Masennus on usein luonteeltaan lamaannuttavaa mielen matalapainetta, joka ei liiku, eikä siihen saa otetta. Tie eteenpäin voi kuitenkin olla masennuksen jalanjälkien seuraamisessa, masennukset mieltämisessä kehityskulun lopputulokseksi. Kukaan ei synny masentuneena. Usein taustalta voi löytyä tällainen pahoinvointiyhtälö: trauma => rajattomuus => masennus. Miten kukistaa kolmepäinen käärme?

Trauma vaatii toistoa

Trauma on henkinen tai ruumiillinen vaurio tai haava. Tapahtuma, joka ylittää käsitys- tai sietokyvyn. Kun ihminen kaltoinkohdellaan tai säikäytetään pahimman kautta, reagoi hän jatkossa helposti pieneenkin vihjeeseen painamalla paniikkinappulan pohjaan. Nappi voi myös jäädä jumiin. Olemme evoluution kautta sellaisten jälkeläisiä, jotka ovat reagoineet vaaraan. Mielenterveys on ennakoitavuutta. Silti liiallinen liipasinherkkyys henkisen hätäraketin ampumisessa on yksi ongelma, kun taas ylimitoitettu taisteluvalmiudessa pysyminen on toinen. Ilmiötä kuvaillaan traumaperäiseksi stressisyndroomaksi (PTSD), jossa monien oireiden ohella turvallisuuden tunne ja hallinnan kokemus ovat häiriytyneet. Tämän seurauksena ihmisen toleranssi-ikkuna pienenee. Samalla sympaattinen hermosto ylläpitää tuomiopäivän tunnelmaa ja tuottaa henkistä hävikkiä.

”Worrying is like paying interest on a debt you don’t owe.” – Mark Twain

Traumalla on monet kasvot. Järkyttävä tapahtuma tai tilanne aiheuttaa maksimaalisen stressitilan, mutta tämän vakion jälkeen edessä on lähes loputtomasti liikkuvia osia. Se, mikä voi traumatisoida yhden, ei välttämättä vaikuta samoin toiseen; tyypin ohella myös tapahtumatilanne voi vaikuttaa. Trauma voi koskea yksilöä tai ryhmää, lisäksi kokemus voi koskea itseä tai toista (sijaistrauma). Esimerkiksi väkivallan uhriksi joutuminen traumatisoi helposti, mutta yhtä lailla toiseen kohdistuvan väkivallan todistaminen tai vaikkapa läheisen vakava sairastuminen voivat vaikuttaa samoin. Alun perin trauma on mielletty fyysiseksi vaurioksi, mutta Sigmund Freud alkoi puhumaan siitä myös psyykkisessä merkityksessä (2005). Tämän päivän ihmisen on helppo mieltää, että onnettomuuteen joutuminen voi traumatisoida, mutta niin myös vaikkapa julkisesti nöyryytetyksi tuleminen.

Yksittäinen tapahtuma voi aiheuttaa kroonistuneen stressireaktion, trauman (PTSD), jossa on selkeä shokkivaihe, mutta myös pitkäkestoinen kärsimys ja sietämättömyys voi traumatisoida. Vaikkapa hirveä lapsuus voi aiheuttaa kompleksi trauman (C-PTSD, Walker 2013), vaikka mikään yksittäinen tapahtuma ei nousisi ongelman ytimeksi. Trauma voi sekoittaa pään ja kehon, eikä muisti-, mielikuva- tai tunneyhteyttä tapahtuneeseen välttämättä ole. Tämä korostuu luonnollisesti, mitä nuorempi kokija on ollut tapahtumahetkellä. Toisaalta trauma palaa usein mieleen välähdyksinä, ja muistin ajallisella jatkumolla se on usein viimeisimpänä tai elinvoimaisimpana, vaikka siitä olisi kulunut kauan aikaa. Useat kuvailevat, että käsittelemätön trauma on vallannut eniten elintilaa mielessä.

