Oletko joskus yrittänyt auttaa itsellesi tärkeää ihmistä, joka on ollut voimattomassa ja lohduttomassa tilassa? Ehkä olet turhautunut toisen alennustilaan ja puheesi on saattanut muuttua jossakin vaiheessa astetta patistavammaksi tai suoremmaksi. Olet myös saattanut kokea voimien hupenemista antamisen ja saamisen epätasapainosta, jolloin kokemastasi kiittämättömyydestä kumpuava turhautuminen ja voimattomuus ovat alkaneet levitä mieleen. Laupias samarialainen, syyttävä tuomari ja ulkolaidan uhri… Mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Artikkelin tarkoituksena on avata näytelmäkirjoitusta, johon mahdollisesti tietämättäsi osallistut.

Toistopakko on valmistusvirhe ihmisessä. Olemme mestareita toistamaan uusissa ihmissuhteissa sellaista, mikä on jättänyt menneissä asetelmissa jotain hampaankoloon. Ajatus siitä, että esimerkiksi alkoholistin tytär saattaa rakastua helposti alkoholistiin, lienee jonkinasteinen kulttuurin klisee, mutta siinä kiteytyy konkreettisesti fantasia menneen muuttamisesta uuden asetelman avulla. Aihepiirin vaikeuskertoimia lisää kaiken ihmissuhdevaihdannan subjektiivisuus ja tilannesidonnaisuus. Monesti on vaikea erotella, mikä tapahtuu omassa mielessä ja mikä ulkoisessa todellisuudessa. Kahdella ihmisellä on eri tulkinnat samasta tilanteessa, ja molemmat pyörittävät samaan aikaan mielessään alitajuista nukketeatteria. Silti näytelmä voi tuntua tutulta ja katkelmat koetuita.

Draamakolmio

Tohtori Stephen B. Karpmanin (1968) draamakolmio (Drama Tringle) viittaa sekä yksilön mielensisäisiin liikkeisiin että ihmisten välisiin suhteisiin. Kolme toistuvaa arkkityyppiä ovat syyttäjä, pelastaja ja uhri. Ihminen voi luontaisesti aloittaa yhdestä roolista, mutta vaihtaa toiseen ja sitten kolmanteen. Kaikissa on kaikkea. Ajatellaan vaikkapa parisuhdetta, jossa toinen osapuoli on ollut pitkään vaikeassa ja voimattomassa tilassa (uhri), kun taas toinen yrittää auttaa väsymättömästi kaikkensa antaen (pelastaja). Jos pelastaja haluaa päättää jossakin vaiheessa monesti läheisriippuvuutta muistuttavan suhteen, ei ole mitenkään harvinaista, että osat vaihtuvat. Uhrista saattaa tulla syyttäjä, joka syyllistää jättänyttä osapuolta ”poutasään pilotiksi”, joka ei loppujen lopuksi koskaan aidosti rakastanut, jolloin entinen pelastaja muuttuukin helposti uudessa asetelmassa uhriksi, jota syytetään ja syyllistetään. Juju on siinä, että ex-pelastajan – ja tuoreen uhrin – vastaus esitettyihin syytöksiin pitäisi todennäköisesti sisällään uhriposition elementtejä kaikkensa antamisesta, huokailevan marttyyrin tehokeinoilla.

Kuvatun kaltaiset ihmissuhdepelit ovat tuhoisia, mutta moni viettää tietämättään suuren osan elämästään tällaisissa Bermudan kolmioissa. Nämä manipulatiiviset vaihdannat ja vastapuolen velvoittamiset voivat jatkua loputtomiin, koska asetelma myös palvelee jokaista jollakin tavalla. Silti aito kohtaaminen ei ole vain siirtoja pelissä. Siksi on tärkeää tunnistaa asetelma, tilanne ja eri hahmojen erityispiirteen. Joskus kyse on suorasta ja kursailemattomasta puheesta; joskus vaaditaan herkkyyttä aistia vivahteita, muutoksia ja sävyjä.

