Yleensä ajatellaan menneen muokkaavan mieltämme, jolloin historian havina luo mieleemme odotusarvot, joille löydämme vastineet ulkoisesta todellisuudesta. Mielen totuus voi saada silmät näkemään väärin. Ällistyttävällä tavalla myös päinvastainen on totta. Odotettu tai ounasteltu tulevaisuus voi myös määrittää nykyisyyttämme ja tätä kautta muokata sovinnollisemman sovituksen menneistä. Mutta miten tällainen ”aikamatkailu” voi olla mahdollista? Mitä jos viikonloppusuunnitelmasi määrittävät, mitkä lapsuuden kokemuksesi nousevat mieleesi?

Kuva: Freepik

Kirjoittajalla on omakohtaisia kokemuksia tästä. Pelasin 90-luvulla koripalloa pääsarjatasolla. Vaikka joukkue pärjäsi erittäin hyvin, jäi pelivuosista päällimmäiseksi mieleen turhautuminen. Oma ura jäi piippuun. Lopetin seinään. Myöhemmin vanhempi poikani innostui samasta lajista, ja minua pyydettiin valmentamaan hänen joukkuettaan. Poikani ”siunasi” ajatuksen, ja meillä oli viiden vuoden ajan tiivis ja antoisa isä-poika-harrastus. Samalla oma suhteeni pelivuosiin muuttui. Menneisyys muuttui toisella tavalla merkitykselliseksi. Opetettavaa oli, sukupolvet ylittävää ”lajivelkaa” tuli lyhennettyä ja pelaajien tilanteisiin samaistuminen oli helppoa. Toiveiden ja pelkojen sekä ilojen ja surujen maailma oli tuttua. En voi sanoa, että ”kaikella oli tarkoituksensa”, mutta mennyt muuttui monitahoisemmaksi ja samalla harmitus sai uuden muodon. Saavutusten sijasta hampaan koloon asettui ajatus, etten tullut pelaajana aivan niin hyväksi, kuin mihin olisin voinut yltää. Tämä ero on suuri. Tarinalla on monella tavalla onnellinen loppu. Pojan korisura jatkuu, joten en jäänyt hänen viimeiseksi valmentajakseen. Myös omat pelit jatkuvat pappakorisvuoroilla, terapiahengessä. Opetus: odotus kasvattajavalmentajaksi ryhtymisestä muutti menneisyyden maisemaa.      

Ihminen on aikaa   

Moni opintopsykologin luokse hakeutuva Laurean opiskelija kertoo sen hetkisistä haasteista, jonka jälkeen keskustelu kääntyy usein menneisiin koettelemuksiin. Joskus ihmiset avaavat elämänkaartaan menneestä nykyiseen seikkaperäisesti, jotta nykyinen ei jäisi irralliseksi. Nämä ovat tavallisia draaman kaaria ja usein tärkeitä ”taustoittamisen” kannalta. Psykologian mahdollisuus on juuri siinä, ettei tapahtunutta voi muuttaa, mutta merkitykset voivat muuttua. Filosofi Martin Heidegger (1927) esitti, ettei ihminen pääsääntöisesti elä menneestä käsin, vaan tulevaisuus avaa sen, mikä nykyisessä ja sitä kautta myös menneessä on merkityksellistä. Muisti on konstruktio, ei re-konstruktio: pieni mies ei kävele mielen sisäisessä kirjastossa hakemassa kansiota käskystä, vaan senhetkinen tilanne määrittää, millaisen version milloinkin muodostamme. Myös minuus on tarina, joka elää. Tarina itsestä – ennen kaikkea itselle.  

Mitä seuraavaksi? Ihminen ei omista aikaa, vaan on sitä. Tulevaisuus on ihmisen määrittävin aikamuoto. Monesti fokus on huomaamattakin lähitulevaisuudessa. Kun ihminen näkee, mitä hänestä voi tulla, avautuu näkymä siihen, miksi minusta tuli minä – ja samalla myös mennyt voi muuttua. Siksi menneisyys ei koskaan ole lopullinen. Psykiatri Ben Furman (2017) kirjoitti teemasta kirjan: ”Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”. Monet suhtautuvat intuitiivisesti varauksella tällaiseen tulevaisuusorientaatioon, peläten, että kyse olisi jollakin tavalla kokemusten kieltämisestä tai jonkinlaisesta pakotetusta positiivisuudesta. Ratkaisukeskeinen psykologia on kyllä usein varsin ajattelupainotteista, mutta kaiken kaikkiaan eri suuntautumistapoihin tulisi suhtautua toinen toisiaan täydentävinä, eikä tulevaisuuteen suuntautuminen millään tavalla estä kokonaisvaltaisempaa kokemista tai toisenlaista narratiivia. Päinvastoin.

