Yksinäisyys kuuluu elämään. Yksin tänne on tultu. Yksin täältä lähdetään. Yksinäisyys voi luonnollisesti olla vapaaehtoista tai tahdonvastaista. Monille yksinäisyyden kokemus voi muodostua hankaluudesta löytää tyydyttäviä ratkaisuja vuorovaikutusasetelmiin: siihen, miten olla toisten kanssa ilman, että siitä syntyy kokemusta hyväksikäytetyksi tulemisesta tai muusta vaihtosuhteen alijäämäisyydestä. Näiden lisäksi tässä ajassa on monia sellaisia tekijöitä, jotka saavat meidät tuntemaan yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja ihmisten reunamilla olemista.

Yksinäisenä yksilönä vai heimon armoilla?

Vielä muutama vuosikymmen sitten monien elämäpiiri koostui työ- ja perhe-elämän ohella myös vahvasta jäsenyyden kokemuksesta, esimerkiksi asuinalueeseen kuulumisen tunteesta. Nyt juuri tämä kyläyhteisön jäsenyys, laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, on siirtynyt someen. Myös erilaiset kaveripiirit vaalivat suhteitaan pääsääntöisesti WhatsUp -ryhmissä, kun taas fyysinen tapaaminen on eksoottista ja usein pitkällisen suunnittelun tulosta. Useimmilla on monia ryhmiä, joita seurataan ja joihin postataan, vaihtelevalla tarmolla. Uusia ryhmiä perustetaan, vanhoja hiipuu.

Kaikki ovat tavoitettavissa, mutta kukaan ei ole tavattavissa.  Kyse ei ole vain koronasta. Itse asiassa ajatus karanteeneista ja rajoituksista – joka koskee myös muita – on lieventänyt monien yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Kuka tänä päivänä kuuluu mihinkään? Ainakaan ilman ponnisteluja tai suoritteita? Silti olemme herkkiä aistimaan torjutuksi ja hylätyksi tulemista pienimmästäkin mahdollisesta vihjeestä. Joskus jopa vailla todellisuuspohjaa. Muiden hyväksyntä on meille historiallisesti elintärkeää. Tuhat vuotta sitten heimosta häätäminen merkitsi varmaa kuolemaa. Tänä päivänä hyväksymis- ja hylkäämisvinkkejä edustavat tykkäykset, jakamiset, kommentit, seuraajat, tähdet jne. Kaiken tämän lunastuksen tarpeen sävyttämän miellyttämiskisan vastapainoksi ihminen voi helposti haluta vetäytymistä, yksinäisyyttä ja erakoitumista, jo aivan oman itsemääräämisoikeuden alleviivaamiseksi.

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden psykologiaa

Ihminen voi olla yksin, mutta ei yksinäinen – ja päinvastoin. Vetäytymisen ja liittymisen kaipuun mahdottomuutta heijastaa tämä katkelma Eino Leinon (1898) runosta:

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Psykologisessa mielessä kyse on sisimmästä kumpuavan itsemääräämisoikeuden ja sosiaalisen tarvitsevaisuuden ikuisesta vuoropuhelusta. Eutanasia on esimerkki siitä, miten tärkeä itsemääräämisen oikeus – tai pakko – viime kädessä on. Tarvitsevaisuus on myös tinkimätön vaade. Jo muutaman päivän eristyskammiossa oleminen saa meidät näkemään aistiharhoja ja hallusinaatioita. Joskus kuulee sanottavan, että minua ei kiinnosta, mitä muut minusta ajattelevat, mutta tällainen puhe ilmentää paitsi tarvitsevaisuuden kieltämistä, myös toivetta täysimääräisestä itsemääräämisen oikeudesta. Todellisuudessa meitä kaikkia on pakko kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Maine kulkee edellä; menestyneimmätkin tekevät töitä maineellaan.

