Demokraattisen yhteiskunnan tukipilarina on tasapuolinen vallanjako. Mikään taho ei saa päästä jyräämään. Kansan tahdon pitää heijastua poliittisiin voimasuhteisiin ja instituutioiden pitää toimia. Maailman parhaimmissa maissa tämä toteutuu. Myös ihmisen mielessä on vallanjakoperiaatteita, joita voi rinnastaa yhteiskuntaan.  Koettelemuksissa ja kriiseissä nämä mielen voimasuhteet voivat kuitenkin helposti muuttua tai vääristyä. Murheiden kasautuessa Laurean opiskelijan mieli voi muuttua tilapäisesti esimerkiksi poliisivaltioksi, diktatuuriksi, monarkiaksi tai teokratiaksi. Samalla tasapainon ja hyvinvoinnin voi mieltää mielen sisäisen valtatasapainon saavuttamiseksi. Kuka käyttää valtaa mielessäsi?

Kuva: Freepik

Silmä ei voi nähdä itseään. Samalla tavalla ajattelemisen ajatteleminen on meille vaikeaa: se onnistuu usein parhaiten vertauskuvien kautta. Montesquieun (1748/1989) vallan kolmijako on länsimaalaisten valtioiden kulmakivi. Psykodynaamisessa mielessä saman kolmijaon voi myös löytää ihmisen mielestä: yksi taho säätää lait, toinen ylläpitää ja valvoo niitä, kun taas kolmas jakaa oikeutta lakikirjojen nojalla (Freud 1923/1961). Mukaan mahtuu myös muita pelureita.

Yhteiskunnan toimijat mielessä

Suomalaisessa järjestelmässä eduskunta säätää lait, joskin EU:lla on myös jopa kansallisvaltiomme ylittävää lainsäädäntövaltaa. Perusideana on kuitenkin kansanvallan ja äänestäjien enemmistön tahdon välittyminen valtakoneistoon. Saman mekanismin kautta välittyvät myös erilaiset ideaalit, arvot ja uskomukset koneiston verenkiertoon. Syvyyspsykologisessa mielessä vastaava rakenne mielessä on yliminä (superego) tai arkikielellä omatunto. Vanhemmat, opettajat, erilaiset auktoriteetit, kulttuuri-ihanteet ja uskonto kertovat meille, miten kuuluu toimia ja elää (Fairbairn 1952). Tämä ääni, joka alun perin on tullut ulkoa, on myöhemmin sisäistetty itseemme. Usein sisäistetty ääni voi olla ankarampi kuin alkuperäisvaateet. Sisäisenä puheena: ”Minun täytyy”. 

Toimeenpanovallasta vastaa yhteiskunnassa hallitus, joka yhdessä sisäministeriön ja poliisin kanssa pitää koko ”orkesterin” kasassa. Ulkopolitiikassa heiluu myös presidentti. Ydinkysymyksenä on jatkuvasti, miten asiat saadaan hoidettua käytännössä. Hallitus vastaa kaikille tahoille, realiteettitajuisesti. Tasapainoilua arjen päätöksissä ja kompromissien tekemisessä riittää. Myös paksua nahkaa tarvitaan, sillä eri tahojen arvostelu voi olla kovaa. Psykodynaamisessa mielessä vastaava rakenne on minä (ego). Se tasapainoilee sisäisten yllykkeiden ja ulkoisen todellisuuden välillä (Freud 1923/1961). Ihmisen pitää sopeutua realiteettiin. ”Minähallitus” kattaa myös lähes kaikki kognitiivisen psykologian tiedonkäsittelyfunktiot. Jatkuva tietotulva kuormittaa. Päällimmäisenä mielessä: ”Miten nyt toimin?” 

Riippumaton tuomioistuin on kolmas vallan kolmijaon keskeinen periaate. Perustuslain, jatkuvuuden ja oikeutuksen tyyssija. Sen pitää olla immuuni politiikalle ja painostukselle. Aidoimmillaan oikeuslaitos etsii totuutta, ei niinkään syyllistä, ja tuomioissaan sen tulisi tuomita teko, mutta ei ihmistä. Oikeamielinen tuomari huomioi molemmat puolet ja punnitsee tarkasti. Intrapsyykkisessä maailmassa on olemassa mielen sisäinen sovittelija tai integraatiokeskus, jolle ei löydy hyvää käännöstä. ”Itse” (self) on muun muassa IFS-terapian viitekehyksissä (Schwartz 1995) päältä katsova tarkkailija. ”Tajuntatuomarin” on oltava oikeudenmukainen tuomioissaan ja armahduksissaan: yliminä (superego) ja omatunnon soimaavat puolet ovat usein ärhäköitä syyttäjiä, ja niiden vastapainoksi tarvitaan puolustusasianajajaa itsemyötätunnon muodossa. Jokaisessa on jotain puolustettavaa. Yleisvireenä tulisi olla, mikä on totta ja mikä on inhimillistä? Sisäisenä puheena: ”Mikä on oikein?”

