Lähes jokainen meistä on joutunut joskus kokemaan täysin kohtuuttoman ja perusteettoman kritiikin kohteeksi joutumisen. Ehkä olet myös itse huomannut meneväsi äärimmäisyyksiin: maailman ihanin ihminen onkin muuttunut kaikkein kamalimmaksi – tai päinvastoin. Olet myös saattanut todistaa ulkopuolisena sellaista keskinäistä syyttelyä, jossa luonnehdinnat ovat voineet kuvata paremmin niiden esittää kuin niiden kohdetta. ”Se on ite, joka sanoo”, kuuluu taaperon viisaus hiekkalaatikolta. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Laurean opiskelijana saatat olla erityisen altis tällaisille ilmiöille paitsi siviilielämän myös opiskeluiden osalta. Laurean opiskelijat tekevät paljon kurssisuorituksia tiimeissä ja tekemällä oppien, jolloin yhteinen tavoite ja keskinäinen riippuvuus luovat edellytyksen sekä saumattomalle yhteispelille että törmäyskursseille päätymiselle. Myös somekulttuuri altistaa.

Varhainen lohkominen

Ihmisen ensimmäinen tapa käsitellä maailmaa ja kokemuksia on jaottelu tai lohkominen kahteen osaan, hyvään ja pahaan. Jako on karkea ja palvelee ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten käsittelyä. Tämä primitiivinen tapa puolustautua voi koskea paitsi maailmaa myös itseä. Ihmisenä oleminen tuo mukanaan tunteita ja ajatuksia, joita on hankalaa hyväksyä itsessään. Viha, kateus, ahneus, heikkous, osaamattomuus – monesti esimerkiksi tällaisien puolien havaitseminen ja tunnistaminen itsessä aiheuttaisi voimakasta ahdistusta sekä riitasointua suhteessa itsekäsitykseen ja omiin ideaaleihin. Näin ollen heijastamme, siirrämme ja havaitsemme näitä puolia herkästi toisissa ihmisissä. Lyhyesti: me ihmiset olemme mestareita näkemään muissa sellaista, mitä emme halua tai pysty näkemään itsessämme. Syytetään toisia häikäilemättömyydestä näkemättä itse harjoitettua tyranniaa. Alkoholistit suhtautuvat jyrkän tuomitsevasti narkomaaneihin. Herman Hesse (1974):

”Jos vihaat ihmistä, vihaat jotain sellaista hänessä, joka on osa itseäsi. Mikä ei ole osa itseämme, ei häiritse meitä.”

Tämä ei tietenkään päde aukottomasti kaikkeen. Esimerkiksi Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi, eli ehdoton käskylause, tekee joistain asioista tilanteista ja olosuhteista riippumattomia moraalivelvoitteita. Samalla tuomittavat teot ovat tuomittavia tekoja, mutta näillä alueille järki ja tunne lomittuvat salakavalasti yhteen, ja toiminnan voi kuvitella kumpuavan yhdestä vaikuttimesta, ainoastaan palvellakseen täysin toista. ”Tässä on kyse periaatteesta”, kiivaaseen sävyyn lausuttuna – ja voit olla melko varma, että kyse onkin loppujen lopuksi rahasta.

Mistä sitten voi tietää, onko jokin toisesta kumpuavaa vai itsestä toiseen projisoitua?

Täyttä varmuutta ei ole, mutta kanarialintuna kaivoksessa voi toimia harmaan sävyjen ja nyanssien katoaminen, jolloin ihmiset ja asiat voivat olla aukottomaan erinomaisuuteen idealisoituja tai pahuuden alkuaineesta valettuja. Syvyyspsykologi Melanie Klein (2016) ajatteli kuvatun kaltaisen projektiivisen identifikaation suojaavan minää ahdistukselta. Sama ilmiö elää myös aatteiden tasolla. Kommunismissa kansojen välinen viha on muutettu luokkavihaksi, kun taas fasismissa luokkaviha kääntyy kansojen väliseksi vihanpidoksi. Yleensä heijastamme muihin – demonisoivasti – negatiivisia aineksia, mutta voimme projisoida toisiin myös myönteisiä asioita, jolloin kyse on idealisoinnista. Elämysvoimaisinta tämä on teini-idolien palvonnassa sekä ihastumisessa ja rakastumisessa.

