Rajojen pitäminen on keskeinen haaste monen Laurean opiskelijan kohdalla. Jämäkämpi puolien pitäminen olisi usealle avain parempaan elämään, sillä juuri rajattomuus aiheuttaa ahdistusta, uupumusta ja masennusta (Tawwab 2018). Vaikka rajojen pitäminen on erittäin tärkeää, sitä ei opeteta missään. Seuraavaksi sukellamme siihen, miten pitää rajoja rajattomassa maailmassa.

Kuva: Freepik

Opiskelun, siviilielämän ja monen tapauksessa työnteon yhteensovittamisessa on tekemistä jo itsessään. Arjen pyörittämisen ohella rajateema on myös sisäänrakennettuna eri opiskelualoilla.Bisneksen perimmäinen päämäärä on tehdä voittoa tyytyväisten asiakkaiden avulla tai heidän kauttaan, mikä pitää sisällään ajatuksen arvon tuottamisesta sekä itselle että asiakkaalle. Tämä päämäärä tuo vertauskuvallisen vaakakuppivertauksen ja raja-ajatuksen kaikkeen. Samat haasteet koskevat myös sote-alan opiskelijoita, sillä altruistinen kutsumus auttaa toisia työkseen vaatii vastapainoksi systemaattista itsestä huolehtimista. Tämä on monesti hankala asia auttamisaloille hakeutuville ihmisille, jotka monesti asettavat luontaisesti toiset itsensä edelle.

Antaminen ja saaminen uhkana ja mahdollisuutena

Psykologian professori Adam Grant esittää (2017) mielenkiintoisen empiirisen havainnon, joka liittyy elämässä pärjäämiseen sekä oman ja muiden edun välillä tasapainoiluun. Hänen tutkimuksensa mukaan itsekkäästi omaa etua ajavat ottajaihmiset saavat usein pidemmän päälle huonon maineen, mikä kangistaa heidän urakehitystään ja kaventaa sosiaalista piiriä. Suurin osa ihmisistä asettuu vastavuoroisen vaihdannan – antamisen ja saamisen – maailmassa jonnekin puoliväliin. He auttavat toisia, jos heitä itseään autetaan. Sen sijaan lähtökohtaisesti avuliaiden antajaihmisten kohdalla tulos on kaksijakoinen. Antajia on kaikkein huonoiten pärjäävissä, mutta myös kaikkein parhaiten menestyvissä.

Antajat, jotka eivät onnistu pitämään rajoja, ajautuvat ennen pitkää professorin tutkimusten mukaan uupumukseen. Loppuun palaminen, katkeroituminen ja alijäämäinen epäsymmetriakokemus ovat kaikkea muuta kuin haluttua lopputulosta ja mielenmaisemaa. Antajat ovat myös kaikkein parhaiten pärjääviä, mutta nämä empaattiset ja avuliaat ihmiset ovat oppineet myös asettamaan ja pitämään rajoja, jolloin heidän fokuksensa ei katoa ”seireenien laulusta”. Esimerkiksi eräällä alansa suunnannäyttäjällä on periaate, jonka mukaan hän auttaa pyydettäessä, jos hän pystyy tekemään sen viidessä minuutissa. Rajat ovat siis vedenjakaja vertauskuvallisen taivaan ja helvetin välillä.    

Ansaitsemista ja tarvitsemista

Kaiken inhimillisen toiminnan keskellä kulkee, näkymättömällä tasolla, vedenjakaja tai kysymyspari: mitä kukakin ansaitsee (deserve); sekä, mitä kukakin tarvitsee (need). Suomen kielestä ei valitettavasti löydy hyvää vastinetta deserve -termille, mikä hämärtää kokonaiskuvaa. Kaikki käännöksemme viittaavat joko ansaitsemiseen palkka- tai kompensaatiomielessä tai oikeuteen juridisena määreenä. Nämä eivät tavoita englanninkielisen termin lähtökohtaista merkitystä. Kulttuurissamme ei ole syntynyt tarvetta deserve -vastineen muodostumiselle, ei edes fennomaanien keskuudessa. Syitä voi vain arvailla. Meitä suomalaisia on hallittu 700 vuotta vieraalla kielellä, mutta toisaalta meritokratia itsessään on saattanut osaltaan myös vaikuttaa. Silti ansaitseminen (deserve) ja tarvitseminen (need) ovat kuin jin ja jang.

Kautta aikojen vauvoista on pitänyt pitää huolta. Heidän tarvitsevaisuuteensa (need) on pitänyt vastata, sillä muuten suku sammuisi. Toisaalta ihmiset ovat tarvinneet myös proteiinia, mikä on johtanut metsästämiseen. Esimerkiksi hirven kaataminen on vaatinut yhteistyötä ja riskin ottamista. Kaadon jälkeen on herännyt kysymys, miten lihat jaetaan oikeudenmukaisesti (deserve) ajomiesten ja kaatomiesten väleillä. Entisaikaan lihaa ei vielä osattu säilöä, joten ihmiset jossakin vaiheessa tajusivat ryhtyä käyttämään naapuriheimon vatsoja ikään kuin ”pankkina”. Tarjoamalla naapurille lihaa, jota oma heimo ei jaksanut syödä, saattoi odottaa vastavuoroisuutta tulevaisuudessa. Anna ja ota. Vaakakuppien tasapaino. Vastavuoroisuus on edelleen keskeisin vaikuttamisen keino ihmisten välisessä vaihdannassa.

Miten pitää rajoja, jos ei usko ansaitsevansa rajoja?

Kielitieteilijät George Lakoff ja Mark Johnson (2003) kiteyttävät poliittisessa kieli- ja moraaliteoriassaan ansaitsemisen (deserve) liittyvän tiukan isän moraaliseen maailmankuvaan, kun taas tarvitseminen (need) kytkeytyy hoivaavan äidin kenttään. Isän maailma on kova mutta oikeudenmukainen, ponnisteluun ja ansioon perustuva; äidin maailmassa taas hyvinvointi on perusoikeus, ei palkinto. Tämä käsitepari jakaa maailman kuin Mooses meren. Poliittinen oikeisto on isän maailmaa, kun taas vasemmisto on äidin valtakuntaa. Lasten vanhemman pitää olla oikeudenmukainen, vaikkapa samanikäisten viikkorahan kohdalla, mutta huomioida jälkikasvun erityispiirteet ja -tarpeet yksilöllisesti. Yksilöllisten erojen tai persoonallisuuspsykologian saralla tunnolliset ja voimakastahtoiset elävät ansiopainotteisen isän maailmaa (deserve), kun taas enemmän hetkessä elävät, joustavat ja empaattiset, samaistuvat enemmän äidilliseen ympäristöön (need). Millaisia psyykkisiä positioita tästä kaikesta seuraa?   

Mitä hyvää minä itse ansaitsen?

Monelta rajojen pitämisessä hapuilevalta näyttää puuttuvan mielestä tiukan isän palkitsevaisuus. ”Ansaitset palkinnon”, muistona tai mielikuvana ylpeästä ja tyytyväisestä isästä, joka sanoillaan lunastaa ponnistelun, matkan vaikeuksien kautta voittoon. Palkinto ponnistelusta on yksi puoli asiaa, kun taas (oikeudellinen) korvaus väärinkäytöksestä on toinen. Tämä on äärettömän tärkeää, sillä jos ei itse ajattele omaa parastaan, ei kukaan muukaan sitä tässä maailmassa ajattele. Karusti sanottuna: et voi delegoida tätä kaikkea mielessäsi jollekin kosmiselle korkeimmalle oikeudelle tai karmataseen saamapuolelle, koska sellaista ei todennäköisesti ole. Näin ollen itsesi puolustaminen on sekä oikeutesi että velvollisuutesi. Kukaan muu ei ole viime kädessä yhtä kiinnostunut asioistasi, kuin sinä itse. Nyt ollaan myös kaiken itsekunnioituksen ja -arvostuksen ytimessä. Tämä voi myös vaatia ”integroitua aggressiota” (Mäkikallio 2024), mikä viittaa jämäkkyyteen, rajojen selkeyteen, peilisolujen hillitsemiseen ja hermoston (parasympaattiseen) lepotilaan. Integroitu aggressio ankkuroi ihmisen tukevasti omiin lähtökohtiinsa, jolloin voi asettua turvallisesti toisen kanssa samalle tasolle: ei yhtään ylemmäs, eikä lainkaan alemmas. Rajattomille tämä kaikki saattaa olla julkeaa puhetta, sillä monilla on tehdasasetuksena käsitys, jonka mukaan kaikki pitää nähdä toisten kannalta parhaiten päin.

Mitä toiset ansaitsevat?

Ei ole harvinaista, että rajattomuudesta kärsivä henkilö puolustaa jonkun toisen henkilön rajoja ja oikeuksia leijonan lailla. Tämä on omanlaista heijastamista, projisointia ja samalla myös vastuun väistämistä tai piiloon menemistä. ”Rajarikkoisen” uskomusvinoumiin kuuluu monesti ankaran isän vaakakupit, joissa toisille annetaan oikeuksia ja palkintoja, mutta itselle yksipuolisesti velvoitteita ja rangaistuksia. Tämän seurauksena moni on liian ankara itselle ja liian salliva toisille. Tämä tulisi oikaista. Grimmin veljesten lastensaduissakin paha sai lopulta palkkansa. Nollauksen ja uudelleen rakennuksen voi aloittaa vaikkapa amerikkalaisen republikaanin psyykkisestä isolaatiosta. Ajatuskuplassa: ”Minä en ole sinulle mitään velkaa, ja sinä et ole minulle mitään velkaa”. Karskia mutta selkeää. Avunpyytäjä voi myös ansaita mahdollisuuden yrittää hoitaa asia itse, ainakin ensin. Tämä pätee monesti esimerkiksi lapsen kasvattamiseen. 

Mitä minä tarvitsen?

Lykätty tarpeen tyydytys (delay of gratification) on elämän keskeinen vaade, mutta tämän johdannaisena rajaton ihminen ajattelee herkästi, että rajat pitäisi ansaita ulkoisilla suoritteilla tai hyväksynnällä, mikä johtaa helposti epäsymmetrisiin vaihtosuhteisiin ja sitä kautta uupumukselle altistumiseen. Omat tarpeet eivät ole ”jaksamistaseen” ulkopuolisia eriä. Omien tarpeiden lähtökohtainen tunnistaminen ja tunnustaminen on keskinen osa elämää. Psykologi Murray Bowen (1978) esitti psyykkisen erillisyyden vaativan omien tarpeiden ja tavoitteiden eriyttämistä toisten odotuksista, ja tämän lisäksi ihmisen tulisi pystyä irrottamaan omat ajatukset ja tunteet toinen toisistaan. Päämääränä on keskinäisen erottelun tai ”velattomuuden” tila itsen ja muiden välisissä tarpeissa, minkä lisäksi tarvitaan kykyä ajatella tunteita ja tuntea ajatuksia. Tämä antaa henkistä liikkumatilaa sietää paremmin ahdistusta ja vastata (response) tilanteisiin tarkoituksenmukaisesti, kun taas näiden neljän tekijän yhteensulautuminen johtaa vastaavasti ahdistusalttiuteen ja reaktiivisuuteen (react).  

Mitä muut tarvitsevat?

Maailma on sillä tavalla rakennettu, että jos jossain on aasi, joka kantaa, niin kyllä sille kuorma löytyy. Ja kun kerran auttaa, sitä odotetaan myös jatkossa. ”Tyhmän eväät syödään ensin”, kuuluu vanhan kansan sanonta. Muiden tarvitsevaisuus on empaattisen mutta rajattoman Akilleen kantapää. Se asettaa, kerta toisensa jälkeen, mielen vaakakuppeihin paitsi toisten tarpeet myös mitä-hyvää-minä-itse-ansaitsen-punnuksen. Hoivaava äiti toisille vai palkitseva isä itselle? Haaste tulee monella tasolla. Uskomustasolla, ansaitsenko rajani? Ajattelutaso: onko tässä kyse omasta vai muiden edusta? Tunnetasolla rajojen pitäminen voi helposti pelottaa herättäen herkästi hylätyksi tulemisen pelkoa ja syyllisyyttä pettymyksen tuottamisesta. Vasta tämän jälkeen tulee käyttäytymistason mittaus, usein odottamatta ja hetken huumassa. Uskallanko ja saanko sanottua: ”Ei”. Toisten tarvitsevaisuuteen virittäytyminen voi mennä yli, fantasiat voivat irrota realiteetista. Yliempaattinen ja rajarikkoinen saattaa alitajuisesti ajatella olevansa niin tärkeä ja korvaamaton, ettei toinen pärjää ilman apua, mikä luonnollisesti pienentää toista ja suurentaa itseä. Huonoa omatuntoa voidaan myös kantaa auttamattomuudesta – vaikka todellisuudessa toinen henkilö ei edes mitään apua ole pyytänyt.  

Repäise laastari nopeasti

Mitä sanomme ensimmäisenä, aktivoi kehyksen tai raamin kuulijassa (Lakoff & Johnson 2003). Mielen metaforamaiseman. Tämän johdosta on tärkeää, millä tavalla kieltäydymme. Eri sanajärjestyksillä aktivoimme erilaisia metaforia ja kehyksiä. Rajojen pitämisen kohdalla on kolme keskeistä metaforaa. Vastavuoroisuus ja vaakavertaus voi määrittää kokonaisuutta, jossa voimme olla kiitollisuudenvelassa tai jonkinlaisessa ylijäämätilassa, mutta tätä merkityksellisemmissä rooleissa ovat rajat, sisätila tai muuri (container) sekä yhteys (connection).  

Esimerkki: sinua pyydetään yllättäen illanviettoon mukavaan ravintolaan, mutta tämä ei sovi aikatauluihisi tai mahdollisuus ei vain muuten satu huvittamaan sillä hetkellä. Ajatellaan tämän jälkeen kahta erilaista vastaustapaa. Ne ovat keskeiseltä sisällöltään samoja, mutta luovat eri efektit.

” En valitettavasti pääse, mutta se on kuulemma aivan ihana paikka.” Tämä luo ensin rajan (container) ja torjunnan, mutta sitä seuraa myönteinen yhteys (connection) ja loppusointu.

” Se on kyllä erittäin mukava paikka, mutta en valitettavasti pääse.” Tämä taas luo ensin yhteysraamin (connection), mutta rikkoo tämän sillan heti perään jättäen samalla ikävän loppusoinnun ja muurimielikuvan (container).

Näin ollen kannattaa siis kieltäytyä ensin ja sen jälkeen paikata yhteyttä. Ei toisinpäin. Minä ennen muita (self > other). Tiukka isä ensin, hoivaava äiti perään (deserve > need). Tämä on siis mitä konkreettisin esimerkki paitsi puolien pitämisestä myös siitä, että miten epämääräinen jahkailu voi nostaa kieltäytymisen psykologista hintaa. Jälkimmäisessä esimerkissä lähdettiin toisen tarpeista, mutta lopputulos on silti todennäköisesti suurempi pettymys toiselle sekä eräänlainen epäselvyys, mikä herkemmin johtaa rajojen kokeilemiseen.  

Näin ollen kannattaa siis kieltäytyä ensin ja sen jälkeen paikata yhteyttä. Ei toisinpäin. Minä ennen muita (self > other). Tiukka isä ensin, hoivaava äiti perään (deserve > need). Tämä on siis mitä konkreettisin esimerkki paitsi puolien pitämisestä myös siitä, että miten epämääräinen jahkailu voi nostaa kieltäytymisen psykologista hintaa. Jälkimmäisessä esimerkissä lähdettiin toisen tarpeista, mutta lopputulos on silti todennäköisesti suurempi pettymys toiselle sekä eräänlainen epäselvyys, mikä herkemmin johtaa rajojen kokeilemiseen.  

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa katuva pehmo Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Bowen. M. 1978. Family Therapy in Clinical Practice. Jason Aronson, Inc., New York.
• Grant. A. 2017. Anna ja ota. Viisas elämä.
• Lakoff. G & Johnson. M. 2003. Metaphors we live by. University of Chicago Press.
• Mäkikallio, I. 2024. The Hidden Power of Anger. Tedx Talks. YouTube. 
• Tawwab. N. G. 2022. Vedä rajat – Ja ota oma elämä haltuusi. Gummerus.