Moni Laurean ahdistuksesta ja stressistä kärsivä opiskelija kokee asioiden sekoittuvan mielessä. On vaikea tarttua, kun kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Vertauskuva autolla ajamisesta voi auttaa. Kuten ajamisessa, myös mieli vaatii keskittymistä lähietäisyyteen: peräpeili kertoo vain sen, mikä on olennaista juuri nyt. Esimerkiksi kun on vaihtamassa kaistaa, on tärkeää katsoa sivupeilistä, onko toinen auto kuolleessa kulmassa. Mutta mitä jos onkin niin, että yleinen matkatunnelma elämän autoajelulla sekoittaa menneen, nykyisen ja tulevan? Mitä jos peräpeiliin katsominen vaikuttaakin siihen, miten näemme maailman tuulilasin läpi?

Edesmennyt amerikkalainen kirjailija David Foster Wallace (2005) piti puheen valmistuvalle vuosikurssille taideyliopisto Kenyon Collegessa. Osana puhetta hän kertoi tarinan:

Kaksi miestä istuu baarissa Alaskan erämaan keskellä. Toinen miehistä on uskonnollinen, toinen ateisti, ja he kiistelevät Jumalan olemassaolosta neljännen oluen jälkeisellä intensiteetillä.

Ateisti: ”Ei ole niin, etteikö minulla olisi syitä uskoa Jumalaan; ei niin, ettenkö olisi kokeillut Jumalaa ja rukoilemista. Viime kuussa jouduin eksyksiin leiristä kamalassa myrskyssä. Olin täysin hukassa, en nähnyt mitään. Ja oli hirveä pakkanen. Joten kokeilin, pudottauduin polvilleni lumeen ja itkin ääneen: ”Oi Jumala, jos olet olemassa, olen eksyksissä myrskyssä ja kuolen, jos et auta minua”.

Baarissa uskovainen katsoo ateistia ihmetyksen vallassa ja sanoo: ”Pakkohan sinun on nyt uskoa, kaiken jälkeen, täällä sinä olet, elossa”.    

Ateisti pyörittelee silmiään ja vastaa: ”Ei mitään sellaista, pari eskimoa vain sattui paikalle, ja he näyttivät tien takaisin leiriin”.

Kirjailija tulkitsi tarinan näin: kaksi erilaista ihmistä voivat tulkita saman tapahtuman täysin eri tavoilla, omista lähtökohdistaan. Kumpikaan ei ymmärrä, että juuri tulkinta luo heidän maailmansa. Kaksi tulkintaa, kaksi maailmaa. Myös vastakkainasettelu on valinta, vaikka se olisi alitajuista. Koomikko Ricky Gervais (2010) esittää, etteivät kristityt usko tuhansiin jumaliin toisista uskonnoista – ja että ateistina hän menee vain yhden jumalan pidemmälle. Edelleen: erilaiset ajattelutavat ja uskomusjärjestelmät pitävät sisällään rajauksen siitä, mikä on mahdollista uskoa todeksi.

Mielellä on rajat

”Teoria päättää, mitä voimme havaita” – Albert Einstein.

”Jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä”, tämä on Ludwig Wittgensteinin (1953) kuuluisa väite. Filosofi ajatteli kielen ymmärtämisen vaativan yhteisen elämänmuodon (lebensform), ja että merkitys ei asu sanassa, vaan siinä, miten sitä käytetään. Esimerkkinä leijonan: ”Olen nälkäinen”, menisi todennäköisesti ymmärryksemme yli, sillä emme voi tietää, mitä se tarkoittaa lajille, joka saalistaa pelottomana ravintoketjun huipulla, omassa ympäristössään. Filosofi päätteli ymmärryksen vaativan yhteisen maailman. ”Kielen ja kulttuurin rajat ovat maailmani rajat.”

