Moni Laurean opiskelija kokee nykymenon varsin välineelliseksi. Opiskelijat ponnistelevat kovasti eri elämänalueilla ja pistävät itseään likoon, mutta kohtaavat usein yhä laskelmoidumpia vaihtosuhteita. Pahimmillaan kokemus on, että kaikki on kaupan tai jotain siirtoja pelissä. Mielikuvien manipulointi voi saada aikaan sen, että haemme korostuneesti suuntaa omasta moraalisesta kompassista, jota pidämme helposti lähtökohtaisesti aitona ja rehellisenä. ”Hyvä tai puhdas omatunto”, ilmauksena, raamittaa mielemme siihen. Mutta mitä jos omatuntokaan ei ole rehellinen, vaikka mainostaakin olevansa totuuden torvi?
Kuva: Freepik
Maailman vaatimusten ja omien vakaumusten ristipaine aktivoi mielessämme usein vaakavertauksen. Punnitsemme molempia, mutta samalla unohtuu helposti sisäisen äänen, moraalin tai omatunnon alkuperä. Omatunto on syntynyt yhteydestä toisiin, eivätkä nämä yhteydet ole välttämättä olleet sellaisia, jotka olisivat lähtökohtaisesti auttaneet ”realiteettitajuisen” omatunnon syntymistä. Päinvastoin. Erilainen kalibroinnin epätasaisuus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Heittoa voi olla moneen suuntaan: huono omatunto soimaa usein nuhteettomimmin eläviä; toisaalta joskus suurin epäitsekkyys voi olla suurinta itsekkyyttä; joskus taas voimme älyllisesti oikeuttaa väärät tekomme tai pahimmillaan mieltää kaltoinkohdellun syypääksi.
Oma tunto on omatunto
Omatunnon määrittely ei ole yksiselitteistä, mutta eri näkökulmat valottavat sen keskeisiä ominaisuuksia. Omatunto ei ole objektiivinen mittari, joten siitä katsantokannasta voi kyseenalaistaa, miten se voisi olla oikein tai väärin kalibroitu. Avain on omatunnon yhteydessä minäkäsitykseen ja identiteetin pysyvyyteen. Voinko olla edelleen minä, jos toimin näin, hyvin tai huonosti? Usein puhutaan esimerkiksi itsensä kadottamisesta, jos on toiminut vaikkapa yksisilmäisesti tai jopa häikäilemättömästi jonkin päämäärän suhteen. Monesti omatunto mielletään itsestä lähteväksi sisäiseksi puheeksi, mutta samalla sen tulisi toimia tai ”olla voimassa” myös silloin, kun kukaan ei näe. Klassisen syvyyspsykologisen käsityksen mukaan lapsi sisäistää vanhempien, yhteisön ja uskonnon vaatimukset ja kiellot, jotka hän kuulee jatkossa omana äänenään. Neurologian näkökulmasta omatunto liittyy aivojen etuotsalohkoon, peilisolujärjestelmään sekä insula-alueen toimintaan. Nämä aivoalueet mahdollistavat empatian, moraalisen intuitiivisuuden ja tunnekontrollin (Decety & Lamm 2006). Näin omatunto on ennen kaikkea tuntemista.
Ihminen luottaa monesti omaan moraaliseen kompassiinsa kuin perimmäiseen totuuteen tai luonnonlakiin. Silti omatunto voi valehdella, jos se on muodostunut pelon ilmapiirissä, perustuu ehdolliseen rakkauteen tai käyttää polttoaineenaan ylikorostunutta yksinpärjäämisen eetosta, aina varhaislapsuudesta lukien. Silloin omatunto voi syyttää, vaikka ei olisi syyllistynyt mihinkään, ja vastaavasti vaieta, vaikka vääryyttä olisi tapahtunut.
Omatunto piileskelee pimeässä, usein tietoisuuden ja tiedostamattoman rajamailla. Erilainen horjuttaminen voi johtaa ”väärään minään” (false self Winnicot 1960), jossa ihminen mukautuu ympäristön odotuksiin, mutta sopeutumisen hintana yhteys sisimpään estyy. Tämä voi johtaa kaksinkertaiseen vääryyteen: lapsi ei valehtele ”maskatessaan”, mutta omatunto valehtelee, jos se syyttää lasta valehtelusta – kun kyse on lapsen selviämisestä. Omatunnon ääni voi myös olla alitajuisesti tai esitietoisesti tiedetty, mutta ei tietoisesti ajateltu, jolloin se voi esimerkiksi luoda vanhempisuhteen säilymiselle verhottuja velvoitteita (unthought known Bollas 1987). Joskus omatunto voi soimata pelkästä ajatuksesta.