Mediaan viitataan usein neljäntenä valtiovaltana. Se on omanlainen arvostusjärjestelmä. Valitettavan usein ihminen on saanut ensin ”mediatuomion”, jonka jälkeen katsotaan vielä juridinen puoli. Sosiaalinen media ja sen vaikutukset tuovat kaiken lähemmäksi. Miten muut ihmiset meidät näkevät? Erityisesti moraalisen julkisuuden, joka meistä välittyy (Haidt, 2012; Zimbardo, 2007). Maine kulkee edellämme, teemme työtä maineellamme. Mielen sisällä meillä kaikilla on tarve kuulua joukkoon. Vastaavasti hylätyksi tuleminen on yksi syvimmistä peloistamme. Yhteensovittamattomana ristiriitana tarvitsemme voittopuolisesti myönteistä palautetta toisilta (tarvitsevaisuus) – mutta samalla haluamme päättää itse (itsemäärääminen). Sisäisenä puheena: ”Miltä tämä näyttää?”

Viides elementti on kansa. Se on elinvoimainen, epämääräinen ja sekava joukko, eikä se tyydy vaikuttamaan pelkästään äänestämisen ja lakien noudattamisen kautta. Se on varjovalta. Esimerkiksi Antiikin Roomassa yön aikana näkyvien julkisten tilojen seinille ilmestyi kärkkäitä seinäkirjoituksia, joista välittyi kansan syvien rivien senhetkiset tuntemukset. Erilaiset vallanpitäjät saavat olla tarkkoina tukahduttamis- ja kontrollointitoimissaan, etteivät joudu naurunalaisiksi tai vie oloja niin kurjiksi, että yleinen rauhattomuus ja epäluottamus nousevat luoden edellytyksiä vallankumoukselle. Freudilaisessa mielessä yhteiskunnan pimeitä kujia ja arveluttavia kortteleita vastaa tiedostamaton viettipohja (Id), joka tuo halut, pelot ja aggression yhtälöön (Freud 1923/1961). Mielen pohjukan kuunteleminen tuo voimaa. Impulssimaisena vaateena: ”Minä tahdon ja haluan, nyt”.

Mieli valta vai mielivalta?

Valtasuhteiden vääristymät näkyvät mielenterveyden haasteina sekä yhteiskunnan että yksilöiden tasoilla. Valtiomuodot ja psyykkisen organisaation vinoumat voidaan rinnastaa.

Sisäisessä diktatuurissa yliminä (superego) ottaa vallan. Mielen sisäisenä hallintomuotona on totalitaarinen poliisivaltio, jossa säännöt ja määräykset ovat tärkeimpiä arvoja, mutta elämänilo jää vähälle. Pelko ohjaa, ei vapaus. Turvallisuushakuisuus peittoaa yksilön, jonka osa on olla varuillaan. ”Sääntö-Suomi” edustaa tämän mallin vaimeinta muotoa. Mielen valtasuhteissa yliminä (superego) kaappaa kaiken vallan tuomitsevana ylipappina, kun taas minä (ego) ja tiedostamaton viettienergia (Id) tukahdutetaan. Psyykkisinä oireina voivat olla ahdistuneisuushäiriöt, masennus, perusteettomat syyllisyyden tunteet ja erilaiset pakko-oireet (OCD) sekä yleinen neuroottisuus somaattisine oireineen. Se on elämää totunnaisuudesta, velvollisuudentunteesta ja rangaistuksenpelosta (Freud 1930/1961).

Minuuden anarkia tarkoittaa klassisessa freudilaisessa merkityksessä energisen viettipohjan (Id) vallankumousta, voittoa yliminästä (superego) ja minästä (ego), jolloin yllykkeet ja tunteet lyövät läpi ja lait menettävät merkityksensä. Mielen hallintamuotona se on kaaosta, väkivaltaa ja ääripopulismia; kapina vailla johtajaa. Halu ja pelko vuorottelevat. Sisäiseen rajattomuuteen yhdistyy tunteen tulemisen tunne (sense of emerging emotion). Mielenterveyden tasolla tämä voi näkyä erilaisina impulssikontrolli- ja päihdeongelmina, rajatilaproblematiikkana, antisosiaalisena käyttäytymisenä sekä mahdollisina psykoottisina episodeina. Nämä voivat puolestaan realisoitua rikollisuutena, välinpitämättömyytenä toisista tai poliittisena väkivaltana. ”Vapaus” ilman rakennetta on kestämätöntä (Fromm 1941). Vallankumous syö lapsensa.

