjoon tai sen voi ottaa elämän oppituntina – tai jopa revanssin paikkana. Sen sijaan valokeila tulee osoittaa siihen, mitä sai elää. Muistikuvieni mukaan runoilija Kilpi on todennut varttuneella iällä jotenkin näin: en kaipaa enää enempää elämää, haluan vain ymmärtää tämän elämän.

Sairaanhoitaja ja kirjailija Bronnie Ware (2012) työskenteli pitkään palliatiivisella osastolla keräten samalla aineistoa kirjaan viidestä suurimmasta katumuksen kohteesta elämäntaipaleella. Opus on noussut positiivisen psykologian merkkiteokseksi. Pääteeseinä. Se, että ei elänyt omaa elämäänsä vapaana tai vapaampana muiden odotuksista, oli suurin katumuksen kohden. Tämä on aidon, todellisen minän teemaa (true self, Winnicot 1960). Toisiksi eniten kaduttiin, että tuli tehtyä liikaa ja/tai liian kovasti töitä – mikä on tämän kirjoituksen resurssiminäteemaa (extracted self). Kolmantena oli toive, että olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteita, mikä taas viittaa yhteyksiin ja kelluvaan minuuteen (buoyant self). Myös neljäs ja viides ovat samaa kelluvan minuuden teemaa: toive, että olisi pitänyt enemmän yhteyttä ystäviin ja olisi sallinut itsen olla onnellisempi. Itse asiassa nämä kaikki viisi teemaa liittyvät kelluvaan minuuteen, yhteyksiin sekä siihen, että ”kuulisi” elämän ja sen virran.

Kiitollisuus ei poista koettelemuksia ja menetyksiä, mutta auttaa muuttamaan suhteen niihin. Neurologian suurmies Oliver Sacks oli elämänsä loppumetreillä samoilla linjoilla kuin koomikko Hicks. Neurologi tiivisti elämäänsä näin (Gratitude 2015):

”En voi teeskennellä, että olisin ilman pelkoa. Mutta päällimmäinen tunteeni on kiitollisuus. Olen rakastanut ja ollut rakastettu; olen antanut jotain takaisin; olen lukenut ja matkustanut ja ajatellut ja kirjoittanut.”

Elämä on käsittämättömän ihmeellinen ja epätodennäköinen kyyti, jossa erilaiset odotukset kangistavat helposti ja saavat meidät laittamaan naamion kasvoillemme. Silti. Jäätynyt puro talvipakkasella kätkee pintansa alle virtaavan veden.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Becker, G. de. 1997. The Gift of Fear. Little, Brown & Company.
• Bollas, C. 1987. The Shadow of the Object. Free Association Books.
• Bollas, C. 1989. Forces of Destiny. Free Association Books.
• Dobelli, R. 2024. The Not-To-Do List. Harper.
• Fromm, E. 1980. To Have or To Be? Harper & Row.
• Hicks, B. 1997. Arizona Bay. Ryko Records. (alkuperäinen “ride”-monologi)
• Kahneman, D. 2011. Thinking, Fast and Slow. Farrar, Straus and Giroux.
• Kierkegaard, S. 1844. The Concept of Anxiety.
• McAdams, D. P. 1993. The Stories We Live By. Guilford Press.
• Sacks, O. 2015. Gratitude. Knopf.
• Santos, L. 2022. The Science of Well-Being. Yale University / Coursera.
• von Franz, M.-L. .1980. The Way of the Dream. Inner City Books.
• Wallace, D. F. 2005. “This Is Water.” Kenyon College Commencement Speech.
• Ware, B. 2012. The Top Five Regrets of the Dying. Hay House.
• Zaltman, G. 2013. How Customers Think. Harvard Business School Press.
• Winnicott, D. W. 1960. The Maturational Processes and the Facilitating Environment. International Universities Press.