Yksinäisyys ja vertailuväsymys

Joudumme välittämään muiden käsityksistä ja tämä teema on mukanamme aamusta iltaan. Laurean opiskelija saa elää jatkuvien vertaiskokemusten maailmassa. Minkä arvosanan minä sain? Minkä kurssikaveri? Teinkö oman osani? Yli- vai alilaadulla? Millä kriteerillä? Tai kenen kriteereillä? Tarvitsemme toisia ihmisiä realiteetin peliksi. Ajatus siitä, että voisimme vain ”myydä” itse itsellemme sovinnollisempia tulkintoja asioista ja maailman menosta, pätee vain tiettyyn pisteeseen.

Vertailu ei tietenkään rajoitu ahkeruuteen ja aikaansaamiseen. Somessa kaikilla näyttää olevan kaikki paremmin. Kun lähtee vertaamaan itseään toisiin, on tuomittu epäonnistumaan. Netti tuo vielä kaikkeen rajattomuuden. Jos ennen kadehdittiin luokan tai koulun kauneinta tyttöä tai komeinta poikaa, on vertailukohta nyt maailman kaunein tai komein, ja jos tämä ei vielä riitä, otetaan kuvankäsittely peliin. ”Yliankaran yliminän sijaan astuu epämääräisyydessään yliankara minäihanne” (Siltala 2005 54). Soimaavasta omatunnosta ylimitoitettuun itseihanteeseen. Minuus on pisteytetty vertaisprojekti, joka ei tule koskaan valmiiksi.

Ajatuskuplassa: ”Miksi hän ei vastaa?!?”. Hän on selvästi linjoilla. Sanoinko jotain sopimatonta…? Kavereiden riemukas Insta-postaus tapahtumasta, johon ei saanut itse kutsua, saa kenet tahansa miettimään elämän perimmäisiä kysymyksiä. Häikäilemättömimmät sovellukset kertovat nykyisin ystävien sijainteja, ilman että he niitä erikseen julkaisevat. Tämä jättää ulkopuolisen miettimään, mistä kaikesta hän jääkään paitsi. Kierrokset nousevat entisestään, kun tällaisia ryhtyy pohtimaan yön pimeinä tunteina. Viime vuosina ilman tai paitsi jäämisen pelko on saanut oman terminsä englannin kielessä: FOMO, fear of missing out. Mielemme reagoivat suhteessa voimakkaammin menettämisen mielipahaan kuin saamisen iloon (Kahneman 2013).

Julkinen yksinäisyys ja yksityinen häpeä

Sosiaalinen hyväksyntä ja/tai hylkääminen saa meidät tulemaan takaisin sähköisten palveluiden piiriin. Se on narsismimme polttoainetta. Ei yhtään tykkäystä, jakoa tai uutta seuraajaa – olenko arvoton? Vain muutama seuraaja tarkoittaa huonoa. Näkyvästi. Ennen yksinäisyys oli yksityistä. Nykyisin se on julkista. Ainakin somessa.

Häpeän tunne muodostuu usein yrityksestä muodostaa sosiaalista yhteyttä, joka torjutaan näkyvästi. Klassinen esimerkki emotionaalisen kurottamisen aiheuttamasta konkurssista: kömpelö lähestyminen, kaino tanssipyyntö, pikapakit ja paikalta poistuminen. Se, että ei ole monia seuraajia, on seurausta tai sukua pakeille.

Usein häpeän tunne syntyy julkisesta epäonnistumisesta, odotusten ja toteuman epäsymmetriasta, mutta häpeä ei rajoitu vain teerenpeliin. Rohkea, opportunistinen ja itsepäinen uhkapelaaja voi hävitä helposti suuria summia kasinolla, mutta fyysisessä ympäristössä hänen on kohdattava julkinen häpeä viimeistään pöydästä poistumisen yhteydessä. Nettikasinossa tätä ei tapahdu (Aboujaoude 2012). Näin ollen nettimaailmassa pakeista on tullut julkisia, mutta uhkapelistä yksityistä.

