”Itsepuheluni on totaalista myrkkyä”, kirjoitti eräs masentunut Laurean opiskelija taannoin opintopsykologin tapaamisaikaa varatessaan. Monille meistä negatiivinen sisäinen puhe on tuttua. Joskus tavoitteellisen toiminnan ja lykätyn tarpeen tyydytyksen nimissä itsensä patistaminen on välttämätöntä, mutta ongelmalliseksi asetelma muuttuu, jos mieli jakautuu voimakkaasti muuttaen itsekritiikin äänen rengistä isännäksi. Silloin mielessä käydään sisäistä dialogia tyrannin ja tarvitsijan välillä: ”Sun on pakko – mä en jaksa, enkä pysty…”. Pirullisuuteen kuuluu, että yleensä mielensisäistä mittelöä käydään tietoisuuden ulkopuolella tai esitietoisella tasolla. Miten toimia, jos omasta mielestä tulee itsen pahin vihollinen?

Rakkaiden ihmisten tukea ei ole syytä unohtaa, mutta omaa vastuuta ei voi ohittaa, kun kyse on omasta mielestä, masennuksesta ja suoranaisesta itsevihasta. Syvyyspsykologisessa lähestymistavassa on pitkää ajattelutraditiota tämän tyyppisiin haasteisiin. Suuntaus mieltää masennuksen aggressioksi, joka on kääntynyt itseä vastaan. Samalla subjekti muuttuu itsekritiikin objektiksi. Aihe on vaikeasti todennettavissa: on siedettävä tiedon moniselitteisyyttä ja eteneminen on ajoittain vaikutelmien varaista, hermeneuttista. Freudilainen syvyyspsykologia on merkitysten tiedettä ja haluamisen psykologiaa. Se ei aina täytä täysimäärisesti tieteen tiukimpia näyttövaatimuksia, mutta moni löytää siitä silti omaansa. Viimeistään puolen yön jälkeen.

Mitä tarkoittaa psyykeen dynamiikka?

Mielemme on täynnä ristiriitaisia toiveita, haluja ja pyrkimyksiä (Freud 1923). Syvyyspsykologisen ajattelun perusideaan kuuluu mielen kolme eri tasoa, joilla kaikilla on omat pyrkimyksensä ja lainalaisuutensa. Minä (Ego) pitää sisällään kaikki kognitiiviset funktiot, kuten havaitsemisen, muistin, päätöksenteon ja muut vastaavat tiedonkäsittelytoiminnot, ja se toimii pääsääntöisesti tietoisuuden tasolla. Minä kytkee ihmisen ulkoisiin olosuhteisiin, usein sopeutumaan vallitsevaan todelliseen tilanteeseen tuoden järjen, jatkuvuuden ja realiteettitajun mieleen aistien samalla herkästi sosiaalista hyväksytyksi tai hylätyksi tulemista sekä potentiaalisia vaaratekijöitä ympäristössä. Painetta tulee myös mielen sisältä.

Puhtaasti tiedostamatonta tasoa edustaa viettipohja (Id), joka kytkee psyykeen biologiseen puoleen. Viettipohja koostuu sekä kivuliaista muistoista että torjutuista toiveista ja tyydytysmuistoista eli haluista. Ne jakautuvat vielä laajenemiseen tähtäävään yllykepuoleen sekä häiriöistä eroon pyrkivään impulssiainekseen. Edellä mainittuun viitataan usein seksiviettinä (Eros), jälkimmäiseen puolestaan kuolemanviettinä (Thanatos). Viettipohja tuo energian mieleen. Se vaatii tyydytystä nyt, eikä 15. päivä. Ihminen on haluava olento kohdusta hautaan.

Näiden kahden mielen osatekijän, minän (realiteetti) ja viettipohjan (energia), väliin tarvitaan filtteri, joka torjuu mahdottomien, pakottavien ja sopimattomien yllykkeiden pääsyn sellaisenaan tietoisen minän piiriin. Yliminä (Superego) on filtteri, joka muodostuu vanhempien sääntöjen ja kulttuurin normien sisäistämisestä, ja se torjuu, ”suodattaa” tai ”neuvottelee” viettipohjan impulssit hyväksyttävämpään muotoon, usein tietoisuuden ulkopuolella. Soimaava omatunto, syyllisyys ja ahdistus ovat sen puheenpartta. Yliminän perustehtävä on suojella Minää (Egoa) viettipohjan hyökyaalloilta, jotka pidäkkeettä aiheuttaisi psykoosin, realiteettitajun katoamisen.

