Moni Laurean opiskelija on liian ankara itselleen, mutta liian salliva toisille. Ilmiön takaa paljastuu usein ”pahoinvointiyhtälö”, jossa perusteettomat syyllisyyden tunteet vaikeuttavat rajojen pitämistä, mikä puolestaan johtaa ahdistukseen, uupumukseen ja masennukseen. Tämän takia on vahingollista soimata itseään suotta tai kääntää asioita tarkoitushakuisesti itseään vastaan. Tällaista tapahtuu usein tiedostamattomalla tai esitietoisella tasolla. Kaiken takana voi olla mielen korruptoitunut oikeuslaitos. Siihen syvennymme nyt.

Sarjakuvissa ja piirretyissä kuvataan usein mielen ristivetoisuutta pirulla ja enkelillä, jotka ovat ihmisen eri olkapäillä puhumassa ja suostuttelemassa, molemmat omista lähtökohdistaan. Näin lapsikin saa kiinni psyyken dynamiikasta: ajatuksesta, että meillä voi olla lähtökohtaisesti ristiriitaisia pyrkimyksiä, toiveita ja yllykkeitä. Laurean opiskelijan olkapäällä voi olla tunnolliseen opiskeluun rohkaiseva ääni, kun taas toiselta puolelta saattaa kuulua seireenien laulua, joka kehottaa katsomaan viimeisimmät kuulumiset somesta ja jatkamaan jännään kohtaan jäänyttä sarjaa. Samalla yleinen riittämättömyyden tunne voi roikkua yläpuolella kuin jumittunut sadepilvi. Riittämättömyyden tunne muuttuu helposti syyllisyydeksi, ja lisäksi ihminen on erehtyväinen. Mutta mitä tapahtuu, kun mielen sisäinen valtio ryhtyy viemään asioita tajunnan tuomioistuimeen?

Oikeuslaitos mielessä

Joskus ihminen voi huomata olevansa oikeudenkäynnissä itseään vastaan. Pahimmillaan syyttäjä on ankara, puolustaja on heikko, ja tuomari on juomari ja haisee kuin viemäri. Myös ihmisen mielessä on Montesquieun (748/1989) vallan kolmijako-oppia vastaava rakenne. Lainsäädäntö ja toimeenpanovalta pitää erottaa oikeuslaitoksesta, johon nyt syvennytään. Mielen tuomioistuimessa omatunto tai yliminä (superego) penää lakien noudattamista syyttäjänä. Minä (ego, self) toimii tuomarina sekä jonkinlaisena meklarina sisäisten yllykkeiden ja ulkoisen todellisuuden välissä, valvoen parhaansa mukaan myös kokonaisuutta. Puolustuksen virkaa hoitaa itsemyötätunto (self-compassion). Syytetyn penkillä on ihminen itse tai lapsiversio itsestä (inner child). Mukana voi myös olla muita ihmisiä.   

Mielen sisäisen oikeuslaitoksen kaikki osat ovat itsen osia, sillä ne ovat itse tuotettuja – aivan kuten hahmot unissa. Tällaisessa itsereflektiivisessä tutkiskelussa on myös sisäänrakennettuna totalitaarinen sivumaku. Lähtöoletuksena on usein: syyllinen on selvillä, mutta rikosnimikettä vielä työstetään. Merkillepantavaa on myös, että koko oikeussali on rakennettu pääsääntöisesti lapsuuden kokemuksista, eikä siellä välttämättä päde mitkään oikeudenmukaiset lait ja niiden tulkinnat. Esimerkiksi murskaavaa kritiikkiä saanut lapsi ei monesti hylkää vanhempaansa, vaan itsensä, koska tarvitsee kokemuksen ja sisäisen mielikuvahahmon rakastavasta vanhemmasta, hinnalla millä hyvänsä (Fairnbairn 1952). Tämä altistaa kaksinkertaiselle vääryydelle, jossa vanhemman kohtuuttomuus kääntyy lapsen taakaksi, ja uhri joutuu syytetyksi. 

Säksättävä syyttäjä

Klassisen freudilaisen ajatuksen mukaan omatunto tai yliminä (super-ego) muodostuu vanhempien kielloista, lapsuudenkodin ideaaleista, yhteiskunnan normeista ja uskonnollisesta opetuksesta. Toisaalta traumatausta voi fuusioitua yliminään tavalla, joka nostattaa kierroksia. Daniel Kalched (1996) teorian mukaan traumareaktiossa käy usein niin, että sellainen puoli itseä, joka alun perin yritti suojella, menee suojelupyrkimyksissään pahasti yli. Valtuutensa ylittäneestä suojelijasta (protector) kuoriutuu vainoaja (persecutor) ja sisäinen sabotööri. Kaverikseen se kutsuu menneisyyden ikävimmät muistot ja ilkeimmät ihmiset, jotka valjastetaan tarkoitushakuiseen tahraamiseen.   

Otetaan esimerkki. Allekirjoittaneen olisi syytä noudattaa terveellisempiä elämäntapoja. Kun lääkäri perustellusti ohjaa muutokseen, hän toimii terveyteni suojelijana. Mutta jos sama lääkäri menettää malttinsa ja puhuu uhkaillen, hänen roolinsa vääristyy. Hänestä tulee syyttäjä, vaikka tarkoitus olisi yhä suojella. Tämä rinnastuu mielen sisäiseen suojelijaan, joka ylittää valtuutensa. Kun suojelija ei enää kestä epävarmuutta ja kipua, hän kovettaa itsensä ja alkaa rangaista. Ei suojellakseen, vaan hallitakseen pelkoa ja epävarmuutta tulevasta. Mieli yrittää ennakoida, mutta tulevasta ei voi tietää.

Tällöin mieleen syntyy Kalchedin (1996) kuvaama protector–persecutor -dynamiikka: sisäinen lääkäri alkaa hoidon sijasta kuulustella ja sättiä potilasta. Syyttäjä vahvistuu, jos maailma tulkitaan yksipuolisesti vaaralliseksi. Avain on palaamisessa alkuperäiseen haavoittuvuuteen: siihen pelkoon, jota syyttäjä yrittää epätoivoisesti hallita. Hyvä lääkäri kuvaa riskit rauhallisesti ja kunnioittavasti, kun taas huono lääkäri syyllistää potilaan, vaikka molemmat ajattelisivat potilaan parasta. Toinen esimerkki voisi olla ylihuolehtiva vanhempi, joka toivoo jatkuvan huolen ja ahdistuksen katoavan lasta koskevan kontrolloinnin maksimoimisella. 

Jos syyttäjä alistaa tuomarin ja puolustuksen, on piru merrassa. Sisäinen inkvisitio voi ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin vain hiljentääkseen loputtoman itsesyytösten kakofonian. Amerikkalainen kirjailija David Foster Wallace (2009) on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monesti aseella tehdyissä itsemurhissa ihminen ampuu itseään päähän tappaakseen sisäisen riivaajan. Demonisoivaa syytöstulvaa ei pidä sietää, mutta mielen hullunkurisella logiikalla syyttäjä vain vahvistuu, jos sitä vastaan hyökätään suoraan. Sisäiseltä syyttäjältä pitäisi kysyä: ”Keneltä tai miltä yrität suojella minua?”

Myös ahdistus voi löytää purkautumiskanavansa voimistuvista itsesyytöksistä. Poliisivaltio perustuu pelkoon; syyllisyys on perusolettamus (Ardent 1951). Mielen sisäisessä poliisivaltiossa joutuu pelkäämään omia ajatuksiaan. Kun perusteetonta syyllisyyttä ja lähtökohtaista epävarmuutta ei voi sovittaa, syöpyy se helposti identiteettiin asti. Tämän takia syyttäjälle pitää asettaa rajoja ja vaatia näyttöjä. Syyttäjä pitää myös saada kuuntelemaan. Avain on löytää yhteys alkuperäiseen hylätyksi tulemisen pelkoon tai muuhun kantakamaluuteen ja sisäistää stoalainen rauhallisuus ennakoimattoman edessä. Itsesyytökset ovat tässä pelon muotoja, eivät moraalin ilmentymiä. Sisäinen syyttäjä tai yliminä tulisi mieltää Tintti-sarjakuvien Kapteeni Haddock -hahmoksi, joka on ulkoisesti karski, mutta tarkoittaa pohjimmiltaan hyvää.    

Pienemmän puolustaja

Jos ihminen ei puolusta itseään, kuka häntä puolustaa? Itsemyötätunnon pitää asettua puolustusasianajajaksi mielen oikeuslaitoksessa. Itsemyötätunto ei vapauta vastuusta, vaan pikemminkin palauttaa mittasuhteet asioihin. Puolustajan pitää puhua pehmeällä äänellä, mutta totuudenmukaisesti. Puolustaja ei kiellä totuutta, vaan palauttaa ihmisarvon tuomarin näkyville. Tietty suoraselkäisyys on myös hyve. ”Tässä seison enkä muuta voi”, kuten Luther väitetysti ja uhmakkaasti puolusti itseään.

Psykiatri Juhani Mattila (2024) esittää: ”Jotta voi sanoa muille ei, on ensin kyettävä sanomaan itselleen kyllä”. Tämä lähtee itsensä puolustamisesta mielessä, jatkuu sisäisen tuomarin inhimillisyytenä ja ulottuu lopuksi sosiaalisiin suhteisiin, joissa kieltäytyminen kannattaa tehdä nopeasti ja selkeästi. Mikä tarkoittaa samalla myös kivuttomuutta. Sisäisen oikeuslaitoksen pitää olla tehtäviensä tasalla, sillä muuten liian usein rajojen pitäminen ulospäin voi vaikuttaa ihmisestä itsestään aggressiivisuudelta, vaikka kyse on vain itsensä suojelemisesta ja perusoikeuksien vaalimisesta.

Itsensä puolustaminen ja itsemyötätunto on monille vaikea sisäistettävä, vaikka ostaisi ajatuksen älyllisesti. Moraalitutkija Kristen Neffin (2003) ajatuksissa itsemyötätunto ei ole itsensä hemmottelua, vaan realistinen tapa suhtautua omiin erehdyksiin inhimillisesti ja suhteessa yhteiseen ihmisyyteen. Psykologi Ronnie Grandell (2015) kiteyttää saman asian näin: ”Itsemyötätunto ei ole puolustusstrategia vaan todellisuuden tarkistaja”. Jos ei ole puolustajaa, ei myöskään ole todistajia, jotka puhuisivat puolesta. Ehkäpä monien on vaikea löytää itsestään sisäistä puolustajaa, sillä he unohtavat, ketä tulisi puolustaa. Syytettynä ei ole vain aikuinen itse, vaan ennen kaikkea sisäinen lapsi, varhaisempi versio itsestä (inner child). Pieniä ei saa kiusata. Ei edes omassa mielessä.

Oikeamielinen tuomari

Kuningas Salomonia pidetään oikeudenmukaisuuden perikuvana, mutta edellytykset tällaiselle sofistikoituneelle mielen vaakakuppien punnitsemiselle ovat lähtökohtaisesti melko heikot. Reaalimaailmassa on todettu tutkimusnäytön kera, että tuomarit antavat keskimäärin ankarampia tuomioita, jos heidän verensokerinsa on matalalla (Danziger, Levav & Avnaim-Pesso 2011), mikä luo melko arveluttavat alkutahdit mielen oikeuslaitosta silmällä pitäen. Mielen sisällä kun ”näyttö” on aina kuvitteellista. Kirjaimellisesti. Silti tuomarin on oltava sisäinen viisaus, joka kuuntelee molempia ja näkee ihmisyyden kaikessa. Tuomarin on siedettävä vastakohtien luomaa jännitettä ja vaalittava omaa harkintatilaansa (Bion 1962).  

Oikeamielisen tuomarin roolin ja koko oikeuslaitoksen voi myös nähdä psyykkisenä kypsymisenä, jossa ainakin valituslupa tulisi aina myöntää. Mielen käräjäoikeus voi lätkäistä tuomioita tunneperäisesti ja summamutikassa, mutta hovioikeudessa tunteita pitäisi jo käsitellä kriittisesti ja ajatella reflektiivisesti (thinking fast / slow, Kahneman 2011). Korkein oikeus mielessä tuo mukaan kontekstitekijät, merkitykset ja eri tahojen integraation. Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä on vahva ennakkotapausten ohjausvaikutus, kun taas ranskalaiseen oikeusfilosofiaan kuuluu vahvemmin tapauskohtaisuuden huomioiminen (Steiner 2018). Onnistuessaan ranskalainen malli on oikeudenmukaisempi – niin myös mielessä.

Lopulta ihminen vastaa elämän edessä. Elokuvassa Papillon (1973), joka perustuu Henri Charrièren omaelämäkerralliseen romaaniin, päähenkilö “Papillon” on tuomittu elinkautiseen vankeuteen, raskaalle työleirille Ranskan Guayanaan, kuuluisalle Pirunsaarelle. Hän väittää olevansa syytön rikokseen, josta hänet on tuomittu. Vankilaelämästä tulee vuosia kestävä kärsimys. Eristyksissä ollessaan Papillon alkaa nähdä unia, joissa hänen mielensä käy omaa oikeudenkäyntiään. Eräässä näistä unista hän seisoo tuomarin edessä pilvimäisessä, valkoisessa taivasmaisemassa. Hän on valmis taas todistamaan syyttömyyttään ja puolustamaan itseään vääriä syytöksiä vastaan. Tuomari kuitenkin yllättää hänet: “Sinua syytetään rikoksista pahimmasta, elämän haaskaamisesta.” Papillon vaikenee ja vastaa lopulta hiljaa: “Syyllinen.” Tämän jälkeen hän kääntyy ja kävelee hitaasti pois.