Yksinäisyys ja anonyymisyys

Nimimerkin takaa on helppo huudella, mutta anonyymisyys on monitahoinen ilmiö netissä. Esimerkiksi Redditissä, jossa kaikki toimivat lähtökohtaisesti anonyymisti, ihmisiä yhdistävät samat kiinnostuksen kohteet ryhmissä (subreddit) ja kaikenlainen myynti ja markkinointi on kiellettyä, ihmiset käyttäytyvät varsin asiallisesti. Esimerkiksi eräässä koripallotaitoihin erikoistuneessa ryhmässä nuoret julkaisevat videoita mm. heittotekniikastaan, ja toiset kommentoivat niitä kannustavalla ja rakentavalla tavalla. Toisaalta mm. laurealaisille tutussa Jodelissa näyttää olevan sekä hillittyä että estottomampaa puhetta. Anonyymisyys on yhdistävä teema netin ”pohjamudissa”, mutta nimettömyys on myös monesti elinehto sille, ettei viestintuojaa ammuta vaikkapa vaikutusvaltaisempien väärinkäytösten esilletuomisessa.

Anonyymisyyteen liittyy psykologisessa mieleltä paitsi vapauttavia myös ahdistavia puolia. Anonyymisyys voi auttaa paljastamaa sisimmät ajatukset ja tunteet, vaikka vastapuolesta ei olisi takeita, mutta toisaalta pelko ja ahdistus mahdollisesta paljastumisesta on monen käyttäjät ja tilipitäjän painajainen. Epäluuloisuus ja vainoharhaisuus eivät ole kaukana, jos toiminta jakaa mielipiteitä tai menee muilla ihon alle.

Yksinäisyyttä vai yksityisyyttä?

Fyysisten tuotteiden arvo laskee käytön myötä, kun taas sähköisten palveluiden arvo nousee käytön myötä. Tämä perustuu ilmaispalveluiden varastoituun arvoon (stored value, Eyal 2012). Varastoitu arvo voi olla seuraajia, mainetta, dataa, preferenssejä, personointia, lisäominaisuuksia, tasojen saavuttamista tai jotain muuta vastaavaa. Koneet eivät unohda. Näin ollen aina kun jokin on ilmaista – olet itse tuote. Tämä herättää kysymyksen, mikä on yksinäisyyttä ja mikä yksityisyyttä? Vai pitäisikö jokaisella olla virtuaali-identiteettejä eri lähtöihin?

Yksinäisyyden ja yksityisyyden vastakkainasettelu tulee vahvasti esille nettitreffailun yhteydessä. Jos yksinäisyys ei maistu, profiilia kehiin! Jos haluat yksityisyyttä, pysy poissa Tinderistä. Silti bittimaailman rajattomuus luo illuusion atomimaailman rajattomuudesta – ja samalla nakerretaan yksilön itsetuntoa. Etkö näinkään monesta kandidaatista, käytännössä rajattomasta määrästä löydä itsellesi sopivaa kumppania? Rivien välistä vihjataan, että sinussa on jotain vikaa. Ja lääkkeeksi tarjotaan kandidaattimäärän kasvattamista (Aboujaoude 2012).

Nämä ovat ajan aatteen isoja teemoja. Kannattaa kuitenkin muistaa, että elämässä ei voi käydä mitään sellaista, jota ei olisi tapahtunut myös jollekin toiselle. Kuta kuinkin samalla tavalla. Tässä mielessä kukaan ei ole koskaan yksin. Niin ikään kaikki on suhteellista, myös ihmissuhteissa. Merkityksellistä jakamista 5 minuuttia tai 50 vuotta rakkausavioliittoa. Ennen kaikkea tässä tykkäysten maailmassa unohtuu helposti vanha viisaus siitä, millä elämässä loppujen lopuksi on väliä: ei se monien hyväksyntä, vaan yhden rakkaus.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Aboujaoude, E. 2012. Virtually You: The Dangerous Powers of the E-Personality. W. W. Norton & Company.
• Eyal, N. 2014. Hooked: How to Build Habit-Forming Products. Portfolio.
• Kahneman, D. 2013. Thinking, Fast and Slow. Farrar, Straus & Giroux.
• Leino, E. 1898. Sata ja yksi laulua; Meri kuutamolla, runokokoelma, Hymni.
• Lindqvist, M. (toim.) Siltala, J. (2005). Masennus – mustaa ja valkoista. Therapeia-säätiö.