Nämä kolme yhteensovittamatonta pyrkimystä, lainalaisuutta ja tasoa luovat lähtökohtaisen epävakauden alkuasetelman ihmismieleen, joka pyrkii sisäiseen eheytymiseen ja itsemääräämisen tunteen vaalimiseen sisäisten ja ulkoisten paineiden puristuksessa (Vuorinen 1990, 93). Miten tätä taustaa vasten mieli voi kääntyä itseään vastaan?

Kahta aggressiota itseä kohtaan

Perinteinen ajatus kuolemanvietistä on pyrkimystä pois häiriöstä, jonka alkeellisin seurannainen on häiriön aiheuttajan tuhoaminen, aggressio. Impulssin omainen yllyke voi saada monia muotoja. Esimerkiksi korkean paikan kammo on varsin yleinen fobia, mutta moni kokee loppujen lopuksi pelkääväänsä enemmän omaa itseään kuin korkeaa paikkaa. Sitä, että hetken mielenhäiriössä kaikki olisi peruuttamattomasti ohi. Jokin pieni ja vaimea osa meistä saattaa yllyttää hyppäämään, ja vaikka sen vaimentaminen onnistuu meiltä helposti, häiritsee se – kuolemanvietti (Thanatos) – meitä jo pelkällä olemassaolollaan. Tämä on se perinteinen pelko, jossa elohopeamainen yllykkeestä-tekoon-automaatio asettuu haastamaan ihmisen kokonaisvastuun kantamista päätöksistään ja elämästään.

Aggressio itseä kohtaan voi saada myös pysyvämmän muodon. Monilla on kokemuksia itseään vastaan kääntymisestä. Kroonisesta henkisestä krapulasta, joka ei tahdo lähteä. Katso itseäsi etäämmältä heikkona hetkenä ja muuta itsesi sarjakuvahahmoksi. Ajatuskuplaan saattaa muodostua: ”Olet tyhmä”. Joskus tietoisena imperatiivina, joskus alitajuisena kuiskauksena tai taustaäänenä. Moralisoiva ja syyllistävä yliminä voi ottaa vallan minästä, jolloin jokin sisällämme arvostelee itseä, vainoaa ja kiusaa määrittelemättömillä säännöillä ja lakkaamattomalla luonteella. Se rankaisee paitsi pahoista teoista myös sopimattomista toiveista ja syntisistä ajatuksista. Se on postmodernin ajan haamu jumalasta, jonka yliminä on syrjäyttänyt. Luterilaisen kulttuurin lapsina yhteiskunta pakottaa torjumaan aggressiota ja kääntämään sitä herkästi sisään päin, mikä voi johtaa helposti korostuneen syyllisyyden tuntoon ja sitä kautta masennukseen. Mutta miten tähän päädytään?

Asemasodan alkutahdit mielessä

Professori Christopher Bollas (1995, 92) kuvaa vaiheittain, miten oma mieli voi jakautua ja muuttua itsen henkiseksi hyväksikäyttäjäksi, sisäiseksi sabotööriksi ja masentuneen lamaannuksen mattopuolustajaksi. Masennus voi muodostua lohkomisen (split) seurauksena, jolloin yliminästä (Superego) muodostuu vallankaappauksen tehnyt “ylivääpeliminä” (Sergant Major Self), joka huutaa ja käskee, ja samalla normaalisti realiteettitajuisesta minästä (Ego) jää jäljelle vain haavoittuva lapsi, joka lamaantuu ja luhistuu. Vallankaappauksen lopputuloksena kaikki aikuinen itsessä on “ylivääpelissä” ja hyvätkin ohjeet ovat maassa makaavan lapsen potkimista. Vain akuutteja kriisitilanteita varten olemassa oleva sisäinen käskytysjärjestelmä jää päälle ja muodostuu pysyvä epäsymmetria tai kontrasti vaatijan ja vaatimusten kohteen välillä. Lapsi sisällä vihaa ylivääpeliä, koska vaativa huutaja edustaa aikuisia – erotuksena lapsen omasta sisäisestä totuudesta. Lopputuloksena on mielen sisäinen asemasota.

