Joka viides suomalainen masentuu elämänsä aikana, joten masennus koskee meitä kaikkia jossakin vaiheessa, ainakin välillisesti. Opiskelijoiden kokemat psyykkiset ongelmat ovat kaiken kaikkiaan kasvussa masennuksen ollessa yleisin mielenterveyden häiriö (SAMOK 2020).
Masennuksen monet kasvot
Vaikka klassinen käsitys perustuu ajatukseen itseään vastaan kääntymisestä, on masennuksella monia eri syntymekanismeja ja sävyjä. Esimerkiksi masennuksen ja surun erottaminen ei ole helppoa, ainakaan ensimmäisen puolen vuoden aikana menetyksestä. Ajatellaan lähiomaisen kuolemaa. Voi olla klisee ajatella, että rakkaan mukana kuolee myös osa itseä, mutta se on totisinta totta. Meillä on toki ikävä edesmennyttä läheistä, ja suremme myös hänen elämätöntä elämäänsä – mutta samalla kuolleen läheisen mukana kuoli myös se puoli itseä, joka tuli vain edesmenneen seurassa esille. Esimerkiksi yhteisten kokemusten päälle rakentunut huumori ei merkitse muille mitään. Vertauskuvallisessa mielessä parisuhteen päättyminen vastaa kuolemaa.
Ihmissuhteet, odotuksineen ja pettymyksineen, ovat usein masennuksen kulmakiviä. Moni masentunut kokee sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Juuri silloin, kun tarvitsisi toisia eniten, onkin täysin yksin – vaikka voimien päivinä oli paljon ihmisiä ympärillä. Samalla moraalisen vastavuoroisuuden puute voi vaivata. Menneet palvelukset eivät välttämättä muutu vastapalveluksiksi. Ainakaan ajatuksen voimalla tai vetäytymällä. Lisäksi masentunut kokee helposti olevansa energian musta aukko. Ajatuksella, että muut ihmiset välttelevät masentunutta kuin spitaalista, tartunnan pelossa. Tämä on vaarallinen ajatus, jolle ei pidä antaa jalansijaa. Ei saa eristäytyä ja jäädä ihmisten laitamille.
Epäsymmetria voi myös kohdistua tavoitteisiin ja asioihin. Pitkään jatkunut ponnisteluiden ja palkintojen epäsuhta voi ajaa helposti uupumukseen ja masennukseen. Tällä tavalla alijäämäinen mielenmaisema ajaa helposti asetelmaan, jossa ihminen kokee, että jotain hyvää pitäisi saada ensin vastikkeetta, jotta olisi taas valmis laitamaan itseään uudelleen likoon. Erityisen alttiita olemme silloin, kun meillä on yksi suuri tavoite. Kaikki tai ei mitään -asetelma altistaa. Esimerkiksi moni laurealainen opiskelija kanavoi suotta opinnäytetyöhön perfektionistisia odotuksia, kieltäytyy turhaan työskentelyn aikana kaikesta kivasta tai lataa aiheeseen ylimääräisiä merkityksiä. ”Varova kauppamies ei sijoita koko pääomaansa yhteen ainoaan yritykseen, ja vastaavasti elämänviisaus näyttää varottavan hakemasta kaikkea tyydytystä yhdeltä ainoalta taholta” (Freud 1939, 22).
Monesti traumaan liittyvän masennuksen kohdalla on pakko ensin muistaa – jotta voi unohtaa. Esimerkiksi kiusaamisella on kauaskantoiset seuraukset. Mieli ei aina muista, mutta keho muistaa. Tämän johdosta kaikki aistit on altistettava traumatyöskentelyyn. Rajutkin tunteet voivat kuulua asiaan. Mielensisäiset kostofantasiat voivat toisaalta olla terveyhtymisen merkki. Toisaalta kostoajatuksilla saatetaan väistää menetystä, pettymystä ja surua.
Terveysongelmat voivat luonnollisesti olla yhteydessä masennukseen. Parantumattomasti sairaan mieli kulkee usein legendaarisen mutta kiistellyn (Kübler-Ross 1969) viiden vaiheen läpi: kieltämistä seuraa raivo, tämän jälkeen alkaa neuvottelu ja kaupankäynti elämä ehdoista, josta seuraa masennus ja toivottomuus, joka viimeisessä vaiheessa muuttuu elämän rajallisuuden hyväksymiseen. Huomionarvoista tässä vaiheperusteisessa mallissa on mm. se, että vastavuoroisuuden puute tai koettu epäsymmetria johtaa masennukseen – asia, joka näyttää pätevän myös muutenkin kuin elämän loppumetreillä. Voimme myös itse olla aiheuttajia. Joskus omat tekomme ja niihin liittyvä katumus voivat olla masennuksen lähteenä tai osatekijänä. Ajatuksella, vaikka olisin sinut menneen kanssa, mennyt ei ole sinut minun kanssani.
”Ei saa jäädä tuleen makaamaan”
Aggressio on saatava ulos jollakin rakentavalla tavalla. Monille aggression tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä assosioituu välittömästi primitiivisyyteen ja kehittymättömyyteen, vaikka aggressio on luonteeltaan myös elämää ylläpitävä voima. Masentuneen ajattelu on usein jäykkää, itseä vastaan kääntynyttä ja menneeseen fokusoivaa, jolloin ajatus aggression (rakentavasta) kanavoimisesta voi vaikuttaa vieraalta, jopa vallankumoukselliselta. Keinoja on monia. ”Vikojen” listaaminen lempanneessa heilassa voi auttaa yhtä, kun taas toinen voi saada asiat asettumaan pitkien juoksulenkkien aikana. Kirjottaminen, taide tai muu symbolinen itseilmaisu voivat myös auttaa vapauttamaan kapasiteettia. Jos haluaa juoda tuoreen kupin kahvia, on ensin kaadettava vanhat pohjat pois.
”Ryhdistäydy”, on viimeinen asia, jonka masentunut haluaa kuulla. Kärsivällinen kuuntelija on kullan arvoinen – etenkin, jos luotettu juttukumppani malttaa hillitä spontaaneja neuvontahalujaan. Ulkopuolisen onkin usein vaikeaa auttaa masentunutta. Masennukseen liittyy usein tunne siitä, että haluaa pitää maailman kepin mitan päässä itsestä, ja monesti masentunut kokee näkevänsä maailman jollakin tavalla realistisemmin silmin, karuna susien maailmana – ja muut ihmiset vaikuttavat naiiveilta ja pinnallisilta. Masentunut voi argumentoida varsin jäsennellysti ja loogisesti. Valttikorttina: elämä ei pääty hyvin.
Tämän lisäksi masentuneen sisäinen maailma ja ulkoinen käytös voivat olla eri tahdeissa. Todella vakavasti masentunut voi olla sekä sisäisesti että ulkoisesti lamaantunut. Toisaalta ihminen voi olla ulkoisesti lamaantunut ja pysähtynyt, mutta sisäisesti aktiivinen: hän saattaa tehdä aktiivista psyykkistä ajattelu- ja/tai surutyötä, vaikka se ei näkyisi muille muuna kuin pysähtyneisyytenä. Toisaalta masentunut ihminen voi myös olla hypomaaninen ”ikiliikkuja”, funktionaalinen masentunut, ainoastaan väistääkseen kaikkia mielensisäisiä tuntemuksiaan. Varsinainen siiville nouseminen tapahtuu monesti silloin, kun sekä sisäinen että ulkoinen asettuu tekijärooliin, ja energia – aggressio – löytää (kanavoituna) kohteensa sekä mielessä että maailmassa.
Kalibroi kompassi
Mielenterveyden ammattilaiset puhuvat toisinaan siitä, että realistinen minäkuva on vain kroonisesti depressiivisellä ihmisellä. Tämä tarkoittaa sitä, että voimiensa tunnoissa, arjen keskellä, meillä kaikilla on taipumusta korostaa mielessämme omaa panostamme ja merkitystämme onnistumisten hetkillä, kun taas vastoinkäymisten kohdalla olemme herkkiä löytämään vikoja itsemme ulkopuolelta, ympäristöstä (attribuutioerhe). Muokkaamme todellisuutta, jotta jaksaisimme ja kestäisimme. Mielenterveys ei siis ole totuus sellaisenaan.
Masentuneella tämä vääristely ei toimi. Kaikki vika on itsessä. Huono omatunto vaivaakin eniten sellaisia ihmisiä, jotka elävät kaikkein nuhteettomimmin, kun taas estottomasti inhimillistä hävikkiä ja surua tuottavat nukkuvat usein yönsä rauhallisesti vailla tunnontuskia. Itsensä soimaaminen itsetarkoituksellisesti pitää sisällään ajatuksen tai lupauksen, että myös kaikki ratkaisut olisivat itsessä. Tämä on totta suhtautumistapojen muokkaamisen osalta, mutta objektiivisesti katsottuna ihminen ei tietenkään ole kaikki voipainen vaikuttamisenmahdollisuuksiltaan.
Vikojen ja parantamisen varan löytäminen itsestä pitää sisällään positiivisia seikkoja. Usein olisimme voineet todella tehdä jotain toisin itse – esimerkiksi riitelyyn tarvitaan aina kaksi osapuolta. Sisuuntuminen, itsereflektio ja kehittymishalu ovat myös itsensä soimaamisen etuja. Vastaavasti itsesyytösten negatiivinen puoli epäedullinen ”psykoekonomia”: kuluttavuus, lamaannus, ahdistus ja masennus. Realismillakin on rajansa itseään vastaan kääntymisessä. Masennus voi äärimmilleen vietynä aikaansaada realiteettitajun katoamisen psykoosin muodossa.
Itsen ulkopuolisen ympäristön syyttäminen tai vian ulkoistaminen palvelee päinvastaisia puolia. Se on yksilölle helpottavaa. Optimismi on ”psykoekonomista”. Lisäksi neurologisessa mielessä positiivisesti ajateltu on puoliksi tehty. Vastaavasti huono puoli on omavastuun kantamisesta lipsuminen. Ulkoistaminen voi johtaa maniaan äärimmilleen mentäessä, ja usein kaksisuuntainen (bi-polaarinen) mielenlaatu seilaa yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Heiluri voi mennä aina pahuuden alkuaineesta valetusta hylkiöstä voittamattomaksi yli-ihmiseksi – ja takaisin. Mielen heilahtelusta voi saada käsityksen, että mania olisi masennuksen vastakohta, mutta se ei pidä täysimääräisesti paikkaansa. Mania ei ole tavoiteltava olotila – eikä edes onnellisuus, sillä ihmisen toive tulla ja jäädä onnelliseksi on mahdoton. Sen sijaan merkityksellinen elämä on tavoittelemisen arvoinen. Onni voi olla merkityksellisen elämän sivutuote, toisaalta ohimenevänä, toisaalta pysyvänä.
Johdatus vai kohtalo?
Merkityksellisyys on tavoittelemisen arvoista. Se ainakin parasta lääkettä elämän vääjäämättömiä koettelemuksia vastaan. Merkityksiä löytää sitoutumalla asioihin. Ottamalla taakan kantaakseen (Peterson 2018). Vastaavasti merkitysten katoaminen johtaa helposti rappioon, ilmauksen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Uupumus voi myös olla merkityksellisyyden katoamisen seuraus. Kannattaa siis käyttää aikaa ja energiaa itselle tärkeisiin, merkityksellisiin asioihin. Isot kivet olisi hyvä saada ämpäriin ensimmäisenä.
Vaikka kokemus ydinminuudesta säilyy varsin muuttumattomana, muokkaantuu kokemus itsestä jollakin tavalla koko ajan. Yhden käsityksen mukaan olemme se tarina, jonka itsestämme kerromme – ennen kaikkea itsellemme (Morgan 2005). Tätä taustaa vasten voi löytyä tilaa sovinnolle. Kipeät asiat voi mieltää välttämättömiksi koettelemuksiksi, jotka ovat osaltaan valmistaneet tuleviin joenylityksiin. Tämä on johdatuksellinen (destiny, Bollas 1989) mielenmaisema, joka asettaa ihmisen oman elämänsä ajajanpenkille ja orientoitumaan tulevaan. Tällaisen johdatuksellisuuden ei tarvitse olla ominaislaadultaan uskonnollista. Johdatus on kokemusta oikealla tietää olemisesta. Ilman kipeitäkin kokemuksia en olisi minä. Vastaavasti pelkääjänpenkille ajautuu helposti kohtalonuskossa (fate, Bollas 1989). Silloin synkkyys on tähtiin kirjoitettu ja kirkossa kuulutettu. Se, kumpi odotushorisontti tai mielenmaisema – johdatus vai kohtalo – saa enemmän sijaa, voi muodostua hyvinkin hienovaraisesti ja herkkävireisesti. Lyhyesti: kohtalon mielenmaisemassa yksilö luhistuu pettymysten ja koettelemusten alle, kun taas johdatuksessa onnistumme seisomaan menneen epäonnistumisen tai koettelemuksen pään päällä – ja tekemään muista negatiivisista kokemuksista lisärappusia matkallamme ylöspäin.
Aika voi myös auttaa. Jos muistelet ensirakkauttasi ja sen päättymistä, voit hetkellisesti tuntea tragedian uudelleen, väläyksen omaisesti, mutta jos aikaa on kulunut riittävästi, voi ensirakkauden ehdottomuus näyttäytyä kenties myös koomisessa valossa. Tulkinnanvapaus on itsessä. Paluu aikaisempaan ei onnistu, mutta asiat voivat silti olla todella hyvin tai ainakin siedettävästi. Mikään ei ole ikuista, paitsi muutos. Mielenmaisemakin voi muuttua, vaikka ajatus tuntuisi tässä hetkessä lohduttoman epätodennäköiseltä. On maailmassa oudompiakin asioita tapahtunut. Humanistinen psykologia kutsuu ihmisiä oivaltamaan elämän ainutkertaisuuden, haurauden ja katoavaisuuden, ja tarttumaan siihen kuin härkää sarvista.
Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.
Lähteet:
