Ihminen poikkeaa eläimestä siinä, että tiedämme päiviemme olevan luetut. Tämä on kuitenkin niin ahdistava ajatus, että joudumme torjumaan sen tietoisuuden ulkopuolelle valtaosan ajasta, jotta säilyisimme toimintakykyisinä Laurean opiskelijoina tai työntekijöinä. Psykologian kantaisä William James kutsui tätä kuolematietoisuutta ”madoksi ytimessä” (worm at core 1902). Tämä vääjäämätön puoli elämää piilee melkein kaiken toiminnan taustalla. Toisaalta paradoksaalisesti ajan rajallisuus mahdollistaa myös elämän merkityksellisyyden kokemuksen. Miten hieno mahdollisuus saada kokea nämä ainutlaatuiset hetket tässä ihmeellisessä maailmassa.

Keskitysleirien kauhuista selvinnyt, humanistisen psykologian suunnannäyttäjä, Viktor Frankl (1963) toimi myöhemmin psykoterapeuttina. Hänen ensimmäinen kysymyksensä uusille asiakkaille oli tyly: ”Miksi et tee itsemurhaa?” Tämä toi esille peittämättömällä tavalla merkitykset ja elämässä kiinni pitävät voimat, jotka asiakas oli elämälleen antanut. Humanistisen psykologian ydinajatus on, että kun ihminen tajuaa elämän ihmeellisyyden, voiman ja haurauden, hän tarttuu elämäänsä ja sen mahdollisuuksiin kuin härkää sarvista. Vastaavasti psykologian professori Jordan Peterson (2018) kehottaa kaikkia ottamaan vastuuta ja sitoutumaan ihmisiin ja asioihin. Se luo elämään merkityksiä, joita tarvitaan, jotta kestäisimme kohdata vääjäämättömiä kolhuja elontiellä.

Kolhujen suuruus vaihtelee, ja Viktor Frankl koki niistä kauheimpia. Keskitysleirillä ollessaan hän joutui eristyksiin vaimostaan ja lapsistaan. Huoli heidän selviämisestään oli sietämätön. Lohduttomassa mielenmaisemassa Frankl löysi viimeisen merkityksellisen oljenkorren elämästä. Hän ajatteli elämän olevan elämisen arvoista niin kauan, kun hän pystyy itse tuottamaan aktiivisesti mielikuvia vaimostaan ja lapsistaan. Riippumatta siitä, olivatko nämä elossa vai eivät. Myöhemmin osoittautui, että natsit olivat murhanneet hänen vaimonsa ja lapsensa, mutta tämäkään ei estänyt Franklia elämästä oppiensa mukaisesti.

Evoluutiobiologian suurmies Richard Dawkins (1998) on havainnollistanut typerryttävän pientä olemassaolomme todennäköisyyttä. Potentiaalisia ihmisiä, jotka voisivat olla sinun tai minun sijasta täällä maan päällä, on enemmän kuin hiekanjyviä Saharassa. Tämä suunnaton geneettinen etuoikeus ja sukupolvien katkeamaton jatkumo menneestä nykyiseen luo meille Immanuel Kantin (1785) ajatuksiin perustuvan ”moraalisen imperatiivin” katsoa avoimin mielin näytelmä loppuun tai seurata polkua, minne se sitten viekään.

Säilyminen ja lisääntyminen ovat evoluutiobiologisia jatkuvuuksia, mutta elämän tarkoitus rakentuu siitä, millaisia merkityksiä siihen itse liitämme. Sigmund Freud (1939) kyseenalaisti elämän tarkoituksen ylipäätänsä vääränä kysymyksenä. Miksi ihmisen elämällä tulisi olla jokin tarkoitus, kun emme hevillä ulota sitä muihin luontokappaleisiin? Niin ikään Freud mielsi ihmisen toiveen tulla – ja jäädä – onnelliseksi lapsekkaan mahdottomaksi.