Omatunto ei synny suhteesta maailmaan tai totuuteen, vaan toisen mielessä. Jos äidin mieli on täynnä negatiivisia tunteita, siirtyvät nämä helposti pienokaiseen, ikään kuin ”totuuden äänenä”, jonka alkuperää on myöhemmin hankala tunnistaa. Näin vauvan ensimmäinen realiteetti on äidin piilotajunta. Omatunnon ääni on kaukainen kuiskaus toisen tajunnasta.
Vaikutussuhteet menevät myös toiseen suuntaan. Jos äiti tai isä ei pysty ottamaan vastaan vauvan pahoja tunteita ja olotiloja ikään kuin likaämpärinä (container), jäävät ne syvyyspsykologi Wilfred Bionin (1962) ajatusten mukaan vauvaan ”pahoiksi sisäisiksi puoliksi” (object), joista myöhemmin muodostuu omatunto ja syyllisyys. Yhteyden puute voi toimia myös toisella mekanismilla. Samaa ajatussuuntaa edustava Ronald Fairbairn (1952) piti myös rakastavaa ja vastaanottavaa vanhempaa kaiken onnistuneen kehityksen lähtökohtana. Hänen mukaansa vauva tai lapsi kuitenkin tarvittaessa ”ylihinnoittelee” vanhemman rakkauden: näin lapsi mieluummin mieltää itsensä pahaksi, kuin sietää ajatusta ailahtelevasta tai epäluotettavasta vanhemman rakkaudesta. Lopputuloksena muodostuu syyllisyyttä defenssin muodossa, vaikka se voi olla pukeutuneena moraaliseksi totuudeksi. Moraali on perintöä toisen tunnetajunnasta. Siksi ”valehtelevan omatunnon” kriittinen arvioiminen voi olla psyykkisen vapautumisen elinehto.
Itsemyötätuntoajattelun sotahuuto on: ”Kohtele itseäsi yhtä hyvin kuin parasta ystävääsi”. Moni asiakas ostaa tämän älyllisesti, mutta ohjeen noudattaminen tuntuu heistä silti ylivoimaisen vaikealta – jollei jopa mahdottomalta. Eräs työterveyden asiakas, joka oli erityisen kurja ja kohtuuton itselleen, sai tehtäväkseen kirjoittaa elämänsä kipukohdista paperille ja myöhemmin lukea kirjoittamansa. Hänellä oli aloittamisen kynnystä, ja ideana oli erottaa tekijän ja kriitikon tai lukijan roolit. Hän luki oman tekstinsä, repi sen jälkeen paperin ja tuhahti: ”Turhasta valittamista”. Kysyttäessä toimisiko hän samalla tavalla, jos hänen paras ystävänsä olisi pyytänyt asiakasta lukemaan vastaavista koettelemuksista ja kipeistä käänteistä, vastasi hän, ettei ikinä voisi tehdä mitään sellaista.
Itsemyötätunto käy hankalaksi, jos taloa pitää kohtuuton ja valheellinen omatunto, jonka sisäinen moraalinen ääni vain soimaa tukemisen sijasta. Tällöin myös syyllisyyden hälytysääni soi väärässä kohdassa. Freudilaisena muunnoksena omatunnosta on yliminä (super-ego), joka pitää sisällään negatiivisen palautteen vailla positiivista. Yliminä on pääsääntöisesti vanhempien sisäistetty normi – vaativa, valvova ja kohtuuton -, joka voi myös pettää kriisissä tai soimata liikaa. Myös uskonnollinen yhteisö voi siirtää moraalisen kipunsa lapseen. Tässä yksi salakuljetustarina.
1970-luvun pyhäkoulussa minua pyydettiin piirtämään kolme kuvaa omastatunnosta, ikään kuin sarjakuvamuotoon. Perusideana oli, että valehtelu kuluttaa omatuntoa, jota edusti ensimmäisenä teräväreunainen kuutio tai noppa. Se kuvasi puhdasta omatuntoa, joka vihlaisee sisintä, jos valehtelee tai toimii väärin. Toinen kuva oli kulunut kuutio, jonka kulmat olivat jo valehtelusta pyöristyneet. Kolmas oli pyöreä pallo: täysin paatunut omatunto, joka ei enää tunne kipua tai vihlontaa, eikä erota oikeaa väärästä.
