Tieto ei ”luuraa” enää vain korkeakoulun kampuksilla vaan siellä, missä kulloinkin olemme. Jo vuosikymmen sitten muistelen käyttäneeni esimerkkinä korkeakoulun kirjastoa, jossa aikoinaan niteiden määrä oli ikään kuin ”korkeakoulun mitta” ja samaan aikaan toiminnan rajoite. Miten korkeakoulun kampus voisi toimia ilman kirjastoa? Kirjastot toki palvelevat edelleen korkeakouluopiskelijoita ja henkilöstöä, mutta sittemmin tuoreimmat lähteet ja niiden saatavuus on helpointa verkossa eli oikeastaan siellä, missä kulloinkin olemme laitteinemme. Vaikka fyysinen kirjasto ei enää määritä korkeakoulun toimintaa, on viimeisin tieto ja uuden tiedon tuottaminen korkeakoulussa yhtä tärkeää kuin aiemminkin. Tieto siis edelleen ”luuraa” korkeakoulussa riippumatta ihmisten fyysisestä lokaatiosta ja saamme sen siksi nykyään helpommin ja nopeammin kuin aiemmin.
Covid-19-pandemia autioitti korkeakoulut toviksi, jolloin kampukset ammottivat tyhjyyttään. Ihmisiäkään ei ”luurannut” muutamien viikkojen aikana kampuksilla missään, vaikka heitä olisi kuinka etsinyt. Korkeakoulujen toiminta ei kuitenkaan keskeytynyt, mikä samaan aikaan ihmetytti, ihastutti ja kauhistutti monia. Miten tämä oli mahdollista? Tietojen sähköinen saatavuus ja digitaalinen vuorovaikutus mahdollistivat korkeakoulun toiminnan jatkumisen, mikä oli erinomainen asia. Monelta osin niin koulutus-, tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta onnistui hyvin, mutta paljon tunnistettiin myös vaikeuksia liittyen hyvinvointiin, jaksamiseen, ergonomiaan sekä oppimisen laatuun että syntyneeseen oppimisvajeeseen jne. Hyvin vahvasti tuotiin esiin myös yhteisöllisyyden kaipuu ja puute, jonka etätyöskentely ja -opiskelu oli monille aiheuttanut.
Sittemmin on käynnistynyt aktiivinen keskustelu korkeakoulun tulevaisuudesta ja ns. uudesta normaalista. Täysin entinen ei enää koskaan palaa, vaikka yksilölliset kokemukset ja tarpeet toki vaihtelevat suuresti. Millainen on siis korkeakoulun tulevaisuus? Voiko tulevaisuus olla sellainen, että kampukset autioituvat ja tarve tiloihin poistuu kokonaan kuten Covid-19-pandemian jyllätessä pahimmin? En usko sellaiseen kehitykseen vaan tarve läsnäoloon ja kohtaamiseen säilyy ja sen merkitys voi jopa korostua samaan aikaan, kun etätyöskentely ja -opiskelu lisääntyy. Olemme tulevaisuudessa kaiketi vain entistä kriittisempiä ja huolellisempia siinä, että käytämme yhdessä korkeakoulun kampuksilla vietetyn ajan varmasti hyödyllisellä ja merkittävää lisäarvoa tuottavalla tavalla. Jos ihmiset ovat aina pyristelleet ”turhaa istuttamista” vastaan, siihen kiinnitettäneen tulevaisuudessa yhä enemmän huomiota. Se on varmasti hyvä asia. Vaikka haluamme olla tehokkaita, on silläkin kaiketi myös rajansa – kuten kaikella.
Yhteisöllisyyttä kaivataan ja sen tarve käynnistyneessä korkeakoulun tulevaisuuskeskustelussa tunnistetaan. Yhteisöllisyyttä ei voi kukaan luoda toiselle ja toisen puolesta vaan se on tehtävä yhdessä. Kampuksilla ei ole mielekästä olla työssä pitkään, jos siellä ei kohtaa ketään. Kampukset eivät voine myöskään jäädä vain yksilöiden satunnaisiksi kohtaamisten tiloiksi eli työtä ja toimintaa ei voi järjestellä ainoastaan yksilöiden lähtökohdista vaan ensisijaisesti opiskelijoiden tarpeisiin koko korkeakouluyhteisön tarpeet huomioiden. Jos toimittaisiin vain yksilöiden lähtökohdista, voisi kampuksista pahimmillaan muotoutua yksinäisten, peräti yhteisöstä erakoituvien ihmisten läpikulkupaikka. Miten tämä voidaan välttää? Työtä ja toimintoja on siis kaiketi järjestettävä tarkoituksenmukaisella tavalla yhdessä sopien niin yhteisen tekemisen tavoista kuin yhteisistä aikatauluista. Kun digitaalisin keinoin pyritään etsimään keinoja yhteisöllisyyden luomiseksi, voi se tukea korkeakouluyhteisöä yhteisessä tavoitteessa, mutta ainoaksi menetelmäksi tai ratkaisuksi siitä tuskin on.
Kun joustavuus etätyöskentelyn ja -opiskelun myötä on lisääntymässä, saattaa tähän verhoutua tällä hetkellä pieni ”harha” siitä, että yksilönä voisi tehdä kaikki ratkaisut yhä autonomisemmin riippumatta yhteisöstä. Todellisuudessa kaikki on sen sijaan suunniteltava yhdessä vielä aiempaa selkeämmin ja tiiviimmin, jotta yhdessä tekeminen onnistuu myös tulevaisuudessa. Silloin korkeakoulun kampuksilla eivät tulevaisuudessakaan ”luuraa” satunnaiset ihmiset vaan aktiiviset ja yhdessä toimivat korkeakouluyhteisön jäsenet.
