Kun rikostaustan omaava henkilö astuu ulos vankilan porteista, hän kantaa mukanaan muutakin kuin rikosrekisterin. Mukana ovat menneisyyden haavat, epäluulot ja usein myös pelko siitä, ettei uusi alku ole mahdollinen. Kokemusasiantuntijakoulutus voi tarjota rikostaustan omaaville mahdollisuuden rakentaa uutta identiteettiä ja jakaa kokemuksiaan yhteiskunnan hyväksi.  Mutta miksi joku, koulutuksen käynyt ja elämänsä uudelleen rakentanut, saattaa silti retkahtaa takaisin rikollisuuteen?

Kuva: geralt / Pixabay

Laurea-ammattikorkeakoulussa toteutui vuosina 2018–2020 Keijo-kokemusasiantuntijakoulutus. Koulutus oli suunnattu sellaisille rikos- ja päihdetaustaisille henkilöille, joiden oma toipuminen oli edennyt, ja joiden tavoitteena oli suunnata kohti työmarkkinoita. Laureassa Keijo-koulutusta järjestettiin kerran vuodessa. Koulutus sisälsi kolme kuukautta teoriaopetusta ja kolme kuukautta työharjoittelua. Lisäksi koulutuksessa suoritettiin vähintään viiden opintopisteen laajuinen opintojakso. (Salmi 2020, 16.)

Tässä artikkelissa rikos- ja päihdetaustaisille suunnatun kokemusasiantuntijakoulutuksen kouluttaja sekä koulutuksen käynyt henkilö käyvät vuoropuhelua rikollisuudesta irtaantumisen prosessista. Keskustelussa hahmottuu rikollisuudesta irtautumisen moninaisuus, sekä yhteiskunnan rooli. Kokemusasiantuntijuus näyttäytyy paitsi voimavarana, myös taakkana, joka voi vaikeuttaa siirtymistä ammattilaisuuteen ja uuden identiteetin rakentamiseen.

Rikollisuudesta irrottautuminen

Rikollisuudesta irrottautuminen eli desistanssi on käsitteenä moniulotteinen. Rikoksista luopuminen ei rajoitu ainoastaan rikosten täydelliseen lopettamiseen, vaan se voi sisältää myös rikosten määrän ja vakavuuden vähenemisen (Laub & Sampson, 2001). Primaaridesistanssiksi kutsutaan lyhyen ajan rikoksettomuutta. Sekundaaridesistanssi on liitetty pysyvään rikoksettomuuteen, jossa entinen rikoksentekijä rakentaa itselleen uutta rikoksetonta identiteettiä (Farrall & Calverley, 2005, 2). Yhteiskuntaan integroituminen vaatii ympäristön tuen ja hyväksynnän onnistuakseen. Tätä kutsutaan tertiääridesistanssiksi (McNeill, 2015). Kaksi ensimmäistä desistanssin ulottuvuutta ovat yksilön itsensä hallinnassa, kun taas kolmas ulottuvuus on riippuvainen myös toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Yhteiskuntaan voi olla vaikeaa sopeutua, jos se ei anna mahdollisuuksia integroitumiselle rikostaustan vuoksi.

Desistanssin eri ulottuvuudet osoittavat, että rikollisuudesta irrottautuminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan prosessi, joka vaatii aikaa, tukea ja mahdollisuuksia. Vaikka yksilö voi tehdä päätöksen rikoksettomasta elämästä ja pyrkiä rakentamaan uutta identiteettiä, tämä ei yksin riitä, jos ympäröivä yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muutosta. Tertiääridesistanssin toteutuminen edellyttää, että entiselle rikoksentekijälle annetaan tilaa ja mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan esimerkiksi työelämässä, koulutuksessa ja erilaisissa sosiaalisissa yhteisöissä.

On tärkeää huomioida, että yhteiskunnan suhtautuminen rikostaustaan voi olla ratkaiseva tekijä rikollisuudesta irtaantumisessa. Leimaaminen ja epäluulo voivat estää yksilöä kokemasta itseään osaksi yhteisöä, mikä puolestaan voi heikentää motivaatiota pysyä rikoksettomana. Siksi desistanssia tukevat toimet, kuten kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen, vertaistuki ja kuntouttavat palvelut, ovat keskeisiä. Ne eivät ainoastaan tue yksilön sisäistä muutosta, vaan myös rakentavat siltoja yhteiskunnan ja rikostaustaisen henkilön välille.

