Moni Laurean opiskelija on ahdistunut ja hakee asianmukaisesti apua, mikä onkin järkevää. ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan”, kuten Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) sanotaan. Kuitenkin viime kädessä raskain työ jää aina itselle. Monien elämänoppien, filosofioiden ja uskontojen perimmäinen juoni kiteytyy ajatukseen, että vastaukset löytyvät viime kädessä itsestä. Jostain sellaisesta puolesta itseä, jota emme hevillä halua tai pysty näkemään tai kohtaamaan. Näin ollen on ensisijaisen tärkeää jäsentää omia ajatuksia kirjoittamalla. Se ankkuroi ajatukset ja minuuden tilannetuulien puhaltamiselta ja muiden ylipuhumiselta. Alkuun pääseminen voi kuitenkin olla hankalaa, mutta juuri siinä valkoisen fontin tekniikka auttaa.

Kuva: Gpointstudio / Freepik

Kun kirjoitat jotain paperille tai koneelle, jokin suhde muodostuu asiaan. Pahimmillaan esimerkiksi ahdistus on määrittelemätön ja tärisyttävä möykky, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Kierrokset kehossa nousevat: ahdistaa, kun ahdistaa. Tämän takia asioiden pilkkominen osiin on usein välttämätöntä. Parhaiten se käy asioiden ulkoistamisella paperille tai koneelle.

Kirjoittamiseen voi kuitenkin muodostua kynnys monista syistä. Esimerkiksi monet trauman kokeneet saattavat huomaamattaan väistellä aloittamista, koska kirjoittaminen tekisi tapahtumista totta, kun taas lievä dissosiaatio voi osaltaan suojata ahdingolta, mutta samalla ylläpitää sitä. Silti ymmärryksemme arkkitehtuuri perustuu erotteluun, maailman jakamiseen tekijöihin (subjekti) ja teon kohteisiin (objekti). Kirjoittaminen luo kiilan itsen ja ongelman välille. Narratiivisen psykologian keskeinen vaikuttaja Alice Morgan (2000) toteaa, sotahuudon omaisesti, kirjoittamisesta ja sen ulkoistavasta vaikutuksesta: ”Ongelma on ongelma, ihminen ei ole ongelma”.

Moni tietää tämän. Kaistaa vapautuu kirjoittamalla, mutta alkuun pääseminen voi joskus käydä mahdottomaksi. Luovan kirjoittamisen gurun, Natalie Goldbergin, ”7 sääntöä kirjoittamiseen” (1986), auttavat juuri tähän. Pidä käsi liikkeessä. Näin olet tekijä, et kriitikko. Menetä kontrolli. Sitä tarvitaan, koska kirjoittaminen on henkilökohtaista, herkkävireistä ja joskus haavoittuvuuttakin vaativaa. Pyri pois itsesensuurista. Ole myös spesifi: älä kirjoita ”puu”, vaan ”vanha tammi”. Joskus auttaa kirjoittaminen kaikkien aistien kautta: miltä jokin näyttää, kuulostaa, tuoksuu, maistuu ja tuntuu. Älä ajattele tai jos ajattelet, kirjoita mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Sellaisenaan. Kieliopista, kirjoitusvirheestä ja välimerkeistä ei pidä aluksi välittää mitään. Anna itsellesi lupa kirjoittaa maailman pahinta roskaa. Tähtää kohti kipua. Tai sinne, missä on paljon merkityksiä samaan aikaan läsnä – aivan kuten hyvässä taiteessa. Parhaiten tämä kaikki onnistuu valkoisen fontin tekniikalla.

Valkoisen fontin voima

Joel ja Ethan Coen elokuva ”Barton Fink” (1991) voitti Oscar -palkinnon. Elokuva kertoo herkästä, luomisvoimaisesta ja menestyneestä Broadway -dramaturgista, joka kuitenkin lamaantuu totaalisen ”writers blockin” alle, kun hän muuttaa Hollywoodiin tehdäkseen käsikirjoitusta painielokuvaan, öykkärimäisen studiojohtajan toimeksiannosta. Piinaava lamaannus kirjoituskoneen edessä iskostuu katsojan mieleen. Näytelmäkirjailija musertuu sisäisen kriitikon alle – joka vaikuttaa olevan mielen sisäistämä versio (introjektio) estottoman fasistisesta toimeksiantajasta. Valkoisen fontin tekniikka olisi voinut olla tässäkin avuksi.

Monet nauttivat paperille kirjoittamisesta. Siitä, miten fyysinen kirjoittaminen stimuloi aivokuorta. Sitäkin voi tehdä myös silmät kiinni, mutta ehkäpä vielä tehokkaampaa ja vapauttavampaa on koneella kirjoittaminen valkoisella fontilla.

Tekniikka menee yksinkertaisesti näin. Tee kansio omille ajatuksillesi ja avaa Word -tekstinkäsittelyohjelma. Vaihda fontti valkoiseksi ja anna palaa. Yksittäisiä sanoja ja lauseita, vailla mitään itsekritiikkiä. Kohti kipua ja merkityksellisyyttä. Koko ajan uutta riviä. Älä huoli, vaikka että välttämättä tule myöhemmin saamaan kaikesta selvää. Jos puoletkaan herättää myöhemmin assosiaatioita, riittää se mainiosti. Oksenna vertauskuvallisesti näppäimistölle. Suoraan alitajunnasta sormien päähän ja siitä koneelle, vailla tietoisuuden sensuuria ja suodatusta. Kirjoita, minkä tiedät todeksi. Kirjoita myös, minkä tiedät toiveeksi. Kirjoita villeimmistä fantasioistasi. Kirjoita kaikesta: vaikutelmista, sävyistä, muutoksista, vivahteista ja varjoista unissa – tilanteiden eläväisyydestä voi ottaa mallia lukemalla Tom Wolfen kirjoja. Ole suloisen epäsovinnainen ja karhean kärjistävä. Voit myös sanella Wordille valkoisella fontilla, mikä muistuttaa erehdyttävästi post-modernia (omavarais)versiota klassisesta psykoanalyyttisesta metodista.

Psykoanalyytikko Christoffer Bollas (1987) kutsuu juuri tässä tavoiteltavaa ainesta ”tiedetyksi mutta ei ajatelluksi” (unthought known). Ihmisillä on mielissään vaikka kuinka paljon ainesta, jonka tiedämme, mutta mitä emme ole vain koskaan tulleet ajatelleeksi. Jatka, jatka ja jatka. Tallenna välillä, käy vaikka kävelyllä ja jatka. Joskus päivien tai viikkojen päästä, kun uteliaisuus vie voiton, avaa tiedosto uudelleen ja maalaa kaikki mustaksi. Tämän jälkeen voit katsoa aivan eri silmillä. Yritä löytää sellaista, mikä vie sinut kirjoittamishetkeen ja siitä jonnekin kolmanteen tilaan. Etsi askelmerkkejä alitajuntaan. Tämän jälkeen kirjoita tapahtuneesta, tunnelmasta, ajatuksesta, tunteesta tai mielikuvasta valokuvamainenkatsaus ikoni tai kubistinen välähdys. Siirry sitten seuraavaan. Tässä vaiheessa nostetaan esitietoisesta tai pinnan alla uinuvasta jotain, mikä on myöhemmin juuri ja juuri elävöitettävissä. Kirjoittaminen saa sen kellumaan omillaan.

Radikaali rehellisyys (radical honesty, Blanton 1994) täydentää hyvin narratiivisen psykologian periaatteita. Radikaalissa rehellisyydessä ihmisten loputon valehtelu – itselle ja muille – nähdään ongelmien alkusyyksi. Tämä on myös linjassa psykoanalyyttisen ihmiskuvan kanssa. Ihminen ei usein itsekään tiedä, miksi toimii, kuten toimii – saatikka, että kertoisi siitä rehellisesti toisille. Myös evoluutiopsykologiassa on samoja sävyjä. Usein totuus helpottaa ja tekee kipeää samaan aikaan. Ernest Hemingway (1981) puki asian sanoiksi näin: ” Kirjoita karusti ja selkeästi siitä, mikä sattuu”.    

Päämääränä on pettymyksen kiteyttäminen muutamaan sanaan tai tyhjentävään lauseeseen. Useiden elämässä on moninkertaisia vääryyksiä, joita olisi syytä kirjoittamalla oikoa. Esimerkki. Klassinen tekosyy tai mukaoikeutus parisuhde- tai perheväkivallan harjoittajalla on: ”Löin koska ärsytit”. Vapaudu sumutuksesta ja kirjoita tinkimätön totuutesi. Keihästävästi.

Tiivistys on itsellesi, mutta se voi toimia myös siltana luotettavan toisen mieleen. Sen sijaan että puhuisit ystäväsi pyörryksiin, kokeile oikean tunnelman luomista ja pettymyksen jakamista kiteytetyssä muodossa. Näin voit googlettaa ystäväsi aivoja. Mikä assosiaatio hänelle ensimmäisenä tuli mieleen? Mitähän siitä ajattelee? Tai tuntee?

Aitouden alkulähteillä

Valkoisen fontin tekniikka avaa yhteyden väistämättä primaareihin ja universaaleihin tunteisiin, jotka monesti arjen ikeessä kuitenkin hautautuvat. Ilo, suru, viha, pelko, inho, yllätys ja kuormitus ovat universaaleja tunteita ja tuntemuksia, joilla on paitsi selvä biologinen perusta, myös funktionaalinen merkitys suhteessamme ulkomaailmaan. Esimerkiksi (fyysisten) rajojen rikkominen saa helposti aikaan vihaa, mutta kenties vihan tunteet ja niiden salliminen itsessä eivät ole ihmiselle hyväksyttäviä tai omaan itsekäsityksen piiriin mahtuvia – joten ne kielletään. Tämän seurauksena viha kääntyy helposti sisäänpäin, mikä on klassisen syvyyspsykologisen tulkinnan mukaan masennuksen ydin. Ihminen saattaa kieltää vihan, jolloin siitä jää jakojäännökseksi syyllisyys ja mahdollisesti myös häpeä. Tämän seurauksena rajojen pitäminen voi vaikeutua jatkossa entisestään, ja ihminen saattaa suostua sellaiseen, mihin ei muuten suostuisi.  

Yksi tunne voi peittää alleen jonkin toisen, usein haavoittuvamman tunteen. Monesti näille primääreille tunteille ei jää tilaa, vaan niitä hillitsevät erilaiset sekundääriset emootiot, kuten syyllisyys, häpeä, riittämättömyys, huijarisyndrooma, kateus ja monet muut vastaavan kaltaiset emootiot, joissa on sisäänrakennettuna toisen katse. Siinä, missä primaariset tunteet kumpuavat sisältä ja ovat itsemääräämisoikeuden ilmentymää, ovat nämä sekundääriset tunteet pikemminkin tarvitsevaisuudesta kumpuavaa, hyväksytyksi tulemisen tarpeen aikaansaamaa, neuvottelua ulkoisen todellisuuden kanssa. Sosialisaatio edellyttää näitä sekundaarisia tunteita, mutta jos ne ottavat vallan, saattaa yhteys sisimpään katketa, jolloin ihminen ryhtyy helposti hinnoittelemaan sopeutumisen ulkomaailman vaatteisiin liian kovaan kurssiin.

Psykoanalyytikko Donald Winnicot (1965) kutsui tällaista ”vääräksi minäksi” (false self). Ilmaus, ”kympin tyttö”, lienee lähin rinnastus. Toisaalta esimerkiksi myös monet autismin kirjolla olevat puhuvat peittämisestä tai ”maskaamisesta” ja siitä, miten raskasta se arjessa on. Juju on sama. Sopeutumisvaade tukahduttaa sisintä ja ominta. Todellinen minä on tätä primaaria, sisältäpäin kumpuavaa ainesta: tunteet voivat olla positiivisia tai negatiivisia, mutta kun ne kumpuavat sisältä, tuottavat ne todellista minuutta (real self). Puhtaimmillaan todellinen minä on spontaaneissa teoissa.

Halu löytää kohteensa mielikuvasta. Primaarit tunteet edustavat työntäviä paineita, mutta ne tarvitsevat vastaparikseen vetäviä kohteita. Mielikuvia, joihin kiinnittyä. Erilaisia ärsykkeitä ja hetken mielijohteita on tietenkin maailma täynnä, mutta hyvä elämä vaatii todennäköisesti myös jonkinlaista pitkäjänteistä sitoutumista pysyviin päämääriin. Kutsumus voi olla ihmiselle tällainen merkityksellinen ja vetävä kohde. Kutsumuksella on kolme kriteeriä: sen pitää olla haastavaa tai se pitää sisällään haasteellisuutta; kutsumuksen on pitänyt myös aiheuttaa joskus kipua, konkreettisesti tai vertauskuvallisesti; kutsumuksen pitää myös tuottaa iloa, tyytyväisyyttä ja merkityksellisyyttä.

Kutsumus voi löytyä työstä tai harrastuksista. Kriisin tai trauman jälkeinen arvoihin sitoutuminen voi myös toimia Pohjantähtenä elämässä. Keskeistä on omien tavoitteiden ja tarpeiden erottaminen muiden odotuksista. Valkoinen fontti voi olla ratkaisu siihen, miten halu löytää omalla kohdalla maalinsa – ja oma, ainutkertainen elