Oletko koskaan havahtunut vieraantuneisuuden tunteeseen – itsestäsi? Entä oletko joskus tuntenut vahvasti olevasi elementissäsi, aidosti ja yllättävästi, juuri oma itsesi? Tämä teksti nyrjäyttää sinun, Laurean opiskelijan, käsitykset näistä teemoista.

Meikkiä ja feikkiä vai aitoa ja ainutkertaista?

”Merkityksen etsiminen on ilmaisumuodon etsimistä todelliselle minälle”, esitti psykiatri James Masterson (1988) aihetta käsittelevän opuksensa avauksena. Merkityksiä ja mielekkyyskokemuksia ei voi ottaa vastaan passiivisena. Aktiivisuutta vaaditaan. Henkilökohtainen merkitys ja mielekkyys elämässä pitää siis löytää ja usein siihen vaaditaan kokeilemista – ja koettelemuksia. Virheet ovat monesti silta kokemattomuuden ja viisauden välillä (Kets De Vries 2007, 55).

Viisaus, merkitysten etsiminen ja autenttisuus ovat läheistä sukua toinen toisilleen. Autenttisuus on luonnollisesti aidon ja todellisen minän ytimessä. Parhaimmillaan se mahdollistaa merkityksellisen ja tyydyttävän elämän ihmissuhteissa, työelämässä ja harrastuksissa. Todellinen ja aito minä on kuin puu, jolla on vahvat juuret, jotka pitävät sen pystyssä kovissakin myrskyissä.

Sen minkä saat elämältä, saat ihmisiltä, ja rakkaat ihmissuhteet ovat terveyden ohella tärkeintä elämässä. Tästä huolimatta merkitysten etsiminen voi myös olla luonteeltaan pitkälti subjektiivista, omakohtaista ja yksinäistäkin toimintaa, sillä valmius olla yksin on lähtökohta todelliselle ja aidolle minälle. Yksinäisyys mielelle on yhtä tärkeää kuin ruoka ruumiille (Dostojevski).

Yksilöksi tulemisen hinta on hylätyksi tulemisen pelko. Muut voivat auttaa tai toimia matkakumppaneita, mutta monesti lopullinen koettelemus on kohdattava itse. Tinkimätön totuuden etsintä voi ajaa meidät Odysseuksen matkalle omassa elämässämme, koska kokemukset hyvyydestä ja laadusta voivat olla luonteeltaan jakamattomia – ja kauneus on tunnetusti katsoja silmässä.

Todellinen minä ja Laurean opiskelijan elämäntilanne

Elämänkaaripsykologi Erik Eriksonin (1959) vaihemallin mukaan moni laurealainen opiskelija käsittelee juuri identiteetin pysyvyyteen ja roolimallien hajaannukseen liittyviä seikkoja osana elämäntilannettaan ja luontaista kehitysvaihettaan. Miten löytää todellinen ja pysyvä minuus tästä loputtomasta tilanteiden ja ihanteiden mosaiikista? Aitous on avain eteenpäin (Ojanen 2019, 65). Oikean ja todellisen minän teema on myös läsnä Eriksonin seuraavassa kehityksellisessä vastakkainasettelussa. Sisin on pelissä, kun ihminen tasapainoilee intiimin läheisyyden sekä yksinäisyyden ristipaineessa, jossa tarvitsevaisuuden ja itsemääräämistarpeen yhteensovittamattomat voimat kohtaavat. Sekä sisimmästä rakentuva ammatti-identiteetti että merkityksellinen ja intiimi ihmissuhde ovat usein lähellä aitoa ja todellista minää. Työ pakottaa orientoitumaan realiteettiin ja toisen rakastaminen vie emootioita itsen ulkopuolelle. Psyykkinen terveys kiteytyi Sigmund Freudin ajatuksissa juuri kykyyn rakastaa ja tehdä työtä.

Aitouden reunaehdot

Aitouden on oltava arjessa. Jos onnea ei löydä arjesta, ei sitä löydä myöskään kaukomaiden rannoilta. Oikea ja todellinen minä ei voi olla kaunistellussa some-poseerauksessa tai muotiliikkeen ostoskassissa. Koomikko George Carlin (2005) kiteytti:

”Ihmiset käyttävät rahaa, jota heillä ei ole; ostaakseen tavaroita, joita he eivät tarvitse; tehdäkseen vaikutuksen ihmisiin, joista he eivät pidä.”