Elämä kuolemattomuusprojektina

Jollakin tavalla jokainen meistä tahtoo kokea, että omalla elämällä on merkitystä ja vaikutusta. Jos ikuista elämää ei ole varmasti tarjolla, tyytyy moni symboliseen ikuiseen elämään. Palkittu kulttuuriantropologi Ernest Becker esittää kirjassaan “The Denial of Death” (1973) ihmisen panostavan suorittamiseen, hyväksynnän tavoitteluun, kontrolliin, suvunjatkamiseen ja erilaiseen ansioitumiseen, jotta voisi symbolisella tasolla voittaa kuoleman. Julmat suurhallitsijat ovat saattaneet toimia häikäilemättömästi elinaikanaan ehkäpä juuri kuolemattomuuden toiveesta. Julmimmat ovatkin jääneet synkkinä lukuina historiankirjoihin. Toisaalta ihmiskunnan eri elämänalueiden huiput, monumentaaliset rakennukset, tieteen läpimurrot ja taiteen mestariteokset ovat myös syntyneet hupenevan ajan paineessa ja voivat kantaa ikuisuuden toivetta mukanaan. Kaunis kirkko keskieurooppalaisella kukkulalla kätkee estetiikkaansa yhden iankaikkisuustoiveen, mutta samalla sen rakennuttamiseen on saattanut liittyä monen kansalaisen koettelemuksia ja kärsimystä. Anekauppaa yhdelle, Sisyfoksen kivenpyörittämistä monelle. Meille tavallisille ihmisille ennuste historian kirjoihin jäämisestä on heikko. Yleisesti arvioidaan, että kolmen sukupolven päästä olemme viimeistään kaikki unohdettuja. Toisaalta paradoksaalisesti kansanperinteen tutkijaprofessori Pekka Laaksonen kertoi kahdenkeskeisessä keskustelussa, että Suomessa asiat ovat menneet usein siten, että hyväntahtoisia kylähulluja on muisteltu lämmöllä useamman sukupolven ajan, kun taas aikansa patsastelevat mahtimiehet ovat vaipuneet unholaan – tämä osoituksena elämän ironiantajusta.

Sinfonian säveltäminen ei suju kaikilta, joten monille sosiaaliset suhteet nousevat keskeisiksi itsensä toteuttamisen alueiksi. Sähköiset viestimet luovat osaltaan illuusiota, että voisimme olla avuksi tai miellyttää paljon laajempaa joukkoa kuin kuvittelemme. Se joukko tai kourallinen ihmisiä, joille olemme todella tärkeitä, on kuitenkin paljon edellistä pienempi. Psykologian professori Adam Grant (80 2023) suosittelee suurempia ihmisjoukkoja kehittymisimpulssien hakemiseen, ei hyväksynnän tavoitteluun. Hyväksyntää tulisi hakea itseltä – ja lähimmiltä. Kiteytetysti: ei se monien hyväksyntä, vaan yhden rakkaus.

Syyllisyys ajatusrikoksesta

Syyllisyys on meille tärkeä tunne, sillä se auttaa meitä sopeutumaan ja tunnistamaan virheemme sosiaalisissa tilanteissa. Klassisen freudilaisen oivalluksen mukaan syyllisyyttä voidaan tuntea, ”väärinkäytösten” ohella, myös ohimenevistä ajatuksista ja pelkästä olemisesta. Paradoksaalisesti soimaava omatunto kiusaa kuitenkin usein objektiivisesti juuri kaikkein nuhteettomimmin eläviä, kun taas moni, joita huonon omatunnon tulisi objektiivisuuden ja realismin nimissä soimata, nukkuu kuitenkin yönsä rauhallisesti.

Erilaisissa ristipaineissa moni meistä kokee, että olemassaolon oikeutus pitää lunastaa suorituksilla ja aikaansaannoksilla. Kasvatuksessa painotettu ehdollinen rakkaus voi altistaa tähän, mutta toisaalta luterilaisen yhteiskuntamme ytimessä on protestanttinen työetiikka, joka pohjaa kalvinistiseen eetokseen. ”Työ ennen huvia”, on liiankin hyvin sisäistetty oppi. Max Weberin (1989) protestanttinen työetiikka viittaa siihen, miten uskonnollinen eetos muuttui kulttuurikoneistoksi, joka yhä edelleen saa ihmiset kokemaan syyllisyyttä levosta ja arvottomuutta ilman tuottavuutta. Moni työn raskauttama ja ylitunnollinen tuntee esimerkiksi syyllisyyttä, jos ei tee viikonloppuna töitä, vaikka lepo on luonnollinen tila ja luovuuden edellytys. Filosofi Byung- Chul Han (2015) mieltää ihmisen sopeutuneen liiankin hyvin kiristyneiden vaatimusten edessä. Hän esittää kirjassaan ”The Burnout Society”, ettemme elä kuriyhteiskunnassa, vaan pikemminkin olemme ryhtyneet kurittamaan itse itseämme. Laajemmin katsottuna entisaikaan kohtuus oli hyve, mutta tänä päivänä se on pikemminkin jotain vähemmän kiinnostavaa keskinkertaisuutta.

Mielen perhe asuu eri kerroksissa

MieIessä voi olla monia ääniä samaan aikaan. IFS-terapian termein (Schwartz 1995) sisällämme elää kokonainen perhe, jonka jäsenet eivät ole sinänsä pahoja, mutta voivat yhdessä luoda dysfunktionaalisen kokonaisuuden. Kaltoin kohdeltu lapsi (exile) on sijoitettu mielen kellariin, mutta ei tahdo tyytyä kohtaloonsa. Itseä soimaava, mutta monesti ulkomaailman suuntaan mielin kielin oleva yliminä (manager) haluaa pitää traumatisoituneen lapsen maan alla, kun taas välitöntä ahdistuksen turrutusta havitteleva palomies (firefighter) on valmis antautumaan mihin tahansa hetkellisesti helpottavaan impulssiin vailla huolta huomisesta. Tällöin kuvaan voivat tulla päihteet, itsetuhoiset yllykkeet ja addiktioille altistuminen. Hyväntahtoinen kokonaisminä katsoo hämmentyneenä näiden minuuden osatekijöiden mittelöä.

Vapauden haave vai vapauden aave?

Syvyyspsykologi Erich Fromm (1960) esittää kirjassaan ”Pako vapaudesta”, että ihminen janoaa vapautta, mutta ei kestä sitä. Pakenemme vapautta, vaikka juuri vapaus voisi vapauttaa meidät. Monesti alistumme auktoriteettien tahtoon, sulaudumme ihmismassaan menemällä keskirivin keskeltä tai uppoudumme jatkuvaan touhottamiseen. Nämä kolme pakoreittiä ovat juuri Byung-Chul Hanin uupumusyhteiskunnan ydintä. Vaihtoehtona näille on vapaus olla oma itsensä. Vapaus kuitenkin tarvitsee vastaparikseen sekä vastuuta että rakkautta. Monesti todellista vapautta on tehdä oma valinta, mutta kantaa siitä myös oma vastuu. Fromm ajatteli, että jos ihminen ei tiedä, mitä hän haluaa, on hän itse paennut omaa vastuutaan elämän edessä.

Todellisen minän mysteeri

Todellisen minän mysteeri on kiinnostanut ajattelijoita jo vuosisatojen ajan. Friedrich Nietzschelle (1883) minuus oli mahdollisuus, joka täytyi ylittää: ”Me kuitenkin haluamme tulla sellaisiksi kuin voimme olla – ihmisiksi, jotka ovat uusia, ainutlaatuisia, vertaansa vailla, jotka asettavat itselleen lakeja, jotka luovat itsensä!” Yli-ihmiseksi nousemisessa yhdistyvät minäihanne, mitä haluaisimme olla, ja todellinen minä, mitä koemme olevamme. Susan Harter (2012) ja monet muut konstruktionistit ajattelevat minuuden olevan monitahoinen muovautuva ja muuttuva lopputulos sosiaalisista suhteista. Psykoanalyytikko Donald Winnicot (1965) ajatteli todellisen minän (true self) uinuvan jossain syvällä itsessämme, jos se ei saanut turvallista vastaanottoa, vastakaikua tai kannattelua. Hänen mukaansa leikki voi kuitenkin elvyttää todellisen minän. Psykiatri James Masterson (1988) puolestaan mielsi, ettei todellinen minä ole voinut syntyä, jos ympäristö ei ole sitä emotionaalisesti sallinut, vaan ulkoiset odotukset ovat vaatineet ihmistä sopeutumaan. On pitänyt orientoitua muiden fiiliksiin sen sijaan, että omia fiiliksiä olisi vahvistettu. Silloin todellinen minä on jäänyt potentiaaliksi, joka pitää synnyttää.