Syyttäjä (Prosecutor)

Syyttäjä asettuu helposti toisen yläpuolelle, kritisoi hanakasti ja maksattaa toisilla huonoja fiiliksiään. Kun vain toinen tekisi, kuten sanon, hän ajattelee herkästi. Syyttäjän rooliin luontaisesti hakeutuva on voinut oppia pienenä, että suuttumalla saa tahtonsa läpi. Toisen pienentäminen, kontrollointi ja arrogantti käytös kuuluvat usein myös repertuaariin. Syyttäjä on mielestään hyvä, mutta vastapuoli ei riitä. Toisen ihmisarvon, autonomian ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen on syyttäjälle hankalaa tai vajavaista. Pelkona on kuitenkin usein uhriksi joutuminen itse. Syyttäjä voi myös ryhtyä syyttämään itseään, mielensä sisällä, ja tämä voi olla hyvinkin julmaa. Tähän altistaa erityisesti, jos henkilö luontaisesti väistelee sosiaalisia yhteenottoja ja konfrontaatioasetelmia. Asetelma ajaa helposti negatiiviseen sisäiseen puheeseen sekä masennukseen – ja tätä kautta kohti uhripositiota.

Pelastaja (Saviour)

Pelastaja asettuu myös toisen yläpuolella, mutta vaikuttimena on tarve auttaa, koska toinen ei pärjää omillaan. Anna minun auttaa, on pelastajan ydinajatus, mutta samalla omien rajojen pitäminen ontuu. Pelastaja ”unohtaa” usein omat tarpeensa ja hyvinvointinsa, mutta auttaminen ei ole koskaan täysin pyyteetöntä, joten seurauksena on usein katkeruutta. Pelastaja syyllistää toista herkän hienovaraisesti, mutta tuntee itse myös voimakasta syyllisyyttä, jos ei ole jatkuvasti auttamassa muita. Syyllisyys koskee yleensä aina jotain asiaa tai tapahtumaa, kun taas häpeä on “kokovartalopuudutusta”. Pelastajahahmo kuitenkin ohittaa realiteetin ja onnistuu tekemään auttamatta jättämisestä syyllisyyden lähteen – vaikka mitään apua ei olisi edes pyydetty. Näin jo pelkkä oma fantasia toisen kuvitellusta avuntarpeesta voi laukaista syyllisyyden tunteen. Lyhyesti: toisten auttaminen on pelastajan omanarvontunteen polttoainetta. Samalla pelastaja tulee helposti vähätelleeksi toisen kykyä toimia omaksi parhaaksi tai oppia virheistään.

Uhri (Victim)

Uhri ei tässä yhteydessä ole niinkään vakavan rikoksen tai onnettomuuden uhri, vaan pikemminkin kyse on mielenmaisemasta tai henkisestä positiosta, jossa on kokemus vääryydestä, toivottomuudesta, omasta voimattomuudesta ja alemmuudesta suhteessa toisiin. Tämä on passiivinen tila, jossa ihminen ei ota vastuuta oikein mistään. Itsesääli on uhriposition ytimessä. Kokemus omista vaikuttamisen mahdollisuuksista häilyy tai puuttuu kokonaan. Syvyyspsykologi kutsuisi uhrin tilaa anakliittiseksi depressioksi, separaatiovaiheen lohduttomuudeksi ja/tai oidipaaliseksi ulkopuolisuudeksi. Mukaan mahtuu syyllistämistä sekä toisten houkuttelemista erityisesti pelastajapositioon. Loppujen lopuksi kaikki tyypit päätyvät ennen pitkää uhripositioon, ainakin hetkellisesti.

Sokeita pisteitä ja draamaprosesseja

Joskus kolmas osapuoli voi tulla mukaan, tarkkailla ulkopuolisena tai position vaihdon yhteydessä voi nähdä kahta muuta roolia tarkemmin. Syyttäjä näkee usein pelastajan ja uhrin yhteen kietoutumisen tai liitoksen (dyadi) epäterveet puolet ja itseään ruokkivat elementit. Usein tämä rajaton sulautumisasetelma onkin läsnä mm. läheisriippuvuuskuvioissa sekä mielenterveys- ja päihdekuntoutusteemoissa. Se, miten magneettimaisesti pelastaja-uhri-asetelma voi käytännössä toimia, näkyy esimerkiksi siinä, miten perhepiiri alkaa usein yllättäen oireilla, jos alkoholisoitunut perheenjäsen yhtäkkiä raitistuu.

Pelastaja näkee puolestaan helposti epäsymmetrian syyttäjän ja uhrin suhteessa. Sen, miten syyttäjä usein pienentää uhria ja osaltaan myös ylläpitää uhrin hankalaa asetelmaa. Yleensä muutos, joka ei lähde ihmisestä itsestään, ei ole pysyvää. Pelastaja näkee myös, miten uhri kaipaisi ymmärtämistä tuomitsemisen sijaan, jotta hän rohkaistuisi ottamaan ensiaskeleen haluttuun suuntaan. Itsetarkoituksellinen ilkeily on harvemmin auttamista ja hyvän tarkoittamista. Kirjoittajan mielestä Mikki Hiiri on suurelta osin vastuussa Hessu Hopon itsetunto-ongelmista, minkä johdosta hän pakenee eskapismin sävyttämiin suuruuskuvitelmiin, superpähkinäaddiktion seurauksena.

Uhri näkee pelastajassa ja syyttäjässä usein ”Hyvä poliisi, paha poliisi -asetelman”. Molemmat asettuvat hänen yläpuolelleen, mutta toinen tarjoaa porkkanaa ja toinen keppiä. Silti molemmat ylängöltä opastavat palvelevat ensisijaisesti jotain itsessään, ja samalla ylläpitävät omalla toiminnallaan uhrin omaa voimattomuuden tilaa, eräänlaisen nollasummapelin seurauksena.

”Rakastitko minua edes ikinä?” – tämä on jätetyn klassinen tapa houkutella toinen mukaan peliin. Se on uhripositiosta heitetty, toisen puolustuskannalle asettava kysymys tai syyllistys. Kysymys on erityisen tehokas keino velvoittaa sellaista henkilöä pelastajarooliin, joka muutenkin on taipuvainen ottamaan muiden murheita harteilleen kannettavaksi. Ihmiset näyttävät olevan varsin taitavia aistimaan intuitiivisesti toisten Akilleen kantapäitä, olivat he siitä tietoisia tai eivät.

Tällainen voi jatkua pitkään, mutta jossakin vaiheessa tapahtuu yleensä muutos ja osat voivat vaihtua – ainoastaan vaihtuakseen nopeasti uudelleen. Suurimmalla osalla ihmisistä yksi rooli voi korostua toisen kustannuksella, mutta vaikuttaa myös siltä, että joillekin on erityisen tärkeää pitää kiinni omasta luontaisesta roolista. Marttyyri- tai uhrimonopoli on joillekin kukkula, jonka vuoksi kuolla – tai pikemminkin monttu. Taistelu, joka on voitettava hinnalla millä hyvänsä. Loppujen lopuksi molemmille osapuolille tulee pelin lopputuloksena huono olo. Molemmat ikään kuin saivat maailmalta näennäisevidenssin omille, usein tiedostamattomille, oletuksilleen itsestä, toisista ja maailmasta.

Alitajuiset uskomustarinat

Transaktioanalyysin kantaisä Eric Berne (1964) arveli ihmisten muodostavan jo nuorella iällä perustavanlaatuisia uskomuksia itsestään, toisistaan ja maailmasta. Nämä usein alitajuiset uskomustarinat (Life Script) voivat toimia elämää ja valintoja ohjaavina tekijöinä sekä itseään ruokkivina kehinä. Toisaalta ihminen saattaa heijastaa uskomuksiaan sisältä ulos, itsestä maailmaan, mutta toisaalta erilaiset tulkinnat maailmasta ja tapahtumista voivat myös vahvistaa tiukasti juurtuneita uskomustarinoita. Ikään kuin havaintomme, valintamme, tekomme ja tulkintamme olisivat jo etukäteen tähtiin kirjoitettuja ja kirkossa kuulutettuja.

”En riitä sellaisena kuin olen; minua ei voi auttaa; en ole rakastettava; muut ovat minua parempia; osani on olla ihmisten laitamilla; ihmisiin ei voi luottaa; kaikki ajattelevat koko ajan vain itseään; lähimmät hylkäävät ennen pitkää; paha ei saa palkkaansa; kiittämättömyys on maailman palkka; elämällä ei ole merkitystä…” – tässä vain muutama esimerkki alitajuisista tai vain osittain tiedostetuista uskomustarinoista. Niillä voi olla hyvinkin kauaskantoisia vaikutuksia elämässämme, vaikka emme tulisi niitä suoranaisesti ajatelleeksi. Uskomustarinoihin voi kuitenkin päästä kiinni harjoittamalla itsereflektiota kaikkien vaikeimpina hetkinä tai palaamalla niihin tilanteisiin ja hetkiin myöhemmin muistin aikajanalla. Harjoitus. Palaa mielessäsi viimeisimpään tilanteeseen, jossa olit todella maassa tai jotain ikävää oli tapahtunut. Mitä silloin ajattelit itsestäsi? Entä miten näit toiset? Ja koko maailman? Niin ikään kirjoittaminen voi auttaa. Jos kirjoittaa rehellisillä sormilla itselle merkityksellisistä ja tärkeistä asioista, uskomustarinat voivat myöhemmin löytyä rivien väleistä. Uskomuksia voi myös editoida ja muuttaa, mutta ensin ne pitää tiedostaa ja tuoda päivänvaloon.

Myös draamakolmiosta on olemassa tie ulos. Acey Choy (1990) esitti mallin voittajien kolmiosta (Winner´s Triangle), jossa jokaisesta kolmesta roolista tai positiosta voi kuoriutua rakentavampi ja parempi versio ulos. Pelastajan pitäisi pysähtyä miettimään, miksi lentokoneen lähdön yhteydessä velvoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselle ja sitten vasta lapselle. Pelastajan ei kuulu hukkua. Niin ikään pitää auttaa toista löytämään hänen omat voimavaransa. Säännöllisten kalatoimitusten sijasta pitäisi opettaa kalastamaan, jolloin pelastajasta tulee valmentaja (Coach), joka ei pienennä toista. Syyttäjän tulisi muuttua haastajaksi (Challenger), joka kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta ja harkintatilaa. Haastaja näkee toisen vertaisenaan; molemmat ovat ok ja vielä samaan aikaan. Uhrin pitää muuttua selviytyjäksi (Survivor), joka on näyttänyt vaikuttamismahdollisuutensa ja voimansa jo moneen kertaan. Selviytyvä näkee itsensä muiden vertaisena: ei yhtään parempana, mutta ei myöskään yhtään huonompana. Silloin menneet koettelemuksetkin ovat olleet tärkeitä elämän oppitunteja.

Tärkeintä on vapautua valmiista näytelmistä, rooleista ja ohjaavista uskomuksista. Olla tässä ja nyt. Ottaa elämä ja ihmiset vastaan sellaisina kuin ne ovat. Kaikki lähtee pelien tunnistamisesta ja osallistumisesta kieltäytymisestä. Pelin keskeyttäminen on hankalampaa, kuin sanoa heti: ”Ei”. Klassikkokirjailija Anton Tšehovin ajatus tyytyväisestä ihmisestä on sellainen, jolle on sama mistä puhutaan tai minne mennään. Vähempikin voi riittää, mutta jos haluaa juoda tuoreen kupin kahvia, pitää ensin kaataa vanhat pohjat pois.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Berne, E. 1964. Games People Play: The Psychology of Human Relationships. Penguin Books Limited.
• Choy, A. 1990. The Winner’s Triangle. Transactional Analysis Journal. 20 (1): 40
• Karpman, S. 1968. Fairy tales and script drama analysis. Transactional Analysis Bulletin. 26 (7): 39–43.