Monen Laurean opiskelijankin elämää voi varjostaa suru esimerkiksi läheisen kuoleman takia. Läheisen kuolema järkyttää perusturvallisuuttamme ja ajaa meidät pohtimaan raskaita kysymyksiä. Kuollessa suremme edesmennyttä, mutta läheisen poismenon myötä menetämme myös itsestämme version, joka tuli vain tämän toisen ihmisen seurassa esille. Esimerkiksi yhteisistä koettelemuksista kumpuava huumori voi olla jatkossa jakamatonta. Vaikka läheinen on poissa, jatkuu yhteys edesmenneeseen kuitenkin jollain tavalla koko elämämme ajan. Kyse ei ole vain muistoista ja mielikuvista, vaan aktiivisesta mielensisäisestä suhteesta ja mielessä elävästä kohteesta – alitajuisesta nukketeatterista. Millaisena tämä suhde jatkuu: onko se kummittelua vai kannustusta? Hyväksyntää vai hylätyksi tulemista? Tähän syvennytään tällä kertaa.
Kuva: Freepik
Asiat jäävät usein elämässä kesken, erityisesti ihmissuhteissa. Äkillinen tai traaginen läheisen kuolema on traumatisoiva järkytys. Toisaalta kuolemaa mahdollisesti edeltänyt piinaava odotus voi tuoda mukanaan ristiriitaisiakin tunteita. Toinen puoli itseä haluaa venyttää jokaista hetkeä ja sekuntia läheisen kanssa, ja samaan aikaan toinen puoli voi salaa toivoa, että kaikki piina olisi jo ohi. Tästä voi seurata syyllisyyden tunteita ja itseinhoa, vaikka tämä kaikki on hyvin inhimillistä ja kuuluu ”lajiin”.
Monella aikuisuuden alkumetreillä olevalla ja varttuneemmallakin opiskelijalla voi olla halua ryhtyä pohtimaan näitä asioita, vaikka läheisen kuolemasta olisi kulunut jo kauankin aikaa. Joskus menneet ovat edelleen mielessä hyvin pinnalla. On mielenkiintoista miettiä sitäkin, minkä takia ajattelemme vanhempiamme niin paljon kypsällä aikuisiälläkin, vaikka siitä ei ole evoluution kannalta välttämättä mitään suoranaista hyötyä.
”Kuolleista ei pidä puhua pahaa”, juontaa juurensa antiikin ajoista. Tämä vaikuttaa äkkiseltään varsin kohtuulliselta, sillä eihän edesmenneellä ole edes mahdollisuutta puolustaa itseään. Samalla tämä viisaus voi kangistaa mielemme, kieltää kokemuksemme ja yksipuolistaa ymmärryksemme. Läheisiin ihmisiin kun on vaikeaa kohdistaa ristiriitaisia tunteita, mutta kuolleen kohdalla se on erityisen vaikeaa. Ehkäpä näiden kompromissina muistotilaisuuksissa ihmiset pitävät usein puheita, jotka osaltaan auttavat elävöittämään edesmenneen elämää. Kubistiset katsaukset ja mosaiikkimaiset muistot eri elämänvaiheista eri ihmisten kokemina monipuolistavat kuvaa edesmenneestä ja hänen elämästään. (Harvoin muistotilaisuudessa tuodaan kuitenkaan vainajan negatiivisia puolia esiin.)
Surun säikeitä
Läheisen kuoleman jälkeen ensimmäisen puolen vuoden aikana surun ja masennuksen erottaminen on mahdotonta. William Worden (2009) esittää, että surutyötä olisi tehtävä neljällä alueella. Alkujärkytyksen jälkeen toipuminen alkaa menetyksen todellisuuden hyväksymisestä, eli kieltämisvaiheesta pitäisi päästä realiteettiin. Surun kokeminen ja eläminen on toinen haaste. Suru ulottuu usein sekä pahan tapahtumiseen että hyvän menettämiseen. Esimerkiksi varhaislapsuudessa koettu vanhemman kuolema on myös kadotettu mahdollisuus kasvaa rakastavan vanhemman kaitselmuksessa. Kolmantena Wordenin surutyön vaiheena onkin sopeutuminen ympäristöön ilman edesmennyttä. Kirjailija Arundhati Roy (1997) vertaa läheisen kuolemaa ”universumin aukkoon, jonka muoto vastaa edesmennyttä”. Neljäntenä haasteena on suhteen luominen menetettyyn samalla kun itse jatkaa elämäänsä. Kyseisellä kirjailijalla on kielikuva myös tähän: ”die-vorce”.
Ihannetilanteessa ihminen on sisäisesti aktiivinen surun työstämisessä ja sama aktiivisuus ulottuu myös sosiaalisiin suhteisiin. Murheet ainakin puolittuvat, kun niistä kertoo toiselle. Touhottamiseen uppoutuva ihminen voi väistää surutyötä, mutta arjen jatkuvuuksissa kiinni pysyminen tarjoaa myös ajalle mahdollisuuden parantaa haavat. Vastaavasti ulkoisesti lamaantunut voi kuitenkin työstää asioita mielensä sisällä hyvinkin aktiivisesti, vaikka se ei muille siltä näyttäisi. Toipumisen kannalta pahin vaihtoehto on eristäytyminen ihmisten reunamille ilman aktiivista psyykkistä työtä eli ulkoinen ja sisäinen lamaannus.
Sigmund Freud (1917/1957) ajatteli ihmisen jäävän ”surujumiin”, kun suhde edesmenneeseen on ollut ristiriitainen. Normaalissa surun sävyttämässä masennuksessa psyykkistä energiaa irrotetaan vähitellen vanhasta kohteesta ja suunnataan uudelleen, mutta ristiriitaisen suhteen kohdalla irtautumista ei hänen mukaansa tapahdu samalla tavalla, vaan hahmo sulautuu itseen, jolloin lopputuloksena on surun sijasta melankolia. Kun surun kokemuksessa kohteena on menetetty henkilö ja itse hänen seurassaan, niin melankoliassa on Freudin ajatuksen mukaan kohteena minän ja menetetyn hahmon yhteensulautuma eli fuusio. Surijan mielen näyttämöllä on käynnissä sisällissota, joka voi ilmetä kääntymisenä itseä vastaan, itseinhona ja itsesyytöksinä, pahimmassa tapauksessa itsetuhoisuutena.
Nämä kaksi tekijää – suru ja melankolia – ovat syvyyspsykologisen masennusajattelun kulmakivet, kahden erilaisen masennuksen muodon alkulähteet. Masennus voi siis olla seurausta hylätyksi tulemisen kokemuksesta – mitä läheisen kuolema edustaa pahimmillaan. Toisaalta se voi olla myös aggressiota, joka on kääntynyt itseä vastaan. Yhdistyessään nämä molemmat masennusmuodot voivat saada aikaan tuhoisan hurrikaanin.
Nukketeatterin näyttelijät
Objektisuhdeteoriat (Object Relations) ovat syvyyspsykologian silta sosiaalitieteisiin. Objektit voivat olla asioita tai ihmisiä. Tämä suuntaus muuttaa yksilöpsykologian ihmissuhdepsykologiaksi, myös mielen sisällä. Suhde edesmenneeseen on voinut olla hankala ja monitahoinen, mutta tämä sama psyykkisen kuormittuneisuuden asetelma on voinut tapahtua meille jo aikaisemmin varhaislapsuudessa, jolloin olimme keinottomia käsittelemään hyviä ja huonoja ihmissuhdekokemuksia. Suuntauksen suunnannäyttäjä Ronald Fairbairn (1952) mielsi psyykeen varhaisten sosiaalisten suhteiden summaksi, joka syntyy yleensä vanhempien kanssa. Siinä on eri versioita itsestä, vanhemmista ja keskinäisistä suhteista. Ne voivat olla alitajuisesti sulautuneina yhteen melankoliseen mielenmaisemaan, lohkottuja katkelmia vuorovaikutustilanteista ja eri puolet voivat olla ristiriidassa keskenään. Vanhemman menettänyt jää vaille realiteettipeilausta. Kaikki on jatkossa omassa mielessä, mutta samalla kuoleman lopullisuus aktivoi usein uudelleen varhaisia ja myöhempiä muistoja ja versioita itsestä ja näistä suhteista.
Itsesabotaasin anatomia pojan ja isän suhteessa
Suhteemme läheisiin ihmisiin ovat ainutkertaisia, ja sisarusten, puolisoiden, vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin vaikuttavat lukemattomat tekijät, kuten yhdessä koetut tapahtumat, temperamentit ja muut läheiset. Ajatellaan tässä nyt esimerkkinä pojan ja edesmenneen isän suhdetta. Pojalla voi olla hyviä muistoja, joissa molemmat olivat positiivisia ja elinvoimaisia. Poika tuli nähdyksi, validoiduksi ja oli ”isänsä poika”. Negatiivisen kaksoisvarauksen kokemuksia löytyy myös: hylkäämistä, huomiotta jättämistä ja murskaavaa kritiikkiä. Keskiminä, joka on edellä mainittujen positiivisten ja negatiivisten suhteiden välillä, olisi aidoin versio itsestä. Se yrittää säilyttää hyvät muistot, mutta sille ei jää aina tilaa, koska suhdesäikeiden sekamelska voi sekoittaa pään.