Desistanssi ei siis ole pelkästään yksilön valinta, vaan yhteinen prosessi, jossa myös yhteiskunnan on otettava vastuuta mahdollistamalla rikokseton elämä. Tämä vaatii rakenteellisia muutoksia, asennemuutosta ja konkreettisia tukitoimia, jotka vahvistavat yksilön uskoa siihen, että muutos on paitsi mahdollinen, myös pysyvä.

Irtaantujan reflektointia omasta irtaantumisprosessista

Miksi osa kokemusasiantuntijoista palaa rikollisuuden pariin? Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni viime aikoina paljon. Osa kokemusasiantuntijakoulutuksen aiemmin suorittaneista on palannut takaisin vanhoihin tapoihinsa, ja osa heistä on jopa menehtynyt. Tämä on saanut minut pohtimaan omaa muutostani, ja sitä miksi minä en ole palannut takaisin huumeiden ja rikosten maailmaan.

Minulle muutos on ollut kokonaisvaltainen. En ole pelkästään lopettanut aineiden käyttöä ja rikoksia, vaan olen lopettanut kaiken vilpillisen toiminnan. Muutosprosessini ei ole ollut pelkkä ulkoinen muutos, vaan sisäinen eli arvoihin ja identiteettiin liittyvä muutos.

Keskustelin taannoin muutoksesta avopuolisoni kanssa. Hän on työssään kohdannut ihmisiä, joilla on samankaltainen tausta kuin minulla. Kysyessäni, miten hän näkee minun muutokseni, hän antoi konkreettisen esimerkin arjesta: en ollut suostunut menemään kuntosalille hänen jäsenkortillaan, vaan olin mieluummin käymättä kuntosalilla, kunnes minulla oli riittävästi varaa omaan kuukausikorttiin. Hän myös muistaa, että illalla kotisohvalla ostin matkalipun, kun huomasin unohtaneeni ostaa sen palatessani töistä kotiin. Kyllähän nämä kuulostavat vähän hassuilta, mutta minulle ne ovat olleet itselleni todella tärkeitä asioita. Minulle muutos on joko tai, eikä niin sanottua harmaata aluetta, jossa luodaan omia uusia sääntöjä ja ”kikkaillaan” sallitun ja ei sallitun välimaastossa.

Työelämään siirtyessäni yllätyin siitä, kuinka paljon ihmiset tekevät harmitonta ”pikkuvilppiä”, ja kuinka normaalia se heille on. Ensimmäisillä työmatkoilla pohjoisessa muistan ikuisesti hetken, kun kävimme hakemassa nuuskaa. Olin ainoa, joka toi tasan sen määrän, jonka saa tuoda, mutta kaikilla muilla oli hieman ekstraa. Silloin työkaverini ehkä ymmärsivät, että olen tosissani muutokseni kanssa, ja kyllähän me sitä porukalla naurettiinkin.

Kerroin heille, ettei minulla ole varaa antaa itselleni lupaa edes pieniin vilppeihin. Jos teen pikkuvilppiä, oikeutan pian itselleni isomman, ja ennen pitkää olen taas vanhoissa tavoissa. Luulen, että moni muutoksen tehnyt on ajatellut samalla tavalla, että ”kaikkihan vähän säätää”, ja sitä kautta oikeuttanut itsensä tekemään ensin pientä vilppiä, joka myöhemmin on lisääntynyt.

Toki moni on myös päätynyt ei-motivoiviin kokemusasiantuntijan työtehtäviin minimipalkalla, jolloin paluu vanhaan voi tuntua jopa järkevältä. Minulla on ollut hyvä tuuri, koska olen löytänyt mielekkään työn, joka tuntuu merkitykselliseltä. Sillä on ollut iso merkitys omassa muutosprosessissani. Myös kasvu ammattilaisen rooliin on ollut tärkeää. Kokemusasiantuntijakoulutus oli hyödyllinen, mutta aikansa kutakin. On tärkeää, että taustoistani huolimatta saan mahdollisuuden myös irtaantua kokemusasiantuntijuudestani ja kasvaa täyteen potentiaaliin ammattilaisena muiden ammattilaisten rinnalla.

Vaikka nyt, seitsemän vuoden jälkeen, nämä rikoksettoman elämäntavan asiat alkavat tulla selkärangasta, on silti hyvä ajoittain pysähtyä pohtimaan. Mistä tulen, mihin olen menossa, millä keinoilla ja seisonko edelleen omien uusien arvojeni takana?

Meillä on useita Keijoista rakentuneita menestystarinoita, mutta on hyvä muistaa, että jokaista menestystarinaa kohden löytyy myös tarina, joka on päättynyt traagisesti. Siksi on tärkeää, että puhumme näistä asioista rehellisesti. Meidän on tärkeää kuulla myös niitä tarinoita, jotka eivät kerro vain onnistumisista, vaan myös siitä, miksi muutos ei ole kaikkien kohdalla ollut pysyvää.

Pohdintaa

Rikollisuudesta irtaantuminen ei ole vain yksilön sisäinen prosessi, vaan myös yhteiskunnallinen ilmiö, jossa rakenteet, odotukset ja mahdollisuudet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten rikollisesta elämäntavasta luopumiseen liittyvä muutos etenee ja vakiintuu. Kokemusasiantuntijakoulutuksen reflektointi muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on, että muutos ei jää pelkäksi rikoksettomuudeksi, vaan ulottuu syvälle arvoihin, identiteettiin ja jokapäiväisiin valintoihin. Juuri nämä pieniltä tuntuvat teot, kuten matkalipun ostaminen tai salikortin hankkiminen rehellisesti, ovat merkityksellisiä ja rakentavat uudenlaista toimijuutta, joka ei nojaa pelkoon kiinnijäämisestä, vaan sisäistettyyn moraaliin ja haluun elää rehellisesti.

Teoreettisesti tarkasteltuna kertomuksessa näkyy siirtymä sekundäärisestä kohti tertiääristä desistanssia. Yksilö ei ainoastaan näe itsensä ei-rikollisena, vaan toimii yhteiskunnan hyväksymänä ammattilaisena, jonka identiteetti rakentuu uuden elämän varaan. Samalla irtaantujan reflektointi muistuttaa siitä, kuinka hauras tämä prosessi voi olla. Pienetkin vilpit, jotka monelle ovat arkipäiväisiä ja harmittomia, voivat irtaantujalle olla portti vanhoihin toimintamalleihin. Siksi muutos vaatii jatkuvaa tietoisuutta, valppautta ja kykyä tunnistaa omat rajat.

Kokemusasiantuntijan kertomus tuo esiin myös sen, kuinka tärkeää on, että muutos ei rakennu vain kokemusasiantuntijuuden varaan. Monelle koulutus on ollut merkittävä askel, mutta sen jälkeen tarvitaan myös mahdollisuuksia kasvaa ammattilaiseksi ja sellaisiin rooleihin, jossa menneisyys voi rakentua osaksi ammatillista ymmärrystä. Tämä vaatii yhteiskunnalta rohkeutta nähdä ihminen kokonaisuutena, ei vain hänen taustansa kautta.

Lopuksi

Irtaantujan reflektointi haastaa meitä pohtimaan, miten voimme koulutuksessa, työelämässä ja yhteiskunnassa laajemmin tukea rikostaustaisia henkilöitä niin, että muutos ei jää hetkelliseksi, vaan kantaa pitkälle. Miten voimme tunnistaa ne hetket, jolloin kokemusasiantuntijuus ei enää riitä kannattelemaan, vaan tarvitaan uusia mahdollisuuksia, tukea ja tilaa kasvaa ammattilaiseksi muiden rinnalle, ilman että menneisyys määrittää tulevaisuutta?

Muutos on mahdollista, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii tilaa, tukea, merkityksellisiä ihmissuhteita ja ennen kaikkea luottamusta siihen, että ihminen voi olla enemmän kuin historiansa.

Jokainen onnistunut muutos on osoitus siitä, että toivo ei ole turhaa, ja jokainen menetetty tarina muistuttaa, miksi työtä muutoksen tukemiseksi ei saa koskaan lopettaa.

Lähteet:

• Farrall, S. & Calverley, A. 2005. Understanding desistance from crime. Theoretical directions in resettlement and rehabilitation. Open University Press.
• Laub, J., & Sampson, R. 2001. Understanding desistance from crime. Crime and Justice, 28, 1–69.
• McNeill, F. 2015. Desistance and criminal justice in Scotland. Teoksessa: H. Croall, G. Mooney, & M. Munro (toim.), Crime, Justice and Society in Scotland. (212–228). Routledge.
• Salmi, E. 2020. Keijo-toimintamalli edistämässä itsenäisyyttä ja osallisuutta.  Teoksessa: Salmi, E., Lindström, J., Schellhammer-Tuominen, M. Maailma tarvitsee Keijoja-Näkökulmia rikos- ja päihdetaustaisten kokemusasiantuntijuudesta, 12-22.