Toisaalta leijonat ja ihmiset ovat myös biologisia olentoja, ja tämä on ohjannut evoluutiopsykologi Gad Saadin (2020) tutkimuksia. Tällä perusteella leijonan puhe saattaisi olla meille ymmärrettävää, koska olemme myös itse evoluution muokkaamia biologisia olentoja, joilla on funktionaalisia perusehtoja, joiden pitää täyttyä hengissä säilymisen ja suvunjatkamisen varmistamiseksi. Professori Saad on asettanut evoluutiopsykologian näkökulmasta monia sellaisia kysymyksenasetteluja ja koeasetelmia, joita sosiaalipsykologian, sosiologian tai yhteiskuntatieteiden näkökulmasta ei ikinä asetettaisi. Esimerkiksi miljardöörien tähtitieteellisen kalliit taidehankinnat voivat kummuta samasta vaikuttimesta, kuin riikinkukon mahtaileva vaaralle altistuminen ja värikäs höyhenien levittäminen. Statuksen ja suvunjatkamiskelpoisuuden viestinä: ”Katsokaa, ei tunnu missään”. Samalla tavalla juutalaisessa traditiossa vastasyntyneelle lapselle on tapana antaa rahalahja. Summan suuruuteen vaikuttaa biologisen verisiteen todennäköisyys: mitä varmempi yhteys, sitä suurempi lahjoitus, investointina omien geenien jatkuvuuteen.

Artikkelin kirjoittamisen aikaan, syksyllä 2025, interstellaarinen komeetta 3I/ATLAS vaikuttaa asiantuntijoiden mukaan käyttäytyvän erikoisesti. Se on lentoradallaan juuri menossa piiloon auringon taakse, maapallosta käsin katsottuna, palatakseen sen jälkeen taas havaintopiiriimme. Tässä ilmiössä konkretisoituu merkitys- ja uskomusjärjestelmien vaikutus. Miten tulkita sellaista, mikä ei mahdu ennakko-odotuksiimme? Ehkäpä ihminen keskustelemassa leijonan kanssa on lähtökohtaisesti arrogantti alkuasetelma. Tähtitieteen ja teoreettisen fysiikan professori Avi Loeb (2021) vertaa ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa muurahaisiin asfaltin halkeamassa. Jos polkupyörä ajaa halkeaman yli, ei muurahaisilla ole mitään mahdollisuutta ymmärtää, mitä tapahtui. Tässä mielessä psykologian tehtävä ei ole vain ymmärtää mieltä, vaan tiedostaa myös sen rajat.

Näkeminen ei ole neutraalia

Havaitsemisjärjestelmämme on psykoekonominen. Kognitiivinen psykologia on osoittanut havaitsemisen noudattavan kaksijakoista järjestelmää: Bottom up, top down -prosessia (Gibson 1950). Kaikki viisi aistia tuottavat vielä merkityksetöntä ”aistidataa” jatkuvana virtana (bottom up), joista valtaosa haihtuu merkityksettömänä, kun taas samaan aikaan sisäiset mallit, skeemat, tunteet, odotukset ja muistot ohjaavat valikoivaa tarkkaavaisuutta (top down). Täydellistä yhteensopivuutta näiden kahden prosessin lopputuloksena ei ole tarkoituksenmukaista hakea, vaan riittävän vastaavuuden täytyttyä ärsyke-skeema-yhdiste ”liputetaan” aktiivisesti havainnoksi. Tämän jälkeen siihen liitetään merkityksiä – tai se unohdetaan merkityksettömänä. Mieli haluaa tietää, mitä seuraavaksi. Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin (2011) tiivistämänä havainto on pääosin mielen rakentama ennuste, ei aistien raakamateriaalia, ja mieli täyttää tyhjät kohdat.

Havaitsemme sellaista, mitä odotamme löytävämme. Tämä on kaiken laadullisen tutkimuksen haaste. Arkielämässä nälkäinen huomaa ravintolat. Jos olet menossa ostamaan uusia kenkiä, saatat ehkä jo bussissa katsella huomaamattasi muiden jalkineita. Cocktail-kutsu-ilmiössä ihminen havahtuu kuullessaan oman nimensä sanottavan yleisessä, puuromaisessa puheensorinassa. Näin ollen havainnot voivat olla totta meille, mutta eivät välttämättä todellisuudelle. Moni ihastuu lomamatkallaan uuteen viiniin, hankkii sitä kotiin vietäväksi, mutta epäilee myöhemmin, eri kontekstissa, voiko juoma sittenkään olla samaa. 

