”No, moimoimoimoi, tooosi kiiva nähdä, miten on (lisää: vuodenaika) lähtenyt käyntiin?”, huudahtaa poskisuudelmaan valmistuva juhlavieras, chat-juontajan aitoudella. Usein tällaisessa tilanteessa myös vastaus tulee samalta taajuudelta. Feikki tekee feikiksi. Kun persoona liukenee tilanteen luomiin odotuksiin, alkaa roolin vetäminen usein kuin itsestään. Toinen esimerkki: monilla on kokemuksia luontevista ja aidoista keskusteluista ystävän kanssa – ja muutoksesta ystävässä, kun vastakkaisen sukupuolen edustaja tai muu ihastuksen kohde liittyy seuraan. Ystävää ei välttämättä hevin tunnista samaksi henkilöksi, jonka kanssa vielä hetki sitten keskustelit kahden kesken aidommalla taajuudella. Kenties ystäväsi on joskus ajatellut sinusta samoin…

Roolin ottaminen tai virkansa puolesta toimiminen ei suinkaan aina ole paha asia. Päinvastoin. Usein sitä tarvitaan. Esimerkiksi itsenäinen työskentely sairaanhoitajana päivystyksessä tarkoittaa ammattinsa edustajana toimimista. Se on myös tilanteen ehdoilla etenemistä, jossa omakohtainen kokemus on alisteista klassisen ja kunniallisen ammatin senhetkisille vaatimuksille. Luonnollisesti aitoa persoonaa on myös pelissä, mutta tällainen myönteinen roolin vetäminen, saappaiden täyttäminen ja työssä onnistuminen vakiintuu ajan myötä kannattelevaksi ja kestäväksi ammatti-identiteetiksi.

Joudumme luomaan nahkamme moniin erilaisiin tilanteisiin ja asetelmiin. Kuka olen sinulle? Kenet valitset? William Shakespeare (1599, 2010) esitti asian näin:

”Koko maailma on näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin’ esiintyvät; kukin tulee, menee;
jokaisell’ eläissään on monta osaa”

Identiteetillä voidaan tarkoittaa monia asioita, mutta se viittaa aina johonkin suhteellisen pysyvään. Sen sijaan minä tai minuus on hankalasti lähestyttävä mysteeri, johon on yhtä vaikeaa tarttua kuin märkään saippuaan. Minä tai minuus on sekä prosessi että lopputulos. Itsekäsityksen synnyttäjä SEKÄ itse käsitys itsestä. Tämä on ongelma, sillä ajattelumme arkkitehtuuri perustuu siihen, että voimme jakaa maailman tekijöihin ja teon kohteisiin, subjekteihin ja objekteihin (kartesiolainen dualismi). Minuutemme elää paitsi biologiamme myös ulkoisen todellisuuden, maailman ristipaineessa. Suhteiden ylläpito on välttämätöntä molempiin suuntiin. Ruumiillisuuden ja maailman voimasuhteet vaateiden esittäjinä voivat vaihdella, ja minuus voi kääntyä joskus itseään vastaan. Ympäristön kannattelevuus voi pettää ylimitoitettujen vaatimusten myötä ja yhteys aitoon, sisimpään ja keholliseen itseen voi katketa.

Mikä on väärä minä?

Kehityspsykologi ja psykoanalyytikko Donald Winnicott esitti ensimmäisenä termin väärä minä (false self 1949, 1989). Termi voi kuulostaa dramaattiselta, mutta meillä kaikilla on tarve löytää sovinnollisia rytmejä maailman kanssa, ja väärä minä auttaa meitä tekemään kulloinkin tarvittavat tilannejoustot ja neuvottelut esimerkiksi työyhteyksissä. Sairaanhoitaja jaksaa olla työaikana itseään ja käytöstään säätelevä ammattilainen, väärä minä, kunhan saa olla edes hieman estottomammin oma itsensä vapaa-aikanaan, tuoden todellista ja aitoa minuuttaan enemmän esille. Meillä kaikilla on siis väärä minämme; olemme kaikki samalla jatkumolla. Tästä huolimatta sekä yksilöiden että tilanteiden väleillä on eroja.

