”En anna tunteiden häiritä työskentelyäni”, kuuluu erään psykologisen persoonallisuusinventaarin väittämä, joka mittaa sosiaalista suotavuutta, tahallista tai tahatonta myönteisen vaikutelman antamista testaustilanteessa. Toisin sanoen vastaamalla, ”täysin samaa mieltä” 1-7-asteikolla, annat vilpillistä tai naiivin hyväuskoista vaikutelmaa. Ainostaan robotti on immuuni tunteiden vaikutukselle.

Tunteet ottavat vallan

Jokainen laurealainen on joskus kokenut tunteiden Amok-juoksun. Sen, että tunteiden säätely pettää ja paniikki saa vallan, vaikka pitäisi keskittyä, kirjoittaa tai saada muuten kapasiteetti käyttöön. Tämä on usein lähtökohta opintopsykologin työssä. Asiakkailla on monesti tilanne päällä yhteydenottohetkellä: ahdistavaa tärinää, lykkäämistä, sijaistoimintaa, ajatuskehiä ja kaiken keskellä pakottavia tunteita vailla neuvotteluvaraa…

Urheilupsykologiassa tunnetaan ”kuristumisen” ilmiö (choking, Baumaister 1984), jota kansakielellä meillä kutsutaan usein lukkoon menemisenä. Ote herpaantuu, eivätkä edes alkeelliset perussuoritukset onnistu. Tämä on yhdistelmä valikoivan tarkkaavaisuuden häiriintymistä ja tunnesäätelyn pettämistä. Ryhdymme havainnoimaan käsillä olevan tehtävän kannalta epärelevantteja asioita samalla kun mielensisäiset tunneaallot alkavat lyömään yli laidan.

Psykologian professori Risto Vuorinen (2000) kuvasi ahdistuksen, tunnekuohujen ja virittyneisyyden hillitsemistä ”tension sitomisena”, mikä tarkoittaa tunteiden ”sitomista” tyynnyttäviin mielikuviin ja ajatuksiin. Sitominen on vakioimista ja pysyvyyden tavoittelua. Mikäli esimerkiksi ajattelisimme kuolemaa koko ajan, emmekä pystyisi torjumaan sen vääjäämättömyyttä ja omakohtaisuutta mielestämme, emme millään pystyisi toimimaan tuottavalla tavalla arjen askareissa. ”Objektisuhdepsykoanalyysin mukaan mielen tehtävä on ´poistaa myrkky kokemuksista`, jotta mielen sisältöjä voitaisiin käyttää ajatteluun, tuntemiseen ja suhteiden ylläpitoon`. Mentaalinen `ruoansulatus` ja siitä seuraava kokemuksen mielekkyys uhkaavat alati romahtaa paineisiin” (Juha Siltala / Robert M. Young 2005 65).

”We may be masters of our thoughts, but we are still slaves to our emotions.”

Tunnesäätelystrategiat

Psykologi Iida Mäkikalliolla (2021) on osuvat termit kahteen tunteidenkäsittelyn päästrategiaan: pullottaminen ja vellominen. Pullottamisessa tunne torjutaan. Vellomisessa tunteessa kellutaan – tai sen sisään sukelletaan. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, joten monipuolisuus ja joustavuus ovat avainasemassa.

Hätätilanteessa pitää pullottaa, mutta jos aina vain pullottaa asioita, ongelmaksi muodostuu se, että osa psyykkisestä energiasta menee pullottamiseen, lokeroimiseen ja jäädyttämiseen. Tämän johdosta vähemmän kapasiteettia jää käsillä olevalle, jolloin kokemusmaailma saattaa kaventua. Jos muuttaa itsensä Hartwallin pullotustehtaaksi, elämänkirjo typistyy teolliseksi liukuhihnaksi. Vellomisessa puolestaan tunteet koetaan vereslihalla, mutta jumiin jääminen on varjopuolena ja vaarana. Voi jäädä vangiksi tunteiden sisään tai tunne-elämä voi kulkea vuoristorataa. Ihminen voi muuttua mielensä teatterissa draamakuninkaaksi – tai kuningattareksi.

Pullottamisen alastrategioita

Turruttaminen voi olla melkein mitä tahansa. Perisuomalainen ”nollaus” on tästä esimerkki. Melkein mitä tahansa voi käyttää turruttamiseen: seksi, päihteet, syöminen, pelit, some, TV ja suoratoistopalvelut, urheilu, työhön uppoutuminen jne. Kyseessä oleva turrutuskeino ei välttämättä ole itsessään paha tai huono, vaan pikemminkin se, mihin sitä käytetään, eli tunteiden väistämiseen ja/tai kieltämiseen. Helposti tulee turruttaneeksi kaiken. Hyvänkin. Elämässä kun ala-aallot ovat usein yläaaltojen hinta.