Erilaista odotusten aiheuttamaa vinoumaa mahtuu matkaan. Ihmiset esimerkiksi hakevat ja uskovat usein juuri sellaista evidenssiä, joka vastaa heidän omia uskomuksiaan. Samalla muu näyttö sivuutetaan (conformation bias). Klassisessa kömmähdyksessä, johon lukemattomat opiskelijat ovat sortuneet, vastataan loisteliaasti odotettuun esseekysymykseen – mutta aiheen ohi, koska kysymys ei ollutkaan se, minkä odotimme ja erityisesti toivoimme sen olevan. Tuttuus ratkaisee laajemminkin. Ihmiset kertovat haluavansa matkoillaan mielellään kokeilla paikallista ruokakulttuuria, mutta kiireen keskellä, ahdistuneina tai muuten viritetyssä mielentilassa he saattavat sittenkin mennä McDonaldsiin pelkän tuttuuden perusteella (mere-exposure). Viehättävä ihminen tai jollakin tavalla yhdellä elämänalueella ansioitunut voidaan kokea myös auktoriteetiksi tai edistyneeksi suunnannäyttäjäksi muillakin elämänalueilla (halo effect). Lisäksi monet muut vinoumat, kuten tuttuus, sosiaalinen todiste ja primingin vaikutus, ohjaavat havaintojamme huomaamattomasti. 

Tarina itsestä, itselle

Ihmisen ja pikseliruudun valssi voi saada pään pyörälle ja todellisuustajun katoamaan, mutta mennyt, nykyinen ja tuleva voivat myös sekoittua. Kokemuksia ei pidä kieltää, mutta niitä voi tulkita toisin. Sovinnollisimmillaan kovatkin kokemukset ovat valmistaneet tuleviin joenylityksiin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta ihmisellä on vapaus, oikeus ja velvollisuus valita oma tulkintansa menneisiin tapahtumiin. Tämä on psykologian suurin mahdollisuus. Ajan myötä tragedia voi muuttua komediaksi, mutta toisaalta, jos ajattelee maailman olevan pelkästään susien maailma, saattaa se muuttua sellaiseksi. ”Jos tuijotat pitkään syvyyteen, syvyys tuijottaa myös sinua”, Friedrich Nietzsche (1886).

Silmä voi muuttaa mieltä, mutta voimme myös katsoa sisäänpäin. ”Me tulemme tarinoiksi, joita kerromme itsellemme” (Bruner 1990). Tässä mielessä elämä on asenne. Ja tarina. Nämä tarinat elävät ja merkitykset voivat muuttua – aivan kuten elämässäkin. Tarina päättää, mitä pidämme totena. Muutos tarinoissa on myös muutos tulevissa havainnoissa. Usein kipeiden asioiden kohdalla pitää muistaa, jotta voi unohtaa. Piilotajunnasta tai esitietoisesta tulee ”kalastaa” ainesta tietoisuuden piiriin, päivänvaloon. Joskus traumaattisten kokemusten seurauksena mieli voi jakautua suojautumistarkoituksessa (self-care system Kalsched 1996), jolloin sisäinen syyttäjä tai sabotööri (persecutor) ryhtyy piinaamaan itseä. Tie eteenpäin voi olla sisäisen soimaajan kaksoisroolin sisäistämisessä. Syyttäjä on alun perin suojelija (protector), joka tekee kaikkensa suojellakseen haavoittuvinta osaa itsessä, vaikka ylisuojeleminen on muuttunut itsensä piinaamiseksi. ”Älä luota”, se kuiskaa. Avain on muodostaa suhde perimmäiseen pelkoon, jolta suojaudutaan. Vapautta on kertoa tarina uudelleen.

Kaksi käyttöjärjestelmää, kaksi hevosta

Psykologi Dan P. McAdams (2013) esittää meidän kaikkien tarvitsevan tarinan, mistä tulee, kuka on ja minne on menossa. Unien maailma voi auttaa sekä tiedostamattoman tiedostamisessa että ”aikamatkailussa”. Psykoanalyytikko ja lääkäri Wilfred Bion (1953) oli kiinnostunut mielen mekanismeista, ja hän esitti ihmisen operoivan kahdella rinnakkaisella logiikalla (bi-logic).

Tietoisuuden käyttöjärjestelmä on kehittynyt havaitsemaan erilaisuutta, mitkä marjat ovat syötäviä – mikä tuo ääni oli? Havaitseminen, järki, logiikka, ajan lineaarisuus sekä erot vaaran ja turvan välillä ovat tätä mielenmaisemaa. Vastaavasti alitajunnan ja unien maailma noudattaa erotteluperiaatteen sijasta samuusperiaatetta. Unimaailmassa ei ole eroa menneen, nykyisen tai tulevan välillä. Vastakohdat voivat olla yhtä, kuten viha ja rakkaus tai elämä ja kuolema. ”Ei”, ei tarkoita mitään, eikä mikään muukaan kielto. Unissa mahdottomat asiat voivat olla totta, vaikka ne eivät voisi olla totta. Samalla unissa kaikki hahmot ovat jollakin tasolla itseä, koska oma mieli viime kädessä tuottaa koko surrealistisen näytelmän. Unet voivat olla toiveiden täyttymystä tai vaaran simulointia, mutta unissa emme voi kuolla, koska meillä ei ole siitä kokemusta. Alitajunta ei siis ole epäloogista, sillä on vain eri logiikka. Klassista fysiikkaa ja kvanttifysiikkaa.   