Näin ollen väärä minä ei ole sinänsä aina ongelmallinen, vaan ydinkysymys on siinä, jääkö todelliselle minälle (true self) tilaa – tai onko sille koskaan ollut tilaa. Kaikki on hyvin niin kauan kuin väärä minä on hovikelpoinen ja sisäsiisti jatke todelliselle ja aidolle minälle. Jos yhteys katkeaa, voi mahdollisena lopputuloksena olla esimerkiksi funktionaalinen masennus. Se ei ole virallinen diagnoosi (DSM-5), mutta monet tunnistavat siitä omaansa. Ihminen voi suoriutua töissään hienosti ja hallita elämäänsä varsin mallikkaasti, mutta samalla voi olla sisäisesti masentunut. Sielua murskaava työ voi saada kenet tahansa tuntemaan sisäistä tyhjyyttä.

Kulttuuri voi myös vaikuttaa siihen, hinnoitellaanko maailman vaatimuksiin sopeutuminen liian kovaan kurssiin, oman sisäisen äänen kustannuksella. Singaporessa asuva ystäväni ounastelee, että monilla koulutus- ja kansantalousmittarilla maailman kärkipaikalla oleva kaupunkivaltio on maksanut paalupaikastaan kovan hinnan. Uusia innovaatioita ei hevin synny, koska leikkisyyttä, luovuutta ja kokeilemista ei vaalita pienestä pitäen. Ihmiset ovat tehokkaita, mukavia, viehättäviä ja terveen oloisia, mutta kepeä flirttailu on vähissä.

Äärimmäisin esimerkki väärästä minästä lienee Woody Allenin mokumenttielokuva Zelig (1983), jossa päähenkilö on niin miellyttämisenhaluinen, että hän muuttuu kulloinkin fyysisesti ympärillä olevien kaltaiseksi. Afroamerikkalaisten seurassa hän muuttuu tummaihoiseksi, ylipainoisten parissa hän muuttuu lihavaksi jne. Korostunut miellyttämisenhalu ei ole suinkaan ainoa realisoitumistapa väärälle minälle. Esimerkiksi ylikorostunut tai hallitseva ihanneminä, mitä ihminen haluaisi olla, voi myös olla yksi realisoitumismuoto – josta on lyhyt matka narsismin problematiikkaan. Molemmissa tapauksissa väärä minä on haavoittuva hylätyksi tulemisen pelossaan. Pahimmillaan väärä minä on sisäinen sabotööri, joka tekee ihmisestä sielunsa vuokraviljelijän.

Mikä on todellinen minä?

Tarkkaa määritelmää ei ole, mutta elämänlähde (wellspring of life) lienee ytimekkäin. Spontaani, luova, kehollinen, laajentuva ja elinvoimainen energisyyden valtameri. Todellinen minä on toisaalta kytkeytynyt biologiaamme, toisaalta siinä voi olla aistihavaintoja ylittävää ainesta (transendentti). Uskonnollisen vakaumuksen omaaville todellinen minä lienee jotakin sielukkuutta tai pyhän läsnäoloa.

Winnicot arveli, että lapsella tulisi olla tilaa ja mahdollisuuksia olla lapsuudessa todellinen minä, kaiken sosialisoinnin ja normien sisäistämisen ohella. Kun lapsi saa olla hankala, mahdoton, leikkisä, impulsiivinen, aggressiivinen ja itsekäskin, oppii hän myöhemmin, omilla ehdoillaan, myös sopeutumaan vaikkapa koulutyön vaatimaan realiteettiorientaatioon, väärään minään, samalla oman eloisuutensa ja elinvoimaisuutensa säilyttäen. Joustaa menettämättä itseään. Ajatuksella, että maailma ei mene rikki, vaikka itsellä olisi esimerkiksi destruktiivisia fantasioita. Vanhemmilta vaaditaan edistyksellisyyttä, jotta lapsi voi olla rakastettu raivoavanakin. Ehdollinen rakkaus on tuottanut historiallisesti lähinnä neuroottisia patriootteja (DeMause 2002).

Väärälle minälle altistavat tekijät

Ehkä äiti on masentunut, ja lapsi joutuu olemaan äiti äidille. Ehkä pelko isän raivokohtauksista vie lapselta tilan olla oma itsensä, ajoittain hankalakin. Myös sisarukset voivat viedä paikan auringossa. Lisäksi traumat ja menetykset altistavat, luonnollisesti. Kehitysvaihetta edeltävä varhaiskypsyys tai pikkuvanhuus sekä liian varhainen tai vaadittu omatoimisuus voivat myös laukaista kehityskulun, jossa lapsi valitsee oman älynsä toisten hoivan sijasta. Kiltiksi huijattu ja omaan vahvuuteensa sairastuminen ovat samaa sukua. Monia murheita tuo mukanaan myös vanhemman korostunut vaatimustaso ja voimakas kritiikki. Tiikeriäiti on turvaton, mutta lapsi, vaikkapa ”kympin tyttö”, on usein lojaali loukkaantuneenakin. Psykoterapeutti Heli Pruuki kiteyttää asian: ”Sisäisesti lapsi ei hylkää vanhempiaan vaan itsensä” (HS 2.6.2020).

Mielensisäinen vallankumous

Minuudesta voi tulla sekä vanki että vanginvartija (Masterson 1985 65). Toinen puoli voi pelätä, vihata tai vaikkapa idealisoida toista puolta, kun taas toinen puoli voi vastaavasti syyttää, vainota, hyökätä ja vähätellä takaisin. Ihminen voi siis ryhtyä tappelemaan itse itsensä kanssa toimien samalla rauhanturvaajana ulkoisen maailman kanssa. Tämä saattaa osaltaan selittää, miksi usein omatunto näyttää soimaavan eniten niitä, jotka elävät (objektiivisesti) nuhteettomimmin. Käytännössä monet ovat liian ankaria itselleen, mutta vastaavasti liian sallivia toisille. Unohtuu, että itseä tulisi kohdella vähintään yhtä hyvin voin parasta ystävää (Peterson 2018). Ja jämäkkyysharjoituksia tarvitaan aika ajoin myös.

Mitä sitten

Minuuden problematiikka valuu helposti tieteellisen todistamisen ulkopuolelle. Näyttö jää helposti kokemukselliseksi. Toisaalta: kukaan ei usko syvyyspsykologiaan ennen puolta yötä. Kognitiivinen psykologia yrittää kiertää koko aiheen tai ei pidä sitä edes lähtökohtaisesti mielenkiintoisena. Tiedonkäsittelyä korostava psykologia esittää kaiken ihmisen liikkeelle panevan energian kumpuavan ihmisen tarpeesta päivittää omanarvontunnettaan (self worth) – kallistuen helposti väärän minän puoleen.

Väärän minän vaikutukset persoonallisuuden piireisiin ovat mahdollisesti mm. tällaisia. Korostunut mukautuvuus on todennäköisesti yksi realisoitumisväylä, ylitunnollisuus tai -vastuullisuus voi olla toinen. Niin ikään voimakas ahdistuneisuus tai neuroottisuus on myös mahdollinen realisoitumisväylä – mutta tällaiset yksilölliset painotukset eivät suinkaan välttämättä kerro väärästä minästä.

Carl Jungin käsite ”Persona” on lähes identtinen Donald Winnicottin väärän minän kanssa. Jung viittasi termillään antiikin ajan näyttelijöihin, jotka pitivät naamaria kasvoillaan esittääkseen yleisölle hahmonsa näkyvän luonteen – ja salatakseen aidon, sisimmän. Ei uutta auringon alla. Winnicottin mukaan on ilo olla piilossa, mutta katastrofi jäädä löytymättä. Tämä elämäsi aika. ”Persona” tai väärä minä on kuin tuli. Hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Allen W. 1983. Zelig. Orion Pictures.
• DeMause L. 2002. Emotional Life Of Nations. Other Press.
• Masterson F.M. 1985. The Real Self – A Developmental, Self, and Object Relations Approach. BRUNNER/MAZEL.
• Peterson, J. B. 2018. 12 Elämänohjetta – Käsikirja kaaosta vastaan. WSOY.
• Pruuki H. 2.6.2020. Helsingin Sanomat. Mitä äiti sanoisi?
• Shakespeare, W. Käännös: Cajander, P. 1599, 2010. As You Like it. Kuten haluatte. WSOY.
• Winnicot, D.W. 1989. Playing and Reality. Routledge.