Yksipuolisesta turruttamisesta on lyhyt matka riippuvuuksiin. Addiktioiden ydin on tyydytystarjonnan monopolisoituminen. Mielihyvälähteiden muuttuminen yksipuoliseksi ja rituaalinomaiseksi – mutta merkitykseltään tyhjäksi. Tyhjän tyydytyskokemuksen jälkeen ihminen jää yksin. Myös lykätty tarpeen tyydyttäminen liittyy pullottamiseen. Monesti jaksamme olla ahkeria virka-aikana, jos samalla annamme itsellemme vastineeksi luvan katsoa vaikkapa mielenkiintoista sarjaa illalla Netflixistä. Tämä on elämää. Jatkuvaa pientä mielensisäistä neuvottelua ponnisteluiden ja palkintojen suhteista. Intrapsyykkistä dopamiinidebattia.

Miellyttäminen on monelle houkutteleva pullottamisen alastrategia. Ajatellaan vaikkapa altruistista omaishoitajaa, joka jättää oman tarvitsevaisuutensa taka-alalle ja elää toista varten. Tässä asetelmassa toisen tunteilla on väliä – mutta omilla ei. Ihminen voi helposti ajautua olemaan liian salliva toisille, mutta vastaavasti liian ankara itselleen. Tämä on hankala ja monitahoinen teema, sillä auttamisesta saa monesti aidosti itsekin, mutta marssijärjestyksen pitäisi kuitenkin olla minä ensin. Lentokoneen turvaohjeissakin käsketään laittamaan happinaamarin ensin itselle ja vasta sen jälkeen lapselle. Klassinen tragedia on sellainen, jossa pintapelastaja hukkuu itse. Ongelmia syntyy helposti myös siitä, jos muut luovat auttajan avuliaisuudesta odotusarvon, ja vielä pahempaa on se, että auttaja tekee auttamisestaan itse itselleen odotusarvon, minäkuvansa kulmakiven. Asiat voivat mennä monella tavalla ristiin, ja auttamisen monitahoisuus voi olla sukua vanhalle sanonnalle siitä, että joskus suurin epäitsekkyys voi olla suurinta itsekkyyttä.

Välttäminen on kolmas pullottamisen alanormisto. Se, että välttää paikkoja ja tilanteita, joissa ikävä kokemus on tapahtunut, on varsin luonnollista. Ongelmalliseksi asiat käyvät, mikäli opiskelija ei uskalla laittaa itseään täysimääräisesti likoon. Tunteiden väistäminen asettuu näin ajajan penkille. Usein laurealainen voi törmätä tähän asioiden lykkäämisen muodossa (prokrastinaatio). Jos ei esimerkiksi saa mitään aikaan ennen lounasta, on usein sitäkin hankalampaa tarttua tehtäviin iltapäivällä. Ja itsensä ruokkiva kehä on valmis. Usein avain eteenpäin on paitsi tunteiden kohtaamisessa – mitä fiilistä tässä nyt yritän väistellä -, myös asioiden pilkkomisessa pienemipiin osiin. Tavoitteet, suunnitelmat, varasuunnitelmat, skenaariot, lukujärjestykset ja sähköiset muistutukset auttavat. Roomaa ei rakennettu päivässä – mutta kivi kerrallaan.

Ylikompensaatio on neljäs pullottamisen alajae. Se on tekopirteyttä ja velvoitettuna olemista, näennäisesti olosuhteiden pakosta, vaikka perimmäisenä syynä onkin useasti tunne-elämän väistely-yritykset. Ylikompensaatio on usein reaktion muodostusta, joka on psyyken suojautumiskeino, jolla ikään kuin käännetään tunteen etumerkkejä. Aivan kuten matematiikassa kaksi miinusetumerkkiä muuttuukin plussaksi jokainen meistä on todennäköisesti joskus huomannut käyttäytyvänsä korostuneen ystävällisesti ja kohteliaasti henkilöä kohtaan, josta sisimmässään ei niinkään pidä. Psykodynaamisessa suuntauksessa ilmiöstä puhutaan ”vääränä minänä”, erotuksena todellisesta tai aidosta minuudesta (false self <> real / true self, Winnicot 1989; Materson 1988).

Vellomisen alastrategioita

Samaistuminen tunteiden ja ajatusten kanssa on etäisyyden puutetta: havainto ja kokemus ovat erottamattomia, ja ihminen on täysin tunteidensa armoilla. Tunteeni ja ajatukseni = minä, pysyvästi, ikuisesti. Minkään helikopteriperspektiivin ottaminen ei onnistu, jos tunteet ja ajatukset ovat se helikopteri, jonka sisällä kokija on vankina – ja kopteri putoaa… Vähemmästäkin voi syntyä kokemus, että psyyke on siirtynyt kubistiselle kaudelle. Syvyyspsykologisessa mielessä ahdistuksen ”sitominen” ei luonnistu riittävällä tavalla. Mielen linnoittamista tarvittaisiin lisää. Usein rakentavat näkymät lähtevät oman ahdistuksen havainnoinnista ja tutkimisesta, väistämisen sijaan.

