Koulutusvienti on muodikas sana, mutta se kuvaa vain yksisuuntaista liikettä. Kun opettaja lähtee vientimatkalle, mukaan kertyy kuitenkin myös paljon tuomisia. Kiinnostavat kohtaamiset ja erilainen arki kasvattavat arvokkaita taitoja.

Pekingin pilvenpiirtäjien keskeltä voi vielä löytää vielä kortteleita, joiden kapeita katuja reunustavat perinteiset, matalat ja harmaat rakennukset. Näitä katuja kutsutaan hutongeiksi (katso lisää esimerkiksi täältä: https://www.thebeijinger.com/blog/2014/04/02/hutong-heritage-shijia-hutong-museum-preserves-courtyards), ja niiden mutkikkaille reiteille paikalliset mahduttavat hämmästyttävän määrän mielikuvituksellisia kulkuneuvoja. Ja vaikka kulkijoiden virta on väliin huima, tarkkaavaisesti muihin reagoimalla kaikki mahtuvat mukaan ja jatkavat määränpäähänsä.

Olen saanut tänä vuonna tilaisuuden osallistua koulutusvientiin opettamalla Pekingissä suomea sairaanhoitajille, jotka tähtäävät opintojensa täydentämiseen Suomessa. Tämän jutun tarkoitus on vastata niihin tavallisimpiin kysymyksiin, joihin reissusta kertoessani saan vastata. Moni ehkä jo miettii: eikös suomi oo tosi vaikeeta? Mitä sä oikein teit siellä? No oppiiks ne?

Suomi on erilaista

Kielillä on omat logiikkansa. Suomen kielen ja kiinan kielten eroa voisi havainnollistaa vaikka kahden tutun leikkikaluklassikon avulla: kiina on kuin Brion juna, jossa eriväriset vaunut napsahtavat kiinni toisiinsa ja kulkevat läpi maiseman, jota leikkijä voi muokata uudenlaiseksi lukemattomin tavoin. Suomen kieli taas voisi olla vaikka Lego-alus: pakkauksessa on alusta, siivekkeet, tuulilasi, ratti, avautuvat ovet, Han Solo ja tämän kypärä – pieniä osia on melkein tuskastuttavan paljon, mutta kärsivällinen kokoaja saa niistä aikaan yksityiskohtaisen ajokin. Yhteistä on käytännöllisyys, muunneltavuus ja jaetun leikin tuoma yhteinen ilo, mutta muuten nämä kaksi tarvekalua ovat varsin erilaiset.

Kiinan kaltaista kieltä kutsutaan kielitieteessä isoloivaksi, koska sen lauseet rakentuvat yksittäisistä sanoista, jotka pysyvät lauseita rakennettaessa varsin muuttumattomina. Suomen kieltä taas voisi luonnehtia lähinnä agglutinoivaksi, koska lauseenjäsenten välisiä suhteita ilmaistaan paljolti sanoihin liitettävillä päätteillä, ja nämä päätteet saattavat vielä aiheuttaa sanassa erilaisia muutoksia. (Lauranto 2018.) Tätä voi halutessaan maistella esimerkiksi testailemalla mielessään, miten sanat ihminen, mäki ja hammas muuttuvat, kun niihin lisätään päätteitä.

Muun muassa tämänkaltaiset erot ovat merkittäviä, kun pohditaan kielen vaikeutta. Koska suomi ja kiina ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia, on oletettavaa, että oppiminen vie paljon aikaa. Muutamassa viikossa opiskelijat oppivat esittelemään itsensä suomeksi ja käyttämään monia arkisia fraaseja. Ja mikä huomionarvoista, opiskelijat osasivat käyttää kahta kirjoitusjärjestelmää ja liikkua toonikielen melodisuudesta suomen räikkösmäiseen sävelkulkuun. Itse taas pinnistelin päivittäin muistaakseni edes sanan tai kaksi, joita toistuvasti kuulin. Lukea en tietenkään osannut lainkaan, mikä teki minut monesti riippuvaiseksi auttavaisista opiskelijoistani.

Suomen opettaja innostaa ja annostelee

Yhdessä opiskelijoiden kanssa lähdimme tutustumaan suomen kieleen aivan alkeista, ja käytimme apuna englantia. Siinä mielessä asetelma oli kiitollinen, ettei opiskelijoilla ollut ennestään odotuksia suomen kielestä. Apukielen käyttö oli käytännössä välttämätöntä, mutta se tietysti osaltaan kuormittaa opiskelijaa. Jotta oppiminen onnistuu, kielen opettajan tärkeimpiä tehtäviä ovatkin alkuun innostaminen, uteliaisuuden ruokkiminen sekä purkaminen ja annostelu.

Kielen opiskelun alku on hauskaa. Tervehditään, lasketaan, osoitellaan esineitä ja toistetaan, toistetaan, toistetaan. Jokainen oppii jotakin, ja tulokset ilahduttavat. Opiskelijoiden ilmeistä saattoi kyllä päätellä, etteivät heittäytyminen ja leikkimieli olleet heille entuudestaan tuttuja. Itse taas äimistelin, kun opiskelijat laskivat suomeksi ja siinä ohessa näyttivät toisilleen numeroita sormin – kuinka monella tavalla näin arkisen asian voikaan tehdä!