Pahimmillaan sisäinen lapsi voi joutua mielensä – ylivääpelinsä – pahoinpitelemäksi. Lapsen avuttomuutta pommitetaan järkeistetyillä solvauksilla, vaatimuksilla ja vähättelyllä. Vainoava ja paha kallokapiainen ajaa lasta nurkkaan, jolloin hän on mieluummin unessa kuin valveilla. Tämä avaa helposti oven itsetuhoisille fantasioille, sillä mielensisäistä on paha paeta. Olo on kuin säppeen laitetussa saunassa. Oma ylivääpeliminä täsmäpommittaa tarkoilla tykistökeskityksillä, koska sillä on vakoilun avulla saatua tarkkaa tiedustelutietoa, kun taas ulkoisen todellisuuden mahdollinen pahantahtoisuus näyttäytyy siihen verrattuna osoitteettomina harhalaukauksina. Itsesabotaasi tyydyttää itsemääräämisoikeutta – vaikka todellisuudessa vahingoittaa itseä. Pilasin mahdollisuuteni, mutta ainakin sain tehdä sen itse.

Asemasota-asetelmassa voidaan käydä pitkää ja hyödytöntä dialogia vailla sovinnon mahdollisuutta. Tällaisessa asetelmassa sisäinen lapsi voi myös joskus altistua mielensisäiseen Tukholma-syndroomaan, jolloin seurauksena voi olla masokismia. Tämä voi vaikuttaa omituiselta, mutta masokismi mahdollistaa kahden varsin hankalasti yhteensopivan tunteen samanaikaisen läsnäolon: aggression (itseä vastaan) sekä rakkauden kaipuun. Tilanne on päässyt pitkälle, jos on omissa seksifantasioissakin vain passiivinen tarkkailija. Masokistinen henkinen halvaannus on toki tiedostamaton hiljainen keskisormi ylivääpeliminälle, mutta lopulta siitä kärsii eniten yksilö itse, henkisen hiippakuntansa isäntänä tai emäntänä.

Vastaavasti paranoiassa mielensisäinen ylivääpeli hyppää kallosta ulos ja jatkaa vainoamistaan ulkomaailmasta käsin, sisäisestä Sauronin silmästä tulee osa (kuviteltua) ulkoista todellisuutta. Auktoriteettiongelmissa ylivääpeli on projisoitu ulkoisiin auktoriteetteihin. Writers blockissa ylivääpeli kiusaa lasta ja on vielä ylpeä harjoittamastaan simputuksesta. Vitkuttelu on merkki siitä, että ylivääpeliä ei pääse karkuun kallokasarmilla, jolloin syntyy houkutus ryhtyä korjaamaan maailman vääryyksiä omista asioista huolehtimisen sijaan (projektio).

Ylivääpeliminä kenttäoikeuteen

Ensiaskel on tunnistaa myrkyllinen sisäinen puhe. Tämän jälkeen on ymmärrettävä omien itsesyytösten irrationaalisuus ja se, että ylivääpeliminä yrittää pitää minän lapsena. Mielen sisäinen ylivääpeli on myös tekopyhä sadisti, sillä se voi huutaa vain sisäiselle lapselle, mutta ei mielen ulkopuolisille tahoille. Juuri tähän osuu itsemyötätuntoajattelun kantava ajatus, jonka mukaan moni puhuu itselleen niin ilkeällä ja pahantahtoisella tavalla, että ei ikinä sanoisi mitään vastaavaa tärkeälle toisille (Grandell 2020). Kallokapiainen ei myöskään ole vastavuoroinen: mitä enemmän sille antaa, sitä enemmän se myös vaatii ja ottaa. Tämä voi selittää, miksi objektiivisesti nuhteettomimmin elävät kärsivät eniten huonosta omatunnosta. Putin nukkuu yönsä todennäköisesti rauhallisesti. Siksi tarvitaan perusteettomien syyllisyyden tunteiden detox -ohjelma.

Yksi tapa on kirjoittaa tiedostamaton tietoiseksi. Päivänvalo tekee ylivääpeliminälle samaa kuin vampyyrille. Samalla kohdentuneempi itsetuntemus voi johtaa itsensä hyväksymiseen, eikä autenttisuuden ja huumorin vaikutusta pidä aliarvioida. Itselle nauraminen on myös sisäiselle ylivääpelille nauramista. Myös lukeminen auttaa antamalla sielulle tai sisäiselle lapselle liikkumatilaa. Kun pyhittää aikaa lukemiseen ja sietää tiedon moniselitteisyyttä, digitaalisesta julkikuvasta huolehtimisen sijaan, saa etäisyyttä asioihin, mutta samalla jotain herää sisällä, oma ajattelu ja todellinen minä. (Edmundson 2023, 63) ”Lukeminen on dialogia kirjoittajan kanssa. Olet yhtä mieltä, epäilet ja vastustat. Tämän yksin lukemisen aikana tapahtuu merkittävää kehitystä ja muutosta. Hitaasti, usein huomaamattaan”.