Valehtelukiintiö on siis tässä tehtävänannossa rajallinen ja uusiutumaton, ja siinä yhdistyy omatunnon soimaus ja rakkauden menettämisen tai hylätyksi tulemisen pelko. Ei armoa: erehtynyt ei voi tehdä parannusta, vaan on tuomittu ”nivelrikkoisuuteensa”. Pallona syyllisyys on ikuista. Tehtävässä on sisäänrakennettuna riitasointu, joka tuottaa inhimillistä hävikkiä. Se pitää implisiittisesti sisällään ajatuksen, että kaikki valehtelevat, mutta jos lapsi valehtelee, on hän ikuisesti kadotuksessa. Tämä on hämmentävää, kun ajattelee anteeksiannon olevan yksi kauneimpia asioita kristillisessä traditiossa. Luterilainen kulttuurimme tuo tähän kaikkeen oman pikantin lisänsä. Katolisessa traditiossa, ulkopuolisen silmin, näyttää selviävän alhaisimmistakin teoista tai moraalisesta vararikosta muutamalla ”Ave Marialla”, kahdella kuperkeikalla ja yhdellä kärrynpyörällä. Hädässä ystävää ei tunneta: yliminä voi pettää, kun ihminen kaipaisi eniten armoa.
Lääketieteen professori Kari Cantell kirjoittaa kirjassaan, ”Tiedemiehen mietteitä uskosta” (1996), oman isänsä elämän viimeisestä ajoista. Hänen isänsä Lauri oli ymmärryksen mukaan elänyt varsin nuhteetonta ja vakaumuksellista elämää, mutta lopun alkaessa häämöttää, hänelle tuli hyvin ahdistavia pelkoja tuomituksi tulemisesta ja helvetin lieskoista. Kirjailijalääkäri piti tätä syvästi epäoikeudenmukaisena. Omistautumisen vastineeksi isä ei saanut lohtua elämänsä kovimmassa paikassa.
Nämä ovat negatiivisia esimerkkejä uskonnosta, joiden tehtävä on valottaa omatunnon tai yliminän (superego) yhteyttä uskontoon tai yksilöä suurempaan tahoon. Uskonnot ovat kuitenkin lukemattomille ihmisille suuri merkityksen, henkisyyden, yhteyden, inspiraation ja lohdun lähde. Esimerkiksi Gospel-traditio USA:n etelävaltioissa edustaa toista, valoisampaa ääripäätä. Onkohan niin, että kun ulkoiset koettelemukset ovat äärimmäiset, jätetään sisäinen soimaaminen vähemmälle.
Omatunto Ikaroksena
Omatunto voi sairastua hybrikseen, jolloin muodostuu kuvitelma, että kaikki maailman pahuus olisi estettävissä, jos vain ihminen olisi riittävän hyvä ja vaikuttimiltaan jalostunut. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945) päähenkilö halusi elämältä enemmän kuin mitä elämä voi antaa. Ihmisen moraali voi valehdella idealismin muodossa. Omatunnon ja idealismin liitto on maailmanhistoriassa saanut paljon pahaa aikaan, jolloin pahimmillaan puhdas idealistinen utopia on vain yhden välttämättömän hirmuteon takana. Ihminen ottaa tässä jumalan paikan. Tie helvettiin on tunnetusti päällystetty hyvillä aikeilla. Someyleisö ja bittiavaruuden algoritmit ovat tämän päivän aurinko, jota lähellä lentävät erilaiset moraaliposeeraajat. Idealismista tulee helposti julkisivua ja somedraamaa, jossa lohkotaan hyvään ja pahaan, sekä nähdään toisissa sitä, mitä ei haluta tai pystytä näkemään itsessä. Kaikki omatuntoperformanssin siunaamana, jos ei muuten, niin viimeistään uhriposition oikeuttamana. Omatunto voi ryhtyä myös suoranaisen pahan palvelijaksi.