Negatiivinen sisäinen puhe on toinen vellomisstrategia.  Se on vähättelevää, lannistavaa ja armotonta tapaa suhtautua itseensä. Sabotoivia täsmäiskuja kaikkien kipeimpiin kohtiin. Omatoimisesti ja proaktiivisesti, ennen kuin ulkoinen maailma ehtii. Tämä mielenmaisema altistaa masennukselle. Tendenssissä unohtuu helposti vanha viisaus: itseä tulisi kohdella vähintään yhtä hyvin kuin parasta ystäväänsä (Peterson 2018). Luterilainen kulttuurimme on omiaan altistamaan meitä tappelemaan itsemme kanssa. Monesti itsensä soimaaminen on perusteetonta. Itse asiassa asetelma on usein päinvastoin. Kaikkein nuhteettomimmin elävät ihmiset kärsivät usein eniten huonosta omasta tunnosta.

Kielteiset metaemootiot ovat myös osa vellomisstrategiaa. Emme salli tunnetta, vaan taistelemme sitä vastaan: stressaa että stressaa, ahdistaa että ahdistaa. Ajatukset pyörivät kehää kuin hyrrä. Ajatuksista seuraa tunteita ja tunnetiloja, jotka puolestaan johtavat tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Itsensä ruokkivat kehät vaikuttavat vaihtoehdottomilta – vaikka vaihtoehtoja olisi, jos asioihin saisi etäisyyttä ja/tai niitä rohkenisi tarkastella sellaisenaan. Ajattelun ajattelua (metakognitio) tarvitaan. Monesti mustanpuhuva Matrix-verkko on sittenkin silmänlumetta ja ahdistuksen salliminen säilyttäisi työkyvyn, ainakin osittaisesti. Muuten pakkoajatukset ja erilaiset neuroottiset rituaalit voivat olla pirullisina päätepisteinä.

Tunnesäätelystrategiat ja terapiasuuntaukset

Mitä sitten on tehtävissä, jos tunne-elämän Amok-juoksu vain jatkuu, ja opintopsykologin kalenteri on turvoksissa? Yhteys heti YTHS:ön, näillä ohjeilla. Käyttäytymistason muutokseen tähtäävät psykoterapiat edustavat pääsääntöisesti pullottomista. Esimerkiksi erilaisten pelkotilojen kohdalla fokus on usein välttämiskäyttäytymisen vähentämisessä, siedättämisessä ja uudenlaisten käyttäytymismallien omaksumisessa. Lisäksi mm. ratkaisukeskeinen psykoterapia on pullottamista parhaasta päästä. Tavoitehakuista rajaamista, toimivien ratkaisumallien hakemista aikaisemmista vastaavanlaisista asetelmissa ja ensiaskeleiden ottamista haluttuun suuntaan – ja tunteiden pullottamista.

Syvyyspsykologisissa ja paljastavissa suuntauksissa, erityisesti psykoanalyyttisessä lähestymistavassa, painopiste on vellomisessa. Aikaisemmin pullotetut ainekset on tarkoitus vapauttaa, päästää pullosta tai rikkoa pullot, jolloin asiakkaan tila voi jopa mennä heikompaan suuntaan tällaisen vakiintuneiden merkitysten sörkkimisen johdosta, kunnes ihminen on valmis pullottamaan ainekset omilla ehdoilla, omiin pulloihinsa, itselle oikeilla etiketeillä ja asettamaan ne oikeille paikoilleen. Kirjoittaminen, kuvaaminen ja kiteyttäminen voi ajaa pitkälti samaa asiaa.

Perinteisiä syvyyspsykologisia suuntauksia nopeammin ja monesti myös tehokkaammin vellomisen voi muuttaa progressiiviseksi ainekseksi, integroituneeksi osaksi minuutta ja adaptiiviseksi pullottamiseksi, kognitiivis-analyyttisella lähestymistavalla. Siinä keskitytään juuri mallintamaan negatiivista sisäistä puhetta ja mollivoittoisia metaemootioita. Miten ajatukset, emootiot ja teot – tai tekemättä jättämiset – kiertävät kehää, ja miten itsensä ruokkivalta kehältä voi päästä pois.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Baumeister R. F. 1984. Choking under pressure: self-conscientiousness and paradoxical effects of incentives on skillfull performance. Journal of Personality and Social Psychology. 46. 610-20.
• Lindqvist, M. (toim.) Siltala, J. (2005). Masennus – mustaa ja valkoista. Therapeia-säätiö.
• Masterson F.M. 1988, The Search for the Real Self – Unmasking the Personality Disorders of our Age. The Free Press.
• Mäkikallio I. 2021. Kehitä työyhteisösi tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Webinaari, My Speaker Oy
• Peterson, J. B. 2018. 12 Elämänohjetta – Käsikirja kaaosta vastaan. WSOY.
• Vuorinen, R. 2000. Persoonallisuus ja Minuus. Ihminen itseään säätelevänä subjektina. 1-6 painos. Sanoma Pro Oy.
• Winnicot, D.W. 1989. Playing and Reality. Routledge.