Jollakin tavalla uhmakas viha itseään kohtaan pitää saada muutettua kumppanuudeksi. Kumppanuus toisen ihmisen, välittävän ja kärsivällisen kuuntelijan, kanssa voi vähitellen muuttaa myös mielen sisäistä asemasotaa kohti kumppanuutta. Rakastettu, lähiomainen, sydänystävä tai psykoterapeutti voi auttaa ottamalla vastaan vaikeimmatkin ja häpeällisimmät asiat ilman syyllistämistä. Mitään rangaistuksia ei tullutkaan, vaan ymmärrystä. Kohtasin lääkärin tuomarin sijaan, vaikka ylivääpeli vakuutti toista. Välittävä toinen voi siis liittoutua kanssasi sisäistä riivaajaa vastaan.

Kohti konkretiaa

Masennuksen käypähoitosuositus (2023) koostuu lääkehoidosta (SSRI) ja psykoterapiasta. Lääkkeet voivat auttaa vaimentamaan tai ainakin hillitsemään sisäisen sabotöörin soimaavaa saarnaa, kun taas psykoterapiassa voidaan paneutua paitsi oireisiin myös taustasyihin. Kognitiivis-analyyttisella tulokulmalla aukeaa ajatusten, tunteiden ja tekojen – tai tekemättä jättämisten – itsensä ruokkivia kehiä. Lisäksi omien ajatusten sitaattitasoinen tarkastelu auttaa tekemään ohikiitävästä ja näkymättömästä tietoista sekä lyömään kiilaa itsen ja vahingollisten ajatusten väliin. Ajatukset ovat vain ajatuksia; todellinen minä on eri. Hyväksymis- ja omistautumisterapian avulla on mahdollista asettaa puntariin sekä pahalta välttymisen että hyvän saamisen, poispäin ja kohti liikkumisen. Itsemyötätunto on opittavissa oleva taito.

Persoonallisuuspsykologian valossa ylivääpelin ylivallalle altistaa korkea tunnollisuus (conscientiousness) ja korkea ahdistuneisuusherkkyys (neurotism). Eli jos olet kansakielellä enemmän ”sitku” kuin ”nytku” ja tunne-elämältäsi enemmän ”överi” kuin ”vajari”, kannattaa ryhtyä harjoittelemaan enemmän hetkessä elämistä ja vakaampaa mielenlaatua. Stoalainen filosofia voi auttaa. Psykologi Ida Mäkikallion (2021) käsityksen mukaan ylivääpelin mielivallassa on kyse negatiivisessa sisäisessä puheessa vellomisessa. Tähän voi auttaa mielen linnoittaminen: sido ahdistusta pysyvämpiin ja myönteisempiin ajatusrakennelmiin, joista muistutat itseäsi kannustavan isoveljen tai -siskon äänellä. Ideaalit voittavat yliminän. Vaali siis ideaaleja ja anna niiden luoda standardeja. Ihailemme renessanssi-ihmisiä, joissa yhdistyy pyrkimys viisauteen, rohkeuteen ja myötätuntoon. Myötätunto on lahja maailmalle, mutta myös pelastus itselle.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Bollas, C. 1995. The Mind Object – Precocity and Pathology of Self-Sufficiency. Edited by Corrigan E.G. & Gordon P-E. Jason Aronson Inc.
• Duodecim Käypä hoito -suositus 2023. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä.
• Edmundson, M. 2023. The Age of Guilt – The Superego in the Online World. Yale University Press.
• Freud, S. 1923. The Ego and the Id. Internationaler Psycho- analytischer Verlag (Vienna), W. W. Norton & Company.
• Grandell, R. 2020. Itsemyötätunto; vieraana psykologi Nina Lyytisen podcastissa. Psykopodiaa.
• Mäkikallio, I. 2021. Kehitä työyhteisösi tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Webinaari, My Speaker Oy
• Vuorinen, R. 2000. Persoonallisuus ja Minuus. Ihminen itseään säätelevänä subjektina. 1-6 painos. Sanoma Pro Oy.