Narsismin ”mutka” rakkausroihuissa

Klassisen ”mahlerilaisen” ajattelun mukaan pieni vauva kokee aukottoman hyvän olon tunteen äidin sylissä. Ajatuksella, että vauva ei välttämättä erota itseään vielä äidistä, vaan he ovat ikään kuin yksi jakamaton yksikkö. Vaikka myöhemmin on havaittu vauvojen olevan kognitiivisesti paljon kehittyneempiä, kuin mitä aikaisemmin ajateltiin (Stern 1985), ei tämä poista vauvan lähtökohtaista tarvitsevaisuutta suhteessa äitiin ja hänen rintoihinsa. Vähitellen vauva alkaa muodostamaan havainto- ja muistikuvia äidistä ja/tai rinnasta, ja ennen pitkää eteen tulee tilanne, jossa äiti ei ole paikalla, vaikka vauva häntä tarvitsisi lämmön, turvan, ravinnon ja ”hyvän” antajana. Tässä tilanteessa kaikki ”hyvä” on sijoitettuna mielikuvaan äidistä / rinnasta, kun taas kaikki ”paha” on vauvassa itsessään, psyykkisenä heijastumana nälästä, kylmästä, ahdistuksesta tai mistä tahansa muusta puutostilasta. Lohduttomuus on pohjatonta, mutta kun äiti vihdoin palaa, saa vauva paitsi tarpeensa tyydytettyä myös ”hyvän” takaisin itseensä, korkojen kera, jolloin hän on onnensa huipulla.

Halu on muisto aikaisemmasta tyydytyskokemuksesta, eikä tämä varhaislapsuuden asetelma jää vain menneeseen. Kuvatun ilmiön tavoittaa lähes jokainen omista kokemuksistaan. Palaa mielessäsi ensimmäiseen kertaan, jolloin olit ihastunut tai rakastunut palavasti toiseen henkilöön, mutta et ole voinut olla varma hänen tunteistaan sinua kohtaan. Paina silmät hetkeksi kiinni ja löydä paikka muistisi aikajanalta. Mielikuvissasi tämä ihastuksen tai rakastumisen kohde on maailman ihanin, virheettömin ja täydellisin ihminen, joka on ikinä maan päällä vaeltanut, ja fantasioissasi hänen kehonsa eritteetkin tuoksuvat todennäköisesti kevätruusulle. Samalla epätietoisuus hänen tunteistaan sinua kohtaan raastaa sieluasi, tunnet suurta arvottomuutta ja kelvottomuutta, etkä voi keskittyä mihinkään, edes olemiseen. Kaikki ”hyvä” on rakkauden kohteessa; kaikki ”paha” sinussa itsessäsi. Jos käy niin onnellisesti, että asiat etenevät siten, että rakkautesi saa vastakaikua, olet onnesi kukkuloilla. Lääkitsevä episodi nostaa sinut ”helvetistä taivaaseen”. Vastaavasti jos käy niin ikävästi, että tunteisiisi ei vastata, tulet torjutuksi tulemisen lisäksi jättämään ”hyvän” mielitiettyysi, kun taas ”paha” jää sinuun itseen. Tuskaisesti. Älyllistäminen ei auta sydämen sumeassa logiikassa. Tästä kaikesta ovat taiteilijat ammentaneet vuosituhansien ajan. Onneksi näillä alueilla merkitykset voivat muuttua ajan myötä, aina tragediasta komediaksi.

Monesti projektioiden sävy voi vaihdella. Esimerkiksi heikossa asemassa oleviin ihmisiin heijastetaan herkästi äärimmäisiä aineksia aina olosuhteiden uhrista oman ahdinkonsa aiheuttamiseen. Media näyttää kärjistävän ilmiötä tarinallistamisen keinoin. Ja vaihtavan samalla etumerkkejä. Välillä esimerkiksi lapset ovat avuttomia ja heitteille jätettyjä ainoastaan muuttuakseen kiittämättömiksi hyväksikäyttäjiksi seuraavan päivän lööpissä. Eläkeläiset puolestaan ovat julkisessa valokeilassa milloin kaikkensa antaneita kituuttajia, milloin nuoremmista piittaamattomia elostelijoita.

Someprojektiot kirkonmäen jalkapuuna

Susilaumassa hierarkian alimpana on Omega-susi, joka on muiden ”kurinpitotoimien” ja jännityksen poistamisen kohde. Myös ihmisyhteisöissä on aina ollut syntipukkeja. Ennen valistuksen aikaa projektioille ei ollut paljoakaan pidäkkeitä. Elokuvaohjaaja Saara Cantellin tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa, ”Tulen morsian” (2016), kuvataan noitavainoja Ahvenanmaalla 1666. Siinä alhaisista motiiveista lähtevät projektiot saavat ryhmäprosessin liikkeelle, tappavin seurauksin. Julkinen nöyryytys – ja sen uhka – on ollut yleinen tapa projisoida ja häpäistä. Suomessa oli 1660–1848 käytössä kirkon toimeenpanema jalkapuuhun asettaminen häpeärangaistuksena (Silén 1908). Siinä rangaistun jalka asetettiin nilkasta kahden koverretun hirren väliin, jotta hän ei voinut poistua. Tämä raajan lukitseva puupyydys asetettiin näkyvälle paikalle, usein kirkon läheisyyteen, jotta kirkkokansa voisi paheksua ja halveksua väärintekijää.

Tämä päivänä edellä kuvattuja elementtejä on mukana sosiaalisessa mediassa, jossa julkisia tuomioita ja nöyryytyksiä jaetaan epämääräisin perustein. On selvää, että monien asioiden suhteen on tapahtunut aidosti muutosta parempaan vuosien varrella. Esimerkiksi sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, ympäristöasiat ja vähemmistöjen oikeuksien parantaminen ovat vaatineet paljon työtä, uhrauksia ja siviilirohkeuttakin. Silti tässä ajassa on jotain arveluttavaa.

Professori Mark Edmundson (2023, 82) kuvaa ajan aatteen ”sähköistä jalkapuurangaistusta” näin: ” Papiston asiaa ajaa somessa aktiivisten, oikeamielisyydestään vakuuttuneiden lynkkausjoukko, joka ajaa maineen ja toimeentulon tuhoutumista pienimmästäkin kielen lipsahduksesta tai poliittisesti epäkorrektista vitsistä”. Koneet eivät unohda, ”rikoksia” kaivetaan vuosien takaa ja ne paljastetaan maailmalle todistusaineistona kohteen ontologisesta epäkelpoisuudesta.

Moraaliselle ylängölle itsensä asettaneen Twitterin, nykyisin X:n, hyvemafian ja virallisen instituutioiden fuusio on luonut uuden moralisoivan ”yliminän” kulttuurille, joka jakaa julkisia häpäisyjä vailla dialogia. Ymmärryksen sijasta on tahallista väärinymmärrystä sekä pelkkää rankaisua ja pelottelua. Monesti some- ja mediaoikeudenkäynneissä anteeksipyyntö ei johda anteeksiantoon, vaan pikemminkin syyllisyyden myöntämiseen ja lisärangaistusten oikeuttamiseen. Usein anteeksipyynnöt ja selittelyt vain pahentavat syytetyn asemaa. Ihminen oppii myös mallista, joten varoittavat esimerkit saavat aikaan itsesensuuria.