Oikea ja todellinen minä ei myöskään voi asua toisten toiveiden tinkimättömässä toteuttamisessa. Maailma on sillä tavalla rakennettu, että jos jossain on aasi, joka kantaa, niin kyllä sille kuorma löydetään. Saatamme helposti hinnoitella hyväksytyksi tulemisen tarpeen liian kovaan kurssiin, varsinkin jos syntyy vaikutelma, että tarpeet eivät täyty omana itsenä. Ideaalitilanteessa ihminen pystyisi ottamaan tarvittaessa etäisyyttä omaan identiteettiinsä, jopa helikopteriperspektiivistä, mutta samalla osaisi elää hetkessä, yhteydessä spontaaniin sisimpäänsä. Usein se tarkoittaa toisten odotusarvoista vapautumista sekä omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista.

Todellisen ja aidon minän on pystyttävä toimimaan tilannetajuisesti. Syvyyspsykologiaa uudistanut Karen Horney (1950) esitti, että autenttisen ihmisen tulisi pystyä toimimaan kolmella tavalla toisten kanssa: liittymään ihmisten joukkoon, asettumaan tarvittaessa heitä vastaan ja vetäytymään heistä. Asian, tilanteen tai asetelman tulisi sanella kulloinenkin suhtautumistapa, ihmisen omien mieltymysten sijasta. Realiteettien runtelemassa maailmassa ihmiset kuitenkin vieraantuvat helposti itsestään. Omat ideaalit ja ympäristön odotukset yhdistyvät usein minäihanteessa: siinä, mitä ihminen haluaisi olla. Vaihde voi juuttua päälle, jolloin tilannejousto katoaa ja luontainen preferenssi alkaa ohjaamaan. Mukautuvat, ajoittain alistuvatkin, ihmiset näkevät usein itsensä jaloina hyväntekijöinä ja hyvinä ihmisinä. Oppositiotendenssiin taipuvaiset ja aggressiiviset idealisoivat itseään usein omalla voimakkuudellaan, sankarillisuudellaan ja kaikkivoipaisuudellaan. Vetäytyvät ja ihmisten laitamille erakoituvat mieltävät itsestä usein omalla ihannetasollaan viisaiksi ja emotionaalisesti omavaraisiksi.

Horney ajatteli, että ihmisen kannattaisi vaimentaa edellä kuvatun kaltaista minäihanteen (ideal self) ohjausvaikutusta, koska se altistaa helposti riippuvuudelle muiden hyväksynnästä – tai perustuu riippuvuuden kieltämiselle. Ihannetasolle kurottamisen sijaan hän uskoi todellisen ja aidon minä olevan ”todellisen minän” (actual self) ja oman, sisäisesti ja vielä valjastamattoman potentiaalin (potential self) leikkauspisteessä. Tämä tarkoittaa mm. oman lahjakkuuden tutkimista sekä piilevien kykyjen ennakkoluulotonta kokeilemista.

Aitoa ja potentiaalista minää etsimässä

Liian varhain vaille ympäristön kannattelevuutta jäänyt lapsi saattaa sairastua omaehtoisuuden ja varhaiskypsyyden patologiaan, jolloin lapsi saattaa ryhtyä olemaan sekä lapsi että aikuinen (äiti) itselleen. Winnicot ajatteli, että tällaisissa tilanteissa todellinen minä (true self) on olemassa, mutta se uinuu jossakin tietoisuuden ala- tai ulkopuolella. Masterson ajatteli toisin. Hänen mielestään aito minä (real self) ei uinu, sillä sitä ei ole edes olemassa. Se on vain potentiaali, vielä syntymätön sellainen.