Mielen fasismissa viettipohja tai tiedostamaton (Id) ja yliminä tai omatunto (superego) liittoutuvat ja ohittavat minän (ego), jolloin muodostuu moraalinen viha ja halu kontrolloida (Haidt 2012; Arendt 1951). Eriäviä mielipiteitä ei sallita. Tunteet ovat heikkoutta. Oikeutettu pyhä kostaja, usein mielestään itseoikeutettu uhri, juopuu omasta ideologisesta oikeamielisyydestään ja on valmis korjaamaan maailman vääryydet keinoja kaihtamatta. Ajatuskuplassa: ”Olen hyvä, koska muut ovat pahoja”. Mielenterveyden haasteina tämä voi näkyä fanaattisuutena, kyynisyytenä, aggressiivisuutena, narsistisena tai jopa sadistisena problematiikkana. ”Olen hyvän puolella pahaa vastaan.” Vailla harmaan sävyjä. Äärimmilleen viedyssä cancel-kulttuurissa voi olla jotain tällaista (moral outrage).     

Tajunnan tason teknokratiassa minä (ego) ottaa ylivallan, ja alistaa oman sisäisen maailman ympäristön odotuksille, rationaalisuuden nimissä. Mielestä tulee iloton insinööri (Winnicott 1960). Tehokkuutta ihannoiva byrokraatti, jolle tunteet ovat häiriötekijöitä. Tämä voi olla myös kriisimoodin kroonistumista. Mielenterveyden tasolla tämä kaikki voi realisoitua tunnekylmyytenä (alexitymia), perfektionismina, itsestä vieraantumisena (depersonalisaatio) tai työuupumuksena (Bollas, 1987). Väärä minä vastaa ympäristön odotuksiin ja on resurssi, josta ammennetaan, mutta yhteys sisimpään on estynyt. Merkityksettömyys voi tehdä ihmisestä ”pystyyn kuolleen”.     

Intrapsyykkisessä teokratiassa moraaliset pakkomielteet tai uskonnollinen fanatismi ottavat vallan. Se on yliminän (superego) ylivaltaa muista toimijoista, mutta tässä mallissa jumalallinen laki vaikuttaa, mielen ulkoparlamentaarisena voimana, voimakkaammin kuin mikään mielen sisäinen taho. Pyhää ei voi kyseenalaistaa (Freud, 1930/1961; Arendt, 1951).  Mielen uskonnollisessa valtiossa ei ole dialogia, joten mikään ei myöskään riitä tai tule valmiiksi. Minä (ego) muuttuu minäihanteeksi (ideal self), jota yliminän (superego) vaatimukset käskyttävät. Silti ihminen on vain väline (vehicle), joka toteuttaa korkeampaa tahtoa. Tämä tekee ihmisestä helposti marttyyrin ja altistaa väärien profeettojen viettelylle ja kulttiajattelulle. Klassisten mielenterveysmuottien kielellä lähellä liikkuvat erilaiset psykoottiset tilat, joissa realiteettitaju hämärtyy uskonnollisten harhaluulojen vaikutuksesta. Syyllisyys, häpeä, jäykkyys, pakko-oireisuus ja velvoitteet hallitsevat. Erilaista lohkomista, heijastamista ja idealisointia on myös matkassa. Tajunnallinen talebaani kieltää ihmisyyden jumalan nimissä.

Mielen rajaton vapaus (laissez-faire) voi olla liberaali ja suvaitsevainen, joka antaa kaikkien psyyken osien puhua ja äänestää, mutta ilman rakenteita ja sisäistä johtajuutta aikaansaaminen on usein hankalaa. Intrapsyykkisesti viettipohja (Id) saa niskalenkin minästä (ego). Kaiken kattava postmoderni kulttuurirelativismi (Sloterdijk, 2002) saattaa tuottaa boheemeja joutilaita tai dekadentteja elostelijoita, mutta kaiken salliminen ei vielä riitä elämässä. Ei riitä, että osaa luetella kaikkea, mitä ei halua. Ilman sitoutumista ei ole merkityksiä, ja merkitysten puute on rappiota. Mielen haasteisiin nämä heijastuvat usein identiteetin epäselvyytenä tai hajanaisuutena, sitoutumiskammoisuutena tai jatkuvana itsereflektiona, joka ei johda lopputulokseen tai toimintaan. Vapaus muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, masennukseksi ja apatiaksi. Sisäisen konfliktin kiistäminen johtaa helposti myös kyynisyyteen, joka on defenssi, ei tavoiteltava olotila. 

Sisäisen organisaation korruptiossa moraali rappeutuu ja erilainen osaoptimointi tai opportunismi saa sijaa. Psyykeen tasolla minä (ego) ja sisäinen oikeuslaitos (self) ryhtyvät pelaamaan oligarkkien peliä. Mielen oikeuslaitos sallii eliitin intressiryhmien manipuloinnin tai mielen ”tuomari” sopii kabinetissa ”syyttäjän” ja ”puolustuksen” kanssa jotain juonitteluja kaikkien intressien nimissä. Myös pitkälle menevä somejulkisuus voi olla mielen korruptiota, jos se ei ole oman etiikan kanssa sovinnollista tai vaatii itsensä pettämistä. Keskeistä on sisäisen ja ulkoisen maailman erkaantuminen. Mielen hyvinvoinnin kannalta haasteeksi voi muodostua myös tässä hallintomallissa ”väärä minä” (false self) (Winnicott 1960): jos kumartaa liikaa ulkoisille vaateille, tulee samalla pyllistäneeksi omalle sisimmälle. Konkreettisesti usein painottuu: epätasapaino, uupumus ja menestyspakko ovat päällimmäisenä, kun taas tarvitseva ja intuitiivinen puoli itsestä jää paarialuokkaan. Yleinen kaksinaismoralismi voi myös olla kuluttavaa. Addiktioille altistuminen ei myöskään ole harvinaista.  

Valta kansalle

Paras vaihtoehto mielen sisäiseen vallanjakoon on luonnollisesti demokratia. Tai Winston Churchillin ajatusta mukaillen, se on vähiten huono. Tässä mielenmaisemassa on tasapainoa ja oikeusvaltion perusteet toteutuvat: minä (ego) hallitsee, viisaana johtajana, mutta samalla myös tasapainoillee viettipohjan yllykkeiden, yliminän moraalisaarnan ja ulkoisen realiteetin ristipaineessa (Kohut 1971; Schwartz 1995). Kaikki tulevat kuulluksi, valvovat toisiaan ja dialogia voidaan käydä, mutta yksi päättää viimekädessä. Mielenterveyteen tämä heijastuu eheytenä, empaattisuutena ja joustavuutena. Minuudessa toteutuu johdonmukaisuus ja linjakkuus, mutta tilannejoustolle jää tilaa. Sisin pääsee ääneen moraalisena kompassina, mutta realiteettitaju säilyy jatkuvasti.

Mielenmaiseman muutokset

Demokratia on paras, mutta hallittuja vallanvaihtoja pitäisi pystyä tekemään, jos tilanne sitä vaatii. Kriisitilanteessa poliisivaltio tai teknokratia voi olla hetken oikea muoto, kun taas lomamoodissa tai viihteellä voi rajaton vapaus olla hetken hyvä, kunhan järki pysyy edes hieman päässä. Systeemi ei ole suljettu. Luovuus ja leikki ovat kuin oppositio tai vapaa media. Ne tuovat osaltaan myös läpinäkyvyyttä kaikkeen. Laurean opiskelijan kannattaa muistaa, että mielen oikeusvaltiossa ei saa olla liian ankarat lait, eikä mediavalojen kirkkaus ole ihmisen mitta. Tärkeämpää olisi tuoda valoa pimeille kujille ja varmistaa, että oikeuslaitoksessa on myös puolustus tehtävien tasalla, ja nuijaa pitää kädessään tasapuolinen tuomari.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Arendt. H. 1951. The Origins of Totalitarianism. Harcourt.
• Bollas. C. 1987. The Shadow of the Object: Psychoanalysis of the Unthought Known. Columbia University Press.
• Fairbairn. W. R. D. 1952. Psychoanalytic Studies of the Personality. Routledge.
• Freud. S. 1923/1961. The Ego and the Id. Standard Edition, Vol. 19. Hogarth Press.
• Freud. S. 1930/1961. Civilization and Its Discontents. Standard Edition, Vol. 21. Hogarth Press.
• Fromm. E. 1941. Escape from Freedom. Farrar & Rinehart.
• Haidt. J. 2012. The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion. Pantheon.
• Kohut. H. 1971. The Analysis of the Self. International Universities Press.
• Montesquieu. C. 748/1989. The Spirit of the Laws. Cambridge University Press.
• Schwartz. R. C. 1995. Internal Family Systems Therapy. Guilford Press.
• Sloterdijk. P. 2002. Critique of Cynical Reason. University of Minnesota Press.
• Winnicott. D. W. 1960. The Maturational Processes and the Facilitating Environment. International Universities Press.
• Zimbardo. P. 2007. The Lucifer Effect: Understanding How Good People Turn Evil. Random House.