Kuuntele neuvovaa eläintä

Psykologian ja kansanperinteen tutkija Marie-Louise von Franz (1980) tutki satujen ja kansantarinoiden oppeja. Erilaisia viisauksia löytyi suuntaan jos toiseenkin, mutta yhdistävänä nimittäjänä näissä aikaa kestäneissä taruissa oli ajatus, että neuvovaa eläintä tulisi kuunnella. Tämä tarkoittaa jonkinlaista sisäiselle äänelle tai intuitiolle herkistymistä. Tällainen Belias -hahmo symboloi viisautta ja ymmärrystä elämäntaipaleella. Myös Kalevalassa linnut joskus neuvovat eksynyttä matkaajaa – mutta joskus myös hyökkäävät kimppuun. Kun sisäinen tuomari antaa korvaansa myös Beliakselle, muodostuu harkintatilaa sekä yhteyttä elämän nyanssien ja vivahteiden arvostamiselle. Moni “rikos” on inhimillinen virhe ja myötätunto johtaa eheyteen. Myös armo voi käydä oikeudesta. Kannattelevinta elämässä voi olla sellainen lääkitsevä episodi, jossa ihminen saa rakkautta, kun sitä vähiten ansaitsee. 

Tämä voi auttaa laajemminkin. Mielen oikeuslaitos tulisi mieltää oppimisen ja kasvamisen keskuksena, ei tuomioiden jakajana. Oikeudenmukaisuutta itseä kohtaan pitää opetella. Kärsivällisesti. Moraalista kasvua tapahtuu, kun ihminen mieltää toimintansa osaksi laajempaa kontekstia. Ei syyntakeettomana, eikä aina syyttömänä, mutta ymmärrettävänä. Myös muita ihmisiä voi asettaa ajoittain syytetyn penkkiin. Vaihtelu virkistää. Oikeudenmukaisuuden tunne eheyttää enemmän kuin rangaistus.

Se, mitä havaitaan tai sanoitetaan ensin, raamittaa kaiken muun. Stoalaisen keisarin Marcus Aureliuksen (2004) mukaan ensimmäiset periaatteet ja valinnat ovat tärkeimmät. Kaikki vinoutuu, jos mielen poliisilaitos lähtee tutkimaan väärien rikosnimikkeiden alla. Näin voi käydä, jos taustaolettamukset ovat vinoutuneet. Tämän vuoksi sisäinen puhe omasta huonoudesta, heikkoudesta, epäonnistumisesta tai pahuudesta tulee saattaa pimeästä päivänvaloon, sillä muuten nämä vääristyneet käsitykset voivat helposti leimata esimerkiksi inhimillisen erehdyksen rikokseksi. Jos mieli tutkii kaiken rikosnimikkeillä, prosessista itsestään tulee rangaistus.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Aurelius, M. 2004. Itselleni: Keisarin mietteitä elämästä. Johdanto, suomennos ja selitykset Marke Ahonen. Basam Books.
• Bion. W. R. 1962. Learning from Experience. London: Heinemann.
• Danziger. S., Levav. J. & Avnaim-Pesso. L. 2011. “Extraneous factors in judicial decisions.” Proceedings of the National Academy of Sciences, 108(17), 6889-6892.
• Fairbairn. W. R. D. 1952. Psychoanalytic Studies of the Personality. London: Tavistock Publications.
• Grandell. R. 2015. Itsemyötätunto. Tammi.
• Kahneman. D. 2011. Thinking, Fast and Slow. New York: Farrar, Straus & Giroux.
• Kalsched, D. 1996. The Inner World of Trauma: Archetypal Defences of the Personal Spirit. London: Routledge.
• Mattila. J. 2024. Uupumuksesta takaisin elämään. Kirjapaja.
• Montesquieu. C. 748/1989. The Spirit of the Laws. Cambridge University Press.
• Neff. K. D. 2003. “The development and validation of a scale to measure self-compassion.” Self and Identity, 2(3), 223-250.
• Papillon -elokuva. 1973. Schaffner F.J. Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions.
• Steiner. E. 2018. Case Law (Chapter 4) in French Law: A Comparative Approach. Oxford University Press.
• von Franz M-L. 1980. Shadow and Evil in Fairytales. Boston: Shambhala.
• von Franz. M-L. 1980. Projection and Re-collection in Jungian Psychology. Open Court Publishing Co. US.
• Wallace. D. F. 2009. This Is Water: Some Thoughts, Delivered on a Significant Occasion, about Living a Compassionate Life. New York: Little, Brown & Company.