Rakkaus pitää kuollutta elossa jäljelle jääneen mielen sisällä. Hän haluaa olla lojaali isälleen edelleen. Toisaalta hän tuntee vääryyttä maailman epäoikeudenmukaisuuden takia ja kokee tulleensa hylätyksi. Koska ei ole ”sallittua” tuntea vihaa hylkääjää kohtaan, kääntyy viha helposti itseä kohtaan ja muuttuu masennukseksi. Tässä moraalisessa masokismissa ihminen ottaa kaiken syyn, syyllisyyden ja vastuun itselleen – suojellakseen tätä itselleen edelleen tärkeää suhdetta. Poika tarvitsee hyvän isämuiston, vaikka sen hinta olisi oma ontologinen pahuus. Syyllisyys on siedettävämpää kuin turvattomuus. Lapsuuteen liittyy myös kaikkivoipaisuuden kokemuksia, ja lapsi voi siksi kokea vastuuta asioista ja tapahtumista, joille ei todellisuudessa ole voinut mitään ja kantaa myöhemminkin turhaa syyllisyyttä läheisen kohtalosta. Fantasiatasolla jopa omien pahojen ajatusten on voinut ajatella aikaansaaneen kuoleman. Tämä vangitsee elävästi masokismin ytimen, yrityksen yhdistää kaksi vaikeasti yhteensovitettavaa tunnetta: rakkauden kaipuun ja aggression – joka tässä on kääntynyt itseä vastaan. Pojan kohdalla asiat voivat jäädä resonoimaan kuin kuiskaukset yössä tai varjot unessa. ”Mikä riittää? Ketä kohtaan tunnen syyllisyyttä – entä vihaa? Olenko kriittisempi itselleni kuin isäni koskaan?” Itsensä kiusaaminen ei kuitenkaan ole lojaalisuutta.
Pojan ja isän suhteessa on omat erityispiirteensä. Freudin kiistellyn teorian mukaan pienen pojan oidipaalisena toiveena on isän syrjäyttäminen äidin kumppanina, mikä toteutui kuoleman kautta. Tämä tuo jo osaltaan syyllisyyttä, mutta tätä taustaa vasten vihantunteiden kohdistaminen edesmenneeseen isään olisi kaksinkertainen isänmurha – ja kaksinkertainen syyllisyys. Kierroksia nostattaa myös kulttuuriantropologi Ernest Beckerin (1973) esittämä universaali vaade, jonka mukaan jokainen tahtoo elämänsä olevan merkityksellinen. Tämä tekee edesmenneen muiston vaalimisesta entistäkin velvoittavampaa.
Syvyyspsykologi Hans Loewald (1980) piti erityisen vahingollisena, jos edesmennyt painuu surevan mieleen idealisoituna sakramenttina ja elottomana patsaana, toteemipaaluna. Tämä kieltää kokemukset, nyanssit ja monimerkityksellisyydet pyhäinhäväistyksenä. Esimerkiksi tässä edesmenneen isän ja pojan suhteessa idealisoitu isä on mielessä kaiken tietävänä ja kaikkivoipana jumalhahmona. Häntä kohti voi kurottaa, mutta ei välttämättä saavuttaa. Pojan funktio voi pahimmillaan redusoitua isän erinomaisuuden dokumentoimiseen.
Vaativa ja kriittinen isä on usein sisäistetty soimaavana itsekritiikin tai yliminän äänenä. ”Et ole tarpeeksi hyvä”, kaivaa monen mieltä jo lähes tehdasasetuksena. Monissa kulttuureissa siirtymäriitti pojasta mieheksi vaatii paljon, eikä kokemus siitä, ettei riitä sellaisena kuin on, ole miesten maailmassa mitenkään vieras. Tästä huolimatta nämä muistot voivat olla kuin bensaa liekkeihin silmällä pitäen aggression kääntämistä itseä kohti. Niin ikään kylmä ja poissaoleva isä puolestaan edustaa toista masennuksen kivijalkaa, torjutuksi ja hylätyksi tulemista. Haavoittunut tai särkynyt isä puolestaan herättää usein ristiriitaisia tunteita. Joskus poika saattaa yrittää myöhemmin puolustaa isänsä kunniaa, mutta hankaluutta voi lisätä, jos poika ei ehtinyt nähdä isäänsä hänen voimiensa päivinä. Niin ikään tuntematon ja myyttinen isä on lähes jokaisen kokemusmaailmaan kuuluva säie. Läheistemme elämä on meille kuitenkin lopulta jossain määrin ikuinen arvoitus. Isän ja pojankaan elämät eivät voi kulkea lomittain kuin jonkin aikaa. Isällä oli elämää jo paljon ennen pojan muistikuvia, ja toisaalta eri ihmiset ovat tunteneet ainakin hieman eri isän ja ihmisen.