Nämä kaksi käyttöjärjestelmää ovat hetkellisesti lomittain päällä, kun ihminen vaipuu uneen. Hetken voi huomata, että omat assosiaatiot lähtevät kimpoilemaan sellaisella assosiatiivisella estottomuudella, jota valveillaolon mieli ei sallisi. Moni ahdistunut ei nukahda ja pelkää juuri tällaista assosiaatiokontrollin menetystä. Unen käyttöjärjestelmä on myös valvetilojen taustalla, vaikka se tulee esille vain välillisesti. Esimerkki. Ajattele, että sinä ja minä olemme samassa tilassa Laurean kampuksella. Otan kännykän käteeni ja sanon sinulle: ”En aio heittää sinua tällä kännykällä päähän”. Se on täysin ymmärrettävä suomenkielinen lause, mutta ehkä olosi on kuitenkin rauhaton. Ajatuskuplassasi: ”Miksi tuolla hullulla on tuollainen asia ylipäätänsä mielessä!?” Päällimmäinen mielessä peittoaa kieltosanan.

Tämän päivän ihminen elää symbioosissa älylaitteiden kanssa ja yrittää eskapistista pakoa ja unohdusta itsestä, ajasta, paikasta ja olosuhteista. Kannattelevampaa olisi orientoitua kohti oman tietoisuuden ja tiedostamattoman vuoropuhelua. Kirjoittaa pimeästä päivänvaloon ja tulkita tapahtuneita, mutta samalla tulisi myös antaa alitajunnan loksauttaa asioita paikoilleen levossa ja herkistyä unien tulkintaan. Asettua aistit avoinna menneen ja tulevan väliselle aikajanalle.

Platonin Faidroksessa (2005) sielu on vaunu, jota vetää kaksi hevosta. Tumma hevonen on villi ja vaistonvarainen – bionilaisittain samuusperiaatteella toimiva -, kun taas vaalea hevonen on hillitty ja järkevä, erotteluperiaatteella operoiva. Ohjaajan on pidettävä hevoset yhdessä, jotta voi ohjastaa kohti totuutta. Tarina on ohjaaja. Vastaukset löytyvät itsestä.

Alussa viitattu kirjailija David Foster Wallace toi esille samaisessa puheessaan, miten kaikkein tärkein ja ilmeisin on usein niin lähellä meitä, ettemme huomaa sitä. Kala ei ymmärrä veden olevan märkää. Ehkä oma ajattelumme alkaa, kun oivallamme, miltä ilma tuntuu.  

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Bion, W. R. 1962. Learning from Experience. Heinemann.
• Bruner, J. 1990. Acts of Meaning. Harvard University Press.
• Gervais, R. 2010. Why I’m an Atheist. Interview in The Wall Street Journal, December 19, 2010.
• Gibson, J. J. 1950. The Perception of the Visual World. Houghton MIfflin Company 
• Kalsched, D. 1996. The Inner World of Trauma: Archetypal Defenses of the Personal Spirit. Routledge.
• Kahneman, D. 2011. Thinking, Fast and Slow. Farrar, Straus and Giroux.
• Loeb, A. 2021. Extraterrestrial: The First Sign of Intelligent Life Beyond Earth. Houghton Mifflin Harcourt.
• McAdams, D. P. 2013. The Redemptive Self: Stories Americans Live By. Revised and Expanded Edition. Oxford University Press.
• Nietzsche, F. 1886. Jenseits von Gut und Böse: Vorspiel einer Philosophie der Zukunft. C. G. Naumann.
• Plato: Phaedrus. 2005. Kääntänyt C. J. Rowe. Penguin Classics,
• Saad, G. 2020. The Parasitic Mind: How Infectious Ideas Are Killing Common Sense. Regnery Publishing.
• Wallace, D. F. 2005. This Is Water: Some Thoughts, Delivered on a Significant Occasion, about Living a Compassionate Life. Kenyon College Commencement Address, Gambier, Ohio.
• Wittgenstein, L. 1953. Philosophical Investigations. Blackwell Publishing.