Todelliselle tai aidolle minälle ei ole tiukkaa määritelmää. Sen sijaan kaunokirjalliset kuvaukset ovat tässä asiassa kohdentuneempia. Oli kyse sitten syntymästä tai ”talviunilta heräämisestä” aidon ja todellisen minän estradille asettuminen tuntuu kirjailija Antti Tuomaisen (2020, 207) kuvailemana tältä:

“…tunnen jotain mitä en ole koskaan tuntenut. Olen minä. Se kuulostaa täysin hullulta. Mutta siltä minusta tuntuu. En ole vain tiennyt, että tämä olen minä, se minä, joka minun kuuluu olla. Ajatus limittyy tunteeseen, tunne ajatukseen – ne ovat yhtä ja samaa – ja kaikki se vyöryy mieleeni sellaisella varmuudella, että voisin käyttää sitä kokonaisen pilvenpiirtäjän perustana tai peruskalliona uuden mantereen synnyttämiseen”.

Aito ja todellinen minä ei ole aina vain omakohtaista kokemusta, vaan se edellyttää usein vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Taiteilija, tutkija tai urheilija voi näyttää sanojen sijasta teoillaan, kuka hän sisimmissään on. Leikkiessä, soittaessa ja pelatessa (playing) on vapaus olla luova. Leikki saa uskomaan, että oma mielensisältö on jaettavissa toisen – ja myöhemmin maailman – kanssa. Todellinen minä elää leikissä, luovuudessa ja spontaanisuudessa. Tämä ei riitä vain älyllisenä toteamuksena, vaan luova kurottaminen (creative reaching out, Winnicot 1989, 55) vaatii rentoutumista, leikkisyyttä ja luottamuksellista tilaa.

”Kokemuksellinen olemassaolo perustuu leikkiin (playing). Emme ole enää introverttejä tai ekstroverttejä. Koemme elämän sellaisena siirtymäilmiönä, jossa subjektiivinen ja objektiivinen havainnointi punoutuu yhteen, ja jossa yksilön sisäinen todellisuus on saumattomassa vuoropuhelussa yksilöiden ulkopuolisen maailman kanssa” (Winnicot 1989, 64). Arjessa tämä voi näkyä näin: joskus työ alkaa tekemään tekijäänsä; joskus kemioiden kohdatessa ajatusten lukeminen onnistuu; joskus rivien välit kertovat enemmän kuin teksti.

Koomikko George Carlin oli kypsällä iällä esimerkki kaikesta edellä kuvatusta (Carlin 2005). Harmittomasta hupailijasta ja hyväksynnän kosiskelijasta kehkeytyi aito ja todellinen minä, jonka komiikka alkoi muistuttaa entisaikojen klassista hovinarria. Kyse ei enää ollut vitseistä, vaan häpeilemättömästä, julkeasta ja vastaansanomattomasta totuudesta. Kotikentällään New Yorkin Madison Square Gardenissa, puolen vuosisadan viihdealan kokemuksella, hiljattain raitistuneena, reistailevalla terveydellä ja Flow-tilassa – yhden aidon ja todellisen ihmisen rajaton aistiyhteys kosketti ainutkertaista yleisössä (Carlin 2008). Se, mikä lähti sydämestä, löysi tiensä sydämeen. Toukasta oli tullut perhonen – harmailla hiuksilla. Totuudessa on ainoa toivo.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet:

• Carlin, G. 2005. Life is Worth Losing. HBO Specials.
• Carlin, G. 2009. Last Words: A Memoir. Free Press.
• Erikson, E. H. 1959. Identity and Life Cycle: Selected Papers. Psychological Issues. Monograph No. 1, vol. 1. New York: International Universities Press.
• Horney, K. 1950. Neurosis and Human Growth: The Struggle Toward Self-Realization. W.W. Norton & Company Inc.
• Kets De Vries, M. F. R. 2007. The Happiness Equation – Meditations on Happiness and Success. iUniverse Inc.
• Masterson, F.M. 1988, The Search for the Real Self – Unmasking the Personality Disorders of our Age. The Free Press.
• Ojanen, M. 2019. Voiko personallisuus muuttua? PS-Kustannus.
• Tuomainen, A. 2020. Jäniskerroin. Helsingin kustannusosakeyhtiö Otava. Seven. 2020.
• Winnicot, D.W. 1989. Playing and Reality. Routledge.