Mikä versio tai osa sinusta on vielä syntymättä?

Kaikki edellä kuvattu kiteytyy Richard Bachin kirjassa ”Lokki Joonatan” (1970). Kirjan nimeä kantava lokki poikkeaa muista lajitovereistaan, joiden vaikuttimena on lähinnä vatsan täyttäminen. Joonatan muuttaa lentämisen taiteeksi. Rajojen kokeileminen, taitojen hiominen ja merkitysten etsiminen nousevat yleviksi päämääriksi pelkän selviämisen sijasta. Tämä ajaa hänet lauman laitamille, uloimmalle luodolle – mikä vain lisää Joonatanin päättäväisyyttä.

Kaikki on ainutkertaista – ja toisaalta yliarvostettua

”Älä ajattele että elämä on lyhyt. Ajattele: Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kyse pituudesta lainkaan. Vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.”- kirjoittaa runoilija Eeva Kilpi runokokoelmassaan Ennen kuolemaa (1982). Yksi avain elämän merkityksen löytymiseen tuntuukin olevan kiitollisuuden ja ihmetyksen kokeminen. Vahvimmilla ovat usein ne, jotka löytävät merkityksiä ja saavat tyydytystä elämäänsä monista eri lähteistä. Monille ihmisille myös kokemus itseä suurempien asioiden hyväksi toimimisesta, kuten luonnonsuojelu tai heikompiosaisten auttaminen, tuo merkitystä elämään. Nobel-voittaja Daniel Kahneman (2012) esittää toisaalta, ettei mikään elämässä ole niin tärkeää kuin luulemme sen olevan (focusing illusion). Komediaryhmä Monty Python (1979) menee vielä pidemmälle: “Tulet et mistään ja palaat ei mihinkään. Mitä sinulla on hävittävänä? Ei mitään!”

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Bach. R. 1970. Jonathan Livingston Seagull. New York: Macmillan.
• Becker. E. 1973. The Denial of Death. New York: Free Press.
• Dawkins. R. 1998. Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. Boston: Houghton Mifflin.
• Frankl. V. E. 1963. Ihmisyyden rajalla. Helsinki: Tammi.
• Freud. S. 1996. Ahdistava kulttuurimme. Helsinki: Love Kirjat.
• Fromm. E. 1960. Pakoon vapaudesta. Helsinki: Tammi.
• Grant. A. 2023. Hidden Potential: The Science of Achieving Greater Things. New York: Viking.
• Han. B.-J. 2015. The Burnout Society. Stanford, CA: Stanford University Press.
• Harter. S. 2012. The Construction of the Self: Developmental and Sociocultural Foundations. New York: Guilford Press.
• James. W. 1902. The Varieties of Religious Experience: A Study in Human Nature. New York: Longmans, Green, and Co.
• Kahneman D. 2012. Thinking, Fast and Slow. Penguin Books.
• Kant. I. 1785. Grundlegung zur Metaphysik der Sitten. Riga: Johann Friedrich Hartknoch.
• Kilpi. E. 1982. Ennen kuolemaa. WSOY.
• Masterson. J. F. 1988. The Search for the Real Self: Unmasking the Personality Disorders of Our Age. New York: Free Press.
• Monty Python. 1979. Always look on the bright side of life. Warner Bros. Records.
• Nietzsche. F. (1883–1885). Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen. Chemnitz: Ernst Schmeitzner.
• Peterson. J. B. 2018. 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos. Toronto: Random House Canada.
• Schwartz. R. C. 1995. Internal Family Systems Therapy. New York: Guilford Press.
• Weber. M. 1989. Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Tampere: Vastapaino.
• Winnicott. D.W. 1965. The Maturational Processes and the Facilitating Environment. London: Hogarth Press.