Tulevaisuuden toivo on menneisyyden sovituksen ehto ja kehyskertomuksen keikauttaja. Mitään ei pyyhitä pois: sävellys säilyy; sovitus muuttuu. Jos ihminen esimerkiksi mieltää itsensä selviytyjäksi, uhrin sijasta, muuttuu elämäntarinan juoni.

Vetävät kohteet voivat myös keventää työntäviä paineita. Tulevaisuuden odotus (entwurf, Heidegger 1927) voi vetää menneisyyden irti juuristaan. Toisaalta kun tulevaisuuden toivo painaa enemmän vaakakupissa, kevenee myös menneet murheet ja sovinnolle voi löytyä tilaa. Syyllisyys, häpeä, osattomuus, ulkopuolisuus ja avuttomuus asettuvat ainakin uomiinsa osana ”aikamatkailua”. Taipuminen tulevaisuuteen keventää myös sisäisen lapsen (inner child) taakkaa. Psykiatri Furman (2017) peräänkuuluttaa mentalisaatiota ja humaanin mielikuvituksen merkitystä. Esimerkiksi: ”Jos olisit ollut aikuisena lähellä sitä lasta, mitä olisit sanonut hänelle?” Voi olla äkkiseltään intuition vastaista ajatella, että juuri tulevaan suuntautuminen voi korjata tärkeimmän kaikesta: itsen suhteen sisäiseen lapseen. 

Toivo elävöittää menneen

Antiikin kreikkalaisilla oli erilainen aikakäsitys. He kävelivät selkä edellä – takaperin – kohti tulevaa. Tulevaisuus tuli siis nykyisyyteen selän takaa tuntemattomana, kun taas menneisyys näyttäytyi silmien edessä, alati loittonevana. Suomalaisessa kansanperinteessä etiäinen on tulevaisuuden varjo, joka enteilee tulevia tapahtumia. Etiäinen voi muodostua unesta, tunnelmasta tai äänestä. Heideggerin hengessä tuleva minuus heijastuu nykyisyyteen. Jollakin tavalla ihmiset tietävät tai vaistoavat tämän intuitiivisesti. Pyydän usein opiskelijoita kirjoittamaan siitä, millaista he toivovat elämänsä olevan kolmen vuoden päästä. Samaan tehtävänantoon kuuluu myös miettiä, millaisia asioita ei toivo tulevaisuuden tuovan tullessaan, samaisella kolmen vuoden päähän ulottamisella. Tämä jälkimmäinen tehtävä on monelle vastentahtoinen. Moni sanoo pelkäävänsä, että ei toivotun elämän auki kirjoittaminen manifestoisi sen todeksi. Edes erotus halutusta ei pelasta ajatukselta, voimalta tai fantasialta, että pullon henki pääsisi irti. Samalla tavalla kansanperinteessä ei saanut sanoa ”karhu”, vaan eläimeen viitattiin ”otsona”, ”kontiona”, ”ohtona” tai ”mesikämmenenä”. Logiikka on sama kuin antiikin kreikan aikakäsityksessä.

Narratiivisen psykologian mukaan jokainen tarvitsee tarinan, mistä tulee, kuka on ja minne on menossa (McAdams 1993). Aikajärjestys kannattaa ehkä kääntää, kun tulevaisuuden odotus voi organisoida uudelleen myös menneen. Kirjoita ensin, minne olet menossa. Kielitieteen professori George Lakoffin (1987) mukaan se, mikä sanotaan ensin, raamittaa (frame) kaiken muun. Raami on myös merkitysmagneetti. Näin identiteetti muodostuu vastaamaan tulevaisuuden vaatimuksia, jonka jälkeen menneisyydestä suodattuu tarkoituksenmukainen aines. Tämä marssijärjestyksen muutos voi myös elävöittää sisäiset (ihmis)suhteet patsaista potentiaaliksi, yli aikajänteiden (Loewald 1960). Lääkitsevimmillään esimerkiksi edesmenneen rakkaus voi kantaa vielä vuosikymmenien takaa. 

Odotus motiivina

Psykologi Richard Maddock (2000) mallinsi länsimaalaisen, markkinaehtoisessa ympäristössä toimivan, ihmisen motiivirakenteen (Motigraphics). Perusajatuksena oli useiden motiivien samanaikainen vaikutus. Toiset motiivit ovat mallin mukaan lähtökohtaisesti voimakkaampia kuin toiset, mutta samalla erilaiset yllykkeet, asiat ja tilanteet voivat aktivoida näitä motiiveja korkealla tai matalalla intensiteetillä. Luonnollisesti kysymys, mitä konkreettista hyötyä uudesta asiasta on itselle, nousee vahvimmaksi motiiviksi. Toisaalta aivan yhtä voimakkaana motiivina on tämän vastakohta: disorientaatio tai ”unohdus” itsestä, mitä palvelee muun muassa tietokonepelit, some, TikTok-videot, lomat, flow-tila ja alkoholi. Sielullinen säilyminen on toiseksi voimakkain motiivi. Se kattaa arvot, tarkoituksellisuuden, itselle tärkeät ihmiset ja jatkuvuuden oman elämän yli. Vasta tämän jälkeen tulee fyysinen säilyminen, mikä ei yleensä ole akuutisti uhattuna, mukautuminen ja sopeutuminen joukkoon sekä alueellinen säilyminen, reviiriajatteluineen. 

Kuudenneksi voimakkain motiivi on odotus itsessään (expectation). Se on ikään kuin kaikkien motiivien sidosaine, joka ohjaa sisäisen halun ulkoiseen kohteeseen – vaikka tämä kohde onkin aluksi mielikuva mielen sisällä. Odotus yhdistettynä minä-orientaatioon lupaa, millaiseksi voisin muuttua. Miten voisin muuttua ”todellisesta minästä” kohti omaa minäihannettani tai parempaa versiota itsestäni. Se voi myös luvata ”lomaa itsestä” vaikkapa riehakkaiden juhlien muodossa, jolloin kyse on disorientaatiosta itseen, aikaan ja olosuhteisiin. Monille rakkaiden hyvinvointi on sielullisen säilymisen ytimessä. Odotusmotiivi yhdistettynä tällaiseen intohimon kyllästämään merkitys- ja arvomaisemaan tarkoittaa usein esimerkiksi läheisten ja erityisesti lasten tulevaisuuden turvaamista, jos siihen vain on mahdollisuuksia. Fyysisen säilymisen ennakoiminen on todennäköisesti järkevää ainakin pienimuotoisesti, mutta joillakin tällainen yhteiskunnan luhistumisen ennakointi voi mennä pitkälle, ainakin USA:ssa. Haluamme kuulua ja tulla hyväksytyksi myös tulevaisuudessa ja puolustaa reviiriämme, symbolisestikin. Myös seksuaalinen säilyminen kuuluu kokonaisuuteen. 

Tulevaisuuden lupauksen psykologia

Tuleva voi siis muuttaa menneen ja odotus- tai ennakointi on motiivitekijä myös itsessään. Odotus täyttää maailman monella tavalla. Esimerkiksi pörssi on pääsääntöisesti pelkkää odotusta. Usein arjessa kuulee sanottavan, että ei ole niinkään väliä, missä olemme, vaan minne olemme menossa. Monille suomalaisille tämä kaikki kiteytyy lottoamiseen, joka on arjen aikamatka. Se antaa luvan unelmoida. Uppoutua kuvatun Motigraphics-mallin mukaisiin päiväunelmiin eksoottisista lomista, oravanpyörästä vapautumisesta, rakkaiden auttamisesta, hienoista asunnoista ja hehkeämmästä versiosta itsestä. Samalla tämä tuleva fantasiaminä (ideal / expected self) lupaa kuiskaten, että myös mennyt voisi muuttua. Lottoaminen antaa mielikuvitukselle luvan hengittää – ilman pilkkaa. Se on leikin ja mahdollisuuksien tila aikuiselle (transitional space, Winnicott 1971). Välitila eskapismin ja realismin välissä.   

”Mitä tekisin, jos voittaisin lotossa”, on varsin syvällinen kysymys, jossa aktivoituu koko heideggeriläinen ”värisuora”. Tuleva avautuu uudella ja erilaisella tavalla, nykyisyys kevenee ja mennyt asettuu sovinnollisempiin asentoihin. Lottoaminen on kansallista sielunhoitoa. Huono taloudellinen sijoitus, verrattuna vaikkapa vähäkuluisiin osakepohjaisiin ETF-arvopapereihin, mutta hyvä tai suhteellisen harmiton psykologinen sijoitus, joka avaa mielen portit vaihtoehtoisiin todellisuuksiin ja minäversioihin. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka lottoavat numeroilla: 1,2,3,4,5,6, ja 7. Vielä tietoisina toisistaan. Jos päävoitto näillä numeroilla osuisi, jäisi voitto-osuus varsin pieneksi, sillä noin 3000 suomalaista pelaa tämän rivin joka viikko (Lindeman 2009). Toisin sanoen lopputulos olisi jonkinlainen versio Ernest Hemingwayn ”Vanhus ja meri” -kirjasta (1987), jossa vanha kalastaja saa vihdoin ison saaliin, mutta saa tuotua rantaan vain suuren kalan ruodon. Voitto vailla saalista. Tässä kaikessa on jotain hyvin suomalaista.

Odotuksen pimeä puoli

Odotuksella on myös varjo. Kaikki odotus ei ole lääkitsevää tai harmitonta. Addiktioiden ydin on tyydytystarjonnan monopolisoituminen: se, että mielihyvää tulee vain yhdestä lähteestä. Monesti esimerkiksi tupakan, päihteiden ja uhkapelin kohdilla odotus on suurempi juttu kuin itse nautinto. Jo rituaali vapauttaa dopamiinia, joka on odotuksen hormoni. Ison voiton myötä se kytkeytyy muistijälkeen. Mielen tasolla halu on muisto aikaisemmasta tyydytyskokemuksesta. Voitto tekee ihmisestä Pavlovin koiran. Lopulta odotus syrjäyttää elämän. Peliriippuvuuksissa fantasia ei välttämättä ole voitto, vaan voiton kätkemä lupaus puhdistaa, peruuttaa tai oikaista menneet tappiot. Kyse ei ole vain voiton avulla kuitattavista menneistä tappioista taloudellisesti, vaan ennen kaikkea henkisestä eheytymisestä ja menneisyyden mitätöitymisestä. Lupaus uudesta alusta. Uudesta minästä.  

Aikamatkailun hengessä, vanhan viisauden mukaan, uhkapelaajan ensimmäisessä isossa voitossa on sisäänrakennettuna kaikki tulevat tappiot. Voitto on käänteinen trauma. Liian hyvä kokemus, jota vasten kaikki muu jää verrokkina vajaaksi. Huumeaddiktioissa on usein samaa henkeä, mutta tyhjän tyydytyskokemuksen jälkeen ihminen on yksin. Silti äärikokemuksiakin voimakkaampi vaikutin on niiden tarjoama mahdollisuus olla toinen versio itsestä; saada käänne kertomukseen ja kuitata karmalle kertakorvauksella. Kantrilegenda Kenny Rogersin kappaleessa ”The Gambler” (1978) kuvataan uhkapelaajan kuolema näin:

And somewhere in the darkness, the gambler, he broke even

Tasapaino. Samalla hän maksoi velkansa tulevalle, menneelle ja itselleen – koska vapautui toisen minän havittelusta. Pahinta addiktiossa on fantasia toisesta minästä, joka on vielä pelastettavissa. Aina ”luvattuna” seuraavan rituaalisoidun retkahduksen takana. Todellisuus on karkoitettuna olemista paratiisista, tulevasta voitosta, jolloin pelaaminen on portti takaisin hyvään yhteyteen. Addiktiossa yhdistyy kolme minäversiota. Mielihyväminä (pleasure self), joka lupaa hyvää vailla ponnisteluita. Minäihanne (ideal self), jossa ihminen on superlatiivien sävyttämä ”Super-Hessu”. Ja kolmantena odotettu minä (expected self), joka on aivan hetken päästä tässä – ja lupaa myös muuttaa menneen. Avain on ymmärryksessä rajallisuudesta ja tyhjistä lupauksista. Siinä, että ihminen ei enää käyttäisi itseään pelimerkkinä, pelin objektina. Addiktio voi myös olla tapa validoida itseä koskevat negatiiviset käsitykset, toistopakolla.         

Kun koripalloheitto on ilmassa, on kaikki avoinna. Tulevan odotus ei vain ohjaa – se myös eheyttää. Ihminen ei ole menneisyytensä vanki, vaan tulevaisuutensa seikkailija, joka valitsee menneisyydestään reppuun sen, minkä kantaa. Ota kantoon tärkeä, mutta vältä turhaa taakkaa. Kun odotushorisontin rasti muuttuu, myös menneisyyden kiintopistepiste vaihtaa paikkaa, jolloin nykyisyys asettuu uudelle suoralle. Olet tuo suora. Aikaan piirtyvä muoto, joka elää. Maailma muuttuu, ja sinä sen mukana. Olet ensin mahdollisuus, vasta sitten menneisyys.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Furman. B. 2017. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Helsinki: Tammi.
• Heidegger. M. 1927. Being and Time. Blackwell.
• Hemingway. E. 1996. The Old Man and the Sea. Scribner.
• Lindeman. J. (Veikkaus) 2009. Mandatum Life Magazine.
• Lakoff. G. 1987. Women, Fire, and Dangerous Things. University of Chicago Press.
• Loewald. H. W. 1960. On the Therapeutic Action of Psychoanalysis. International Journal of Psychoanalysis.
• Maddock. R. C. 2000. Motigraphics: The Analysis and Measurement of Human Motivations. Quorum Books.
• McAdams. D. P. 1993. The Stories We Live By: Personal Myths and the Making of the Self. Guilford.
• Rogers. K. 1978. The Gambler. United Artists.
• Winnicott. D. W. 1971. Playing and Reality. Routledge.