Ihminen on kekseliäs oikeutuksen hakemisessa. Vihollisen ”epäinhimillistäminen” on usein ensiaskel, joka saa tulevat väärinkäytökset näyttämään sallittavimmilta. Vaikutusmekanismi on usein ryhmäpaine. Usein juuri viholliskuva muodostaa ryhmäidentiteetin; yhteinen vihollinen yhdistää. ”Me olemme me, koska olemme heitä vastaan.” Joskus ihmiset hakevat tarkoitushakuista taustatarinaa, jossa oma puoli maalataan altruistiseksi ja vastapuoli kiittämättömäksi. Tämä oikeuttaa tulevat väärinkäytökset ikään kuin vaakatasapainon nimissä. Kollektiivinen muisti ja kulttuurin narratiivi avittavat myös asiaa. Raamit vangitsevat realiteetin. Esimerkiksi liike-elämässä ja politiikassa painostetaan usein päätökseen, ”koska ei ole muita vaihtoehtoja”, mutta myöhemmin, kun päätös osoittautuu huonoksi, syytetään arvostelijoita jälkiviisaudesta: ”Päätös tehtiin senhetkisten tietojen varassa”.
Klassinen kognitiivisen riitasoinnun sävyttämä teko-oikeutus menee näin. Ihminen toimii väärin, eikä voi kieltää sitä edes itseltään. Samalla henkilö ylläpitää minäkuvaa, johon käytös ei mahdu. Ajatuskuplassa: ”Tein pahasti toiselle – mutta olen hyvä ihminen”. Anteeksipyynnön sijasta ”paha” siirretään toiselle ja kutsutaan häntä syylliseksi tai ainakin aiheuttajaksi. Parisuhdeväkivallassa kaltoinkohtelija usein käyttää juuri tätä tekosyynä: ”Löin koska provosoit”. Lyöjä löytää oikeutuksen; uhri saa syyllistämisen – lyöntien lisäksi. Kaksinkertainen vääryys (projection & blaming the victim). Sama pätee myös kollektiivitasolla. Vietnamin sodan loppuvaiheiden aikaan USA:n retoriikka yritti epätoivoisesti oikeuttaa väkivallan, mutta ”älyllinen riitasointu” muutti sen mahdottomaksi:
“We have to kill them to free them”
Valikoiva muisti on luojan lahja ja valehtelevan omatunnon leipälaji. Muisti on konstruktio, ei rekonstruktio, joten aika todella kultaa muistot. REM-yhtyeen Michael Stipen (1991) sanoin: “Every whisper, of every waking hour, I’m choosing my confessions”. Myös instituutiot kätkevät käytänteisiinsä valehtelevaa omatuntoa, joka voi lyödä kättä esimerkiksi lääketieteen kanssa. Edesmennyt koomikko Robin Williams laski leikkiä kuolemantuomion rituaalista, joka verhoaa toimenpiteen luonteen: ennen kuolettavaa pistosta lääkäri tekee alkoholidesinfioinnin pistokohtaan.
Aito omatunnon ääni perustuu empatiaan ja vastuunkantoon. Oman edun ajamiseen ”aseistettu” (weaponized) omatunto puolestaan tähtää usein minäkuvan suojelemiseen ja vahingonteon oikeuttamiseen. Hiljentyminen auttaa erottelussa. Myös kohtuus on hyve. Sekä sisäinen sabotööri että hyve-ekshibitionisti pitää karkottaa mielestä. Omatunnon pitää olla sekä tuomari että lääkäri. Oikeamielisen tuomarin pitää tarvittaessa tuomita teko, mutta ei ihmistä. Lääkärin pitää kuunnella, ymmärtää ja eheyttää – ja toimia Hippokrateen valan velvoittamana. Ihminen on erehtyväinen. Antiikin kreikkalaiset kutsuivat moraalista kypsyyttä ja kykyä erottaa oman vallan rajat sofiaksi. Myös Sinuhe tunnisti ”Ikaroksen itsessään” ja totesi lopuksi, kaiken menettäneenä tahtovansa elää ihmisenä ihmisten joukossa, ei yhtään parempana eikä lainkaan huonompana (Waltari 1945).
Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.
Lähteet:
- Bion. W. R. 1962. Learning from Experience. Heinemann.
- Bollas. C. 1987. The Shadow of the Object: Psychoanalysis of the Unthought Known. Columbia University Press.
- Cantell. K. 1996. Tiedemiehen mietteitä uskosta – kutsu elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun. WSOY.
- Decety. J & Lamm. C. 2006. Human empathy through the lens of social neuroscience. The Scientific World Journal. p
- Fairbairn. W. R. D. Psychoanalytic Studies of the Personality. Routledge & Kegan Paul, 1952.
- R.E.M. 1991. Losing My Religion. Warner Bros. Records.
- Waltari. M. 1945. Sinuhe egyptiläinen. WSOY.
- Winnicott. D. W. 1960. Ego distortion in terms of True and False Self. Karnac Books, London.