Kun Ukrainan sota syttyi, tuli moni väkivaltaa kokenut allekirjoittaneen vastaanotolle. Traumareaktio voi syttyä tai ”triggeröityä” melkein mistä tahansa. Esimerkiksi erilaiset vaikutelmat tai tuoksut voivat laukaista odottamattomia takaumia ja reaktioita. Moni ryhtyy välttelemään paikkoja tai asetelmia, joissa traumareaktio on iskenyt. Trauma aiheuttaa usein mielen jakautumista, dissosiaatiota, jossa trauma elää itsessä alitajuisella tunnetasolla, kun taas mielen tiedonkäsittelyfunktiot pyrkivät ohjaamaan ihmistä realiteettiin – ja tukahduttamaan traumakokemuksen. Trauma varastoituu siis mieleen ja kehoon. Keho voi muistaa sellaista, minkä mieli on voinut unohtaa tai sulkea pois liian pahana (van der Kolk 2015). Ihminen saattaa mennä tiloihin ymmärtämättä itse, mitä on tapahtunut. Silti, tavalla taikka toisella, olisi tärkeää muistaa, jotta voisi unohtaa.

Epäjatkuvuutta kuvaa myös traumakokemus subjektiivisen aikakäsityksen alkupisteenä: ehjän minän aika edeltää traumaa; traumakokemus aloittaa vioittuneen minän aikajanan. Toisille trauma on kuin haarautuva joki, jonka toista, kirkasvetistä uomaa matkaa ehjä minä, vapaana mutta tavoittamattomana, samalla kun kokija on tuomittu matkaamaan toista haaraa, rikkinäisenä saastuneessa vedessä. Tällainen jako kahteen altistaa myös heijastamiselle tai projektiolle sekä harmaan sävyjen unohtamiselle. On helppo ajatella, että ennen traumakokemusta kaikki oli aukottoman hyvin, mutta sen jälkeen kaikki on ollut pelkästään pahaa.

Ihmiset eivät ”tärähdä” pelkästään traumaattisista tapahtumista, vaan esimerkiksi väkivaltatapauksissa pidäkkeettömän pahuuden kohtaamisesta. Se, että valikoituu kohteeksi, ja joutuu toisen alastoman satuttamishalun uhriksi, pakottaa yleensä laventamaan maailmankuvaa sellaiseksi, joka sisältää jatkossa myös pahaa ja pikimustaa. Tämä voi olla haastava kehitystehtävä, jos on elänyt suhteellisen turvattua ja etuoikeutettua elämää. Väkivallan uhka muuttaa kaiken. Toisaalta traumassa ei ole aina kyse vain pahasta, joka on tapahtunut, vaan monesti myös hyvästä, josta on jäänyt paitsi. Esimerkiksi vanhempansa pienenä menettänyt voi olla menetyksen murtama, mutta kärsiä eniten kaipuusta kasvaa rakastavan vanhemman kaitselmuksessa.

”Alkoholistin tytär rakastuu herkästi alkoholistiin”, voi olla kulttuurin klisee, mutta siinä ilmenee samalla traumaan keskeisesti liittyvä toistopakko. Hakeudumme helposti ihmissuhdeasetelmiin, jotka ovat meille läpikäymättömiä. Samalla tuomme uusiin ihmissuhdekuvioihin vanhoja, hampaankoloon jääneitä aineksia. Toistopakko on valmistusvirhe ihmisessä. Itse asiassa ei ole harvinaista, että traumataustainen henkilö hakee hyväksyntää ja rakkautta juuri sellaiselta taholta, joka on kohdellut häntä kaltoin.

Rajansa kaikella

Melkein kaikki ongelmat ovat ihmissuhdeongelmia ja rajojen pitäminen on ratkaisu melkein kaikkiin ongelmiin. Tämä on kuitenkin haaste traumataustaa vasten, sillä trauma aiheuttaa lähtökohtaisesti lähes aina syyllisyyttä ja häpeää, jota dissosiaatiotila ylläpitää. Tehdasasetuksena syyllisyys ja häpeä ovat varoitusmerkkejä, jotka kertovat meidän toimineen väärin, usein sosiaalisissa yhteyksissä, mutta trauman aiheuttajalle kuuluva syyllisyys ja häpeä lankeaa vääryyden kautta uhrin ”maksettavaksi”, jolloin moraalinen kompassi sekoaa ja maailma kääntyy ylösalaisin. Tällainen traumataakka on erityinen ongelma, sillä psykoterapeutti Nedra Glover Tawwabin (2022) perusteesin mukaan rajojen pitäminen on mahdotonta ilman, että se aiheuttaisi kieltäytyjässä syyllisyyden tunteita – jotka traumatisoituneella ovat yleensä jo lähtökohtaisesti, mutta perusteetta, piripinnassa. Syyllisyyden tunteet ovat ikään kuin valuuttaa, jolla rajojen pitämisestä maksetaan. Vastaavasti: häpeä tekee miellyttäjän. Sopeutuvan selviytyjän (fawn response). Kun yhteys sisimpää katkeaa tai dissosioituu, on vaikea olla haavoittuvainen ja pelko tuomituksi tulemisesta kalvaa.

