Joulun lähestyessä tunnelmaa on riittämiin, kun päivä hämärtyy jo varhain ja joulun valot loistavat kaikkialla. Usein se on myös vaihe, jossa arjen kiire vain lisääntyy, kunnes joulurauha saa kaikki viimein jouluaattona ”pysähtymään”. Näin kaikki aiempien vuosien tapaan eteni myös minun osaltani, kunnes jotain tapahtui. Liukastuin marraskuun lopulla harmittomasti ja yhtäkkiä en päässyt nousemaan ylös. Matkalla yliopistolliseen sairaalaan taisin ”sananmukaisesti” käydä hämärän rajamailla. Kaikki ”pysähtyi” hetkeksi ja yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut.
Sairaalassa magneettikuvauksissa selvisi, että reisiluuni on murskannut lonkkamaljan ja edessä olisi leikkaus. Ortopedejä tavatessa kävi nopeasti ilmi, että aivan pienestä haaverista ei ollut kyse. Parin päivän odottelun jälkeen vuoro leikkaussalissa vapautui ja leikkausta seuranneena päivänä pääsin jo kokeilemaan seisomista. Kun näin ennen ja jälkeen lonkasta otetut magneettikuvat, tuntui, että oli tapahtunut pieniä ihmeitä, kun pystyin nousemaan jalkeille. Niitä varmaan oli tapahtunutkin, kun moniammatillinen tiimi oli niitä yhdessä tehnyt. Jälkeen päin lukiessani leikkauskertomusta, se kuulosti maallikosta aivan kauhukertomukselta. Onneksi tapahtumat eivät kuitenkaan olleet kauhukertomuksesta vaan kuvaus siitä, miten ammattilaiset yhdessä ovat ammattimaisesti hoitaneet asioita. Minut oli ”ruuvattu” jälleen yhdeksi kappaleeksi.
Koko sairaalajakson ajan olin kovin vakuuttunut kaikkien ammattilaisten osaamisesta. Ammattilaisten käsissä voi tuntea olonsa turvalliseksi, kun oma hyvinvointi ja fyysiset voimavarat ovat poikkeuksellisesti romahtaneet toviksi. Tällaisessa tilanteessa ei liene yllätys, että halu ymmärtää ja saada tietoa lisääntyvät. Ehkä siksi tulee kiinnitettyä vielä tavallista enemmän huomiota ammattilaisten asenteeseen ja siihen, miten he suhtautuvat potilaisiin ja käsittelevät heitä toisinaan hyvin vaikeissa tilanteissa. Huomasin siis puolentoista viikon sairaalajakson aikana havainnoineeni hyvin paljon ammattilaisten toimintaa, vaikka osa siitä varmasti tapahtui hämärän rajamailla, kun kipu- ja muiden lääkkeiden annostelu oli suurimmillaan.
Kun olen saanut toimia rehtorina ammattikorkeakoulussa, jossa koulutetaan suuri määrä sairaanhoitajia, terveydenhoitajia, fysioterapeutteja ja sosionomeja, teki näiden ammattilaisten yhteistoiminta yhdessä lääkäreiden kanssa sairaalassa valtavan vaikutuksen. Korkeakoulustamme valmistuvat tekevät arvokasta työtä kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi sosiaali- ja terveysalalla. Valtava on myötäylpeyden määrä, jota koen korkeakouluopiskelijoistamme ja kollegoista, jotka heitä tähän arvokkaaseen työhön valmentavat. Ilahduttavaa oli sairaalajaksolla huomata myös harjoittelijoiden sangen suuri määrä ja aktiivinen rooli hoitotilanteissa. Harjoittelu on kuitenkin keskeinen osa ammatillista oppimista sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa.
Yhteiskunnassa on viime aikoina keskusteltu paljon sosiaali- ja terveysalan ja erityisesti sairaanhoitajien työn arvostuksesta tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveysalaa uhkaa työvoiman riittävyys. Toivottavasti ammattikorkeakouluissa kyetään turvaamaan sosiaali- ja terveysalan korkeatasoinen koulutus ja sairaanhoitajan tutkinnon vetovoima myös tulevaisuudessa. Valitettavasti sairaanhoitajan tutkintokoulutuksen vetovoima on ollut laskusuunnassa jo pidemmän aikaa. Kuten julkisuudessa on keskusteltu, hoitotyön kiinnostavuuteen vaikuttavat monet tekijät niin palkkauksesta, arvostuksesta kuin työskentelyolosuhteista lähtien. Toivottavaa on, että myös korkeakouluissa koulutuksella voitaisiin osaltaan vahvistaa hoitotyön kiinnostavuutta. Siitä olen kuitenkin kovin huolissani.
Blogikirjoituksessani (Sairaanhoitajan tutkinto on aliarvostettu ammattikorkeakoulujen rahoitusmallissa, 18.1.2022) käsittelin ammattikorkeakoulujen nykyistä rahoitusmallia (1.1.2021-), jossa, tutkinnoissa huomioidaan nykyisin alakohtaisia eroja, nopeampaa valmistumista ja korkeakoulupaikkojen tehokkaampaa käyttöä. Rahoitusmallissa kaikki mittarit ovat selkeitä ja sangen oikeudenmukaisia lukuun ottamatta sitä, että siinä otettiin käyttöön ns. alakohtaiset erot huomioon ottavat kertoimet. Toisin sanoen ammattikorkeakoulut saavat tutkinnoista eri hinnan, mikä asettaa eri koulutusalat eriarvoiseen asemaan. Sosiaali- ja terveysalan tutkinnoista esimerkiksi sairaanhoitajan tutkinto on nyt sijoitettu halvimpaan tutkintokoriin eli niistä ammattikorkeakoulu saa pienimmän hinnan. Se on mielestäni huolestuttava yhteiskunnan viesti nuorille siitä, miten sosiaali- ja terveysalaa ja hoitotyötä Suomessa arvostetaan. Siihen soisin pikaisen muutoksen.