Kasvuun kutsuva isä sen sijaan jakaa miehisyyden ja luo panoksellaan rohkaisevan ilmapiirin, jossa poika voi olla hieman kehittyneempi versio itsestään (Zone of Proximal Development Vygotsky 1978). Tämä on osa historiallista oppipoika-kisälli-mestari-jatkumoa.
Askelmerkkejä eteenpäin
Miten surusta voi päästä eteenpäin? Ensimmäinen asia on sisäistää, että viha ja rakkaus eivät suinkaan ole toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin saman kolikon kääntöpuolia. Ne ovat usein lähellä toisiaan, aivan kuten kunnia ja häpeä, ja tästä ovat myös runoilijat kautta aikojen vihjailleet. Viha ja rakkaus ovat merkityksellisen suhteen jin ja jang, kaksi vastakkaista toisiaan täydentävää perusvoimaa. Tämä vähentää yhteensopimattomuutta ja luo sovinnolle tilaa. Lisäksi vanhemman tai läheisen rakkaus voi tuntua näkymättömänä tukipylväänä vielä vuosikymmeniä toisen kuoleman jälkeen. Toiseksi melankolia tulee muuttaa objektiksi, kohteeksi, jota pitää myös elävöittää. Pelkkä analysointi ei auta. Pitää muuttua toiseksi, toisen kanssa. Muistotilaisuuden elävöittäviä puheita pitää jatkaa omatoimisesti, sillä suru on monesta osasta rakentuva kokonaisuus, ei vain vanhan re-konstruktio. Surutyökirjoista on monille apua. Edellisessä esimerkkitapauksessa isän eri puolien elävöittäminen vaikkapa kirjoittamalla voisi auttaa. Kaiken ytimessä on kysymys: ”Millainen isä olen itse itselleni?” Mitä haluan säilyttää tästä suhteesta ja mitä jättää taakseni. Millaiset sovinnolliset säikeet saan mieleeni.
Aikuisen tärkein psykologinen side maailmassa on oma suhde itseensä. Tämän suhteen luomisessa auttaa itsemyötätunto. Tarvitaan rauhaa mielen nukketeatterissa. Edesmennyt läheinen voi olla edelleen tärkeässä roolissa tässä teatterissa, mutta vähän niin kuin nyrkkeilykehän kannustavana kulmamiehenä. Ajatellaan esimerkin kautta: Jos kaikki ympärilläsi uskovat sinuun, mutta itse et usko itseesi, olet pahassa pulassa. Vastaavasti, jos kukaan ympärilläsi ei usko sinuun, mutta itse uskot silti itseesi, on kaikki vielä omissa käsissä ja hyvin. Jatkuvuuden kannalta äärettömän merkityksellinen on myös oma suhde omiin lapsiin. Se, ettei trauma vaatisi toistoa, vaikka vanhemmuus niin helposti siirtää omat pelkonsa ja toiveensa jälkikasvuun.
Pienistä puroista muodostuu iso joki. Kirjailija Max Allan Collins (1998) kuvaa kirjassaan ”Road to Perdition” hankalan isäsuhteen asettumista mielessä näin: ”Kun minulta kysytään, oliko isäni hyvä mies – tai oliko hänessä mitään hyvää – vastaan aina samalla tavalla. Sanon vain… hän oli isäni.”
Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.
Lähteet
- Becker, E. 1973. The denial of death. Free Press.
- Collins, M. A. 1998. Road to Perdition. Paradox Press.
- Fairbairn, W. R. D. (1952). Psychoanalytic studies of the personality. Routledge & Kegan Paul.
- Freud, S. 1917/1957. Mourning and melancholia. In J. Strachey (Ed. & Trans.), The standard edition of the complete psychological works of Sigmund Freud (Vol. 14, pp. 237–258). Hogarth Press.
- Loewald, H. W. 1980. Papers on psychoanalysis. Yale University Press.
- Roy, A. 1997. The God of Small Things. Random House.
- Vygotsky, L. S. 1978. Mind in society: The development of higher psychological processes (M. Cole, V. John-Steiner, S. Scribner, & E. Souberman, Eds.). Harvard University Press.
- Worden, W. J. 2009. Grief counseling and grief therapy: A handbook for the mental health practitioner (4th ed.). Springer Publishing Company.