Netti on mielen jatke ja moralisoivan yliminän (superego) sosiaalinen toimeenpanija. Keskustelupalstojen moderaattorit ovat olleet netin sensuroivaa yliminää bittimaailman alkuajoista lähtien. Ilman niitä ajatustenvaihto näyttää edelleen lipsuvan helposti henkilökohtaisiin solvauksiin, mutta sosiaalinen media on tehnyt myös samanmielisistä ihmisjoukoista organisoituja yliminäpoliiseja, ”cancelöiviä” tuomareita ja itse nimitettyjä hyvä-hyvä-ihmisiä.

Rooman keisarin peukalo

Tuomitseminen voi tuoda hetken järjestystä kaaokseen, sillä toisten arvostelu vapauttaa itsensä soimaamiselta, mutta vain hetkeksi. Kun tuomari tuomitsee, on hän vapautettu syyllisyydestä. Vaarana on tosin, että hetken helpotus kääntyy vielä omaan nilkkaan, sillä muiden soimaajaksi muuttuminen vain vahvistaa myöhemmin maksuun tulevaa itsesoimausta, joka lopulta, heikkona hetkenä, hyökkää hyökkääjää vastaan entistä vahvemmilla itsesyytöksillä. Mekanismi on sama kuin humalassa ja krapulassa.

Jo pelkkä harmiton peukutus somessa voidaan kaivaa vuosien takaa ja sitä voidaan käyttää todistusaineistona perimmäisestä olemuksestasi, maailmankuvastasi, arvoistasi ja yleisestä kelpoisuudestasi. Tämä siitä huolimatta, että erilaiset somealustat ja käyttöliittymät on rakennettu siten, että klikkaamisesta on tehty ajattelua helpompaa ja houkuttelevampaa (Eyal 2014). Usein peukutetaan tutun juttua automaattisesti, enempää asiaan perehtymättä. Peukku ylös tai alas – ja yhtäkkiä olet kuin Rooman keisari päättämässä gladiaattorin kohtalosta, ilman kognitiivista rasitusta, ja postaaja on sosiaalista hyväksytyksi tulemista tai hylkäämistä simuloiva projektioiden ja ryhmäprosessien kohde. Ajattelemattomasti annettu tykkäys voi olla perhosen siivenisku, joka voi aiheuttaa kaaosteorian mukaisen somemyrskyn toisella puolella maailmaa tai myöhemmin tulevaisuudessa.

Opiskelijana kannattaa pitää pää kylmänä ja katsoa itään. Palauta mieleen kiinalaisen filosofian Jin ja Jang. Kaikessa on myös toista: valossa varjoa ja varjossa valoa. Se on vastalääkettä mustavalkoisille projektioille. Muista myös länsimaalaisen syvyyspsykologian anti kulttuurihistorialle. Ihmisissä on enemmän ymmärrettävää kuin tuomittavaa.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Cantell, S. 2016. Tulen morsian elokuva. Periferia Productions; Götä Film; Pomor Film.
• Edmundson, M. 2023. The Age of Guilt – The Superego in the Online World. Yale University Press.
• Eyal, N. 2014. Hooked: How to Build Habit-Forming Products. Portfolio Penguin.
• Hesse, H. 1974. Demian. Die Geschichte von Emil Sinclairs Jugend. Suhrkamp.,
• Klein, M. 2016. Mielen mosaiikki – Rakkauden, vihan, kateuden ja kiitollisuuden dynamiikka. Therapia-säätiö.
• Silén, K.A. 1908: Kirkkokurista Turun Hiippakunnassa 1650-luvulla. Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1906–1907, s. 176–177.
• Stern, D. 1985. The Interpersonal World of an Infant. Basic Books.
• Vuorinen, R. 1990. Persoonallisuus & Minuus. WSOY.