Väkivaltaa kokeneiden aikuisten yleisiä ongelmia konkreettisesti (Tawwab 2022, 164):

1. halu auttaa muita, vaikka omat resurssit eivät siihen riitä.
2. jatkuva työnteko (käsitys, että kiireisyys on menestyksen merkki).
3. rahan lainaaminen henkilöille, jotka ovat osoittaneet, etteivät maksa takaisin.
4. liiallinen omista asioista kertominen, jotta saisi rakkautta.
5. tunnesäätelyn häiriöt.
6. muiden miellyttäminen.
7. ristiriitatilanteiden välttely.
8. huono itsetunto.
9. hämärtyneet rajat ihmissuhteissa.
10. vaikeus tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Auttamisesta tulee helposti ympäristön odotusarvo, mikä tekee kieltäytymisestä entistäkin vaikeampaa, jolloin pettymyksen tuottamista pelkäävä palaa vahingolliseen asetelmaan kuin koira oksennukselle. Huonon kohtelun salliminen voi myös validoida negatiivista minäkäsitystä, mikä palauttaa vääristyneellä tavalla maailman mielekkyyden. Alitajuisessa ajatuskuplassa: ”Toisen teko oli sittenkin oikein, koska olen arvoton”. Masokismi voi tuntua käsittämättömältä, mutta se on ainoa psyykkinen positio, joka sallii rakkauden kaipuun ja aggression – itseä kohtaan – samanaikaisen läsnäolon. Se ei ole adaptiivinen tapa hoitaa dissosiaatiota. Pahinta, mitä masokistille voi tapahtua, on kohdata sadisti.

Traumaperäinen rajattomuus tekee ihmisestä helposti liian sallivan toisille, mutta vastaavasti liian ankaran itselle. Moni auttaa herkästi toisia, pyytämättäkin, mutta ei vastaavasti pyydä itse apua toisilta, eikä välttämättä suostu ottamaan apua edes vastaan. Epäsymmetriaa voi siis olla paitsi mielen sisällä, myös ihmisten välisessä vaihdannassa. Jälkimmäiseen liittyen, rajojen pitäminen tulisi ottaa jämäkkyysharjoituksena kahdella tasolla: rajoja tulee asettaa ja niitä pitää olla myös valmis puolustamaan. Psykologi Iida Mäkikallio mieltää rajojen pitämisen ”integroiduksi aggressioksi” (2024), jossa ihminen ei alenna itseään kääntämällä aggressiota itseensä (depressio), mutta ei myöskään asetu ylimielisesti toisten yläpuolelle ja maksata muilla turhaumiaan (projektio). Selvät rajat palauttavat menetetyn turvallisuuden tunteen.

Masennus on sisäänpäin kääntynyttä aggressiota

Masentunut on kuin sieni tai musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Aggressio, viha ja kehoon varastoitunut trauma pitää kuitenkin saada itsestä ulos, ilmauksen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Pitää heijastaa tai ”oksentaa” itsestä ulospäin, ehkä jopa lyödä hetkeksi yli, jotta tasapainotila asettuisi pidemmän päälle oikeaan vesirajaan. Aggression ulkoistaminen voi tarkoittaa monia asioita: lenkillä käymistä, punttien nostamista, säkin hakkaamista, luonnossa liikkumista, kirjoittamista, juttelemista, harrastuksiin uppoutumista jne. – keskeistä on laventaa minuutta siten, että aggressio on osa itseä. Kärsivällisyyden kuluttama harmittomuus ei ole hyve. Pitää löytää yhteys omaan pimeään puoleen (Shadow) ja sitten hillitä sitä (Jung 2006). Ryhtyä elämään ihmisenä ihmisten joukossa, ei yhtään parempana, eikä yhtään huonompana.
Samalla tulee ponnistella sen eteen, että saa tuotua mahdollisimman paljon ainesta tiedostamattomasta tietoisuuden piiriin. Tämä on haaste, sillä usein traumaperäisesti masentuneen mieli voi kääntyä itseä vastaan, joskus täysin alitajuisesti, jolloin pelko ulkomaailman tuomioista ja lisärangaistuksesta on niin vahvasti sisäistetty, että ihminen ryhtyy sabotoimaan itse itseään, täsmäiskuilla, ennen kun maailma ehtii. Itseinhon sumealla logiikalla: vaikka pahaa aiheutuu, itselle ja vielä omasta toimesta, on se ainakin ennakoitavaa ja kontrolloitavaa. Ylihintaa itsemääräämisoikeudesta, jota maailma on aikaisemmin polkenut ja nöyryyttänyt.

Masentunut haluaa monesti jäädä ihmisten laitamille (Hari 2020). Tämä kuuluu masennukseen, ja on ”traumarajattoman” tapauksessa varsin ymmärrettävää, jos sosiaalinen vaihdanta päätyy järjestäen alijäämäisiin vaihtosuhteisiin. Majakanvartijan mielenmaisema on kuitenkin vaaran paikka, sillä eristyksissä olemme erityisen alttiita kaikille kolauksille, jolloin itseänsä ruokkiva masennuskehä lähtee pyörimään tavalla, joka luo itsessään irtautumisen estävää keskipakoisvoimaa. Eristys, pettymys, vajoaminen, eristys…

Käy kaikkien kolmen osa-alueen kimppuun. Trauma: Vahvemman tekemä vääryys ei ole oikeutta. Mennyt ei palaa, mutta elämä voi silti olla hyvää: mm. EMDR-terapia, jooga, kirjoittaminen ja erilaiset keholliset interventiot auttavat muuttumaan uhrista selviytyjäksi. Rajattomuus: Keskeistä on sisäistää, että et ole vastuussa toisten ihmisten tunnetiloista. Olet vastuussa omista sanoistasi ja teoistasi. Älä myy ainutkertaista elämääsi muille, ainakaan halvalla. Kukaan ei muista uhrauksiasi, eikä ketään kiinnosta. Rajojen pitäminen helpottuu, mitä enemmän sitä tekee. Masennus: Aggressio on myös elämää ylläpitävä voima. Se pitää tunnistaa ja kanavoida oikein, itsestä ulospäin. Luo samalla yhteyksiä – itseäsi menettämättä. Viimeiseksi. Kyse on loppujen lopuksi omasta suhteestasi, itseesi. Siihen löytyy apua: lukeminen antaa henkistä huonekorkeutta ja kirjoittaminen sielullista liikkumatilaa. Pohdi myös, voisitko kääntää kokemuksesi voimavaraksi ja toimia jollakin tavalla sen eteen, että joku toinen välttyisi kokemaltasi. Ansaittu identiteetti on ihmisellä, joka on kokenut trauman tai ainakin kriisin ja sitoutunut sen myötä itselle tärkeisiin arvoihin.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Freud, S. 2005. The Unconscious. Penguin Classics.  
• Hari, J. 2020. Mielen yhteydet: masennuksen todelliset syyt. Bazar kustanus Oy.
• Jung, C. G. 2006. The Undiscovered Self: The Dilemma of the Individual in Modern Society. Berkley Books. 
• Mäkikallio, I. 2024. The Hidden Power of Anger. Tedx Talks. YouTube. 
• Tawwab, N. G. 2022. Vedä rajat – Ja ota oma elämä haltuusi. Gummerus.
• Van der Kolk, B. 2015. The body keeps the score. New York: Penguine Books. 
• Walker, P. 2013. Complex PTSD: From Surviving to Thriving: A Guide and Map for Recovery. Createspace Independent Publishing Platform.