Opettaja on kunnioitettu hahmo, ja minunkin työpöydälleni ilmestyi jokaisella tauolla teekuppi ja jokin eksoottinen herkku. Kun tultiin tutuiksi, kysymyksiäkin alkoi kertyä. Miten opitaan sanomaan rrrrr? Miksi sanotaan Mikä sun puhelinnumero on mutta Mitä kieltä sinä puhut? Milloin sinä ja milloin sä? Miksi Hän lukee mutta Minä luen – milloin ja miksi k katoaa? Jotta näihin kysymyksiin osaa selkeästi ja oppijan taitoihin sovittaen vastata, suomen kielen äänne- ja muotorakenteiden pitää olla läpikotaisin tutut ja pitää olla kokonaisvaltainen näkemys siitä, mistä kannattaa lähteä liikkeelle, millaisin askelin edetä ja mitkä yksityiskohdat jättää tuonnemmaksi. Tavoitteena on ensisijaisesti viestintätaito, joka kenties myöhemmin monipuolistuu ja sujuvoituu. Suomi vieraana kielenä –opettajan näkökulma poikkeaa paljon äidinkielen opetuksesta.

Koska suomi ja kiina ovat logiikaltaan niin erilaiset, opiskelijoilla on omaksuttavanaan sanaston lisäksi uusi näkökulma kielen rakenteisiin. Itse suosin funktionaalista lähestymistapaa, jossa keskitytään ensi merkitykseen ja sitten muotoon. Kokemukseni mukaan kieliopin opetuksessa moni hyötyy siitä, että tutkii itse rakenteita ja muodostaa analogioita niiden perusteella. Käytännössä voin pyytää opiskelijoita esimerkiksi tarkastelemaan ilmauksia punaiset sukat ja siniset housut ja päättelemään sitten, kuinka samanlainen monikko tehtäisiin sanoista keltainen + lenkkari. Opiskeltavaa on paljon ja joka tapauksessa on selvää, että sanaston ja rakenteiden aktiivinen osaaminen vie runsaasti aikaa. Kun peruskielitaitoon vielä vähän kerrassaan lisätään ammatillisen kielen elementtejä, opittavaa riittää koko tutkinto-opintojen ajaksi.

Vie mennessäis, tuo tullessais

Suomi on tietysti paljon muutakin kuin kieli. Vähän ihmisiä, paljon tilaa. Sääntöjä. Monta vuodenaikaa ja keliä. Puhdasta ilmaa. Elinolojen huimaa kehitystä sadassa vuodessa. Ydinperheitä, sinkkuja, tasa-arvoisia avioliittoja. Musiikkia. Kaljuja miehiä ja vaaleita lapsia. Silmälaseja. Kalliita hintoja! Näihin tutustuttiin muun muassa kuvien, tilastojen, Jenni Vartiaisen videoiden (opiskelijoiden valinta!) ja Alepan kauppakassi-palvelun avulla paikan päällä, ja keskustelua jatkettiin Wechatin kautta, kun palasin Suomeen.

Opiskelijat olivat todella ketteriä käyttämään digitaalisia työkaluja oppimisensa tukena, mutta opettajana on vielä mainittava opetuksen ja arjen ero, joka jo ennakkoon herätti ihmetyksensekaisia tunteita: tuoretta tietoa ja kuvia ei opetuksen tueksi löydä kädenkäänteessä, koska Googlen palvelut eivät toimi Kiinassa. Onnekseni olen aloittanut suomen alkeiden opettamisen sellaisella vuosikymmenellä, jolloin Googlea ei vielä ollut – löysin itsestäni taas Kylli-tädin, joka piirtää ja kertoo, ja ongelma ratkesi tällä kertaa analogisin keinoin.

Ennen kotiinlähtöä hutongia kävellessäni osuin museokauppaan, jossa myytiin kaltaisilleni kypsille kansalaisille tuttuja klassisia peltileikkikaluja. Ostin muistoksi Pekingin tunnuseläimen, valkean jäniksen. Sain tietysti mukaani myös paljon tärkeämpiä asioita, kuten kokemuksen siitä, millaiselta tuntuu elää ympäristössä, jossa ei osaa kieltä lainkaan. Se vaatii joustavuutta, luovuutta, yhdessä oppimista ja monipuolisia viestintätaitoja. Käytännössä niitä asioita, joita esimerkiksi osaamisen ennakointifoorumi nostaa tulevaisuuden tärkeimpien alasta riippumattomien työelämätaitojen joukkoon (Osaaminen 2035 2019, 28). Voisikin sanoa, että koulutusvienti on aika suppea ja yksisuuntainen sana sille vuorovaikutukselle, johon uudessa ympäristössä uusin reunaehdoin pääsee mukaan.

LÄHTEET

• Lauranto, Y. 2018. Kielten kirjoa, suomen sävyjä. Teoksessa Honko, M. & Mustonen, S. Tunne kieli: matka maailman kieliin ja kielitietoisuuteen. Helsinki: Finnlectura.
• Osaaminen 2035. Osaamisen ennakointifoorumin ensimmäisiä ennakointituloksia. Raportit ja selvitykset 2019:3. Opetushallitus. Luettu 25.11.2019. https://www.oph.fi/download/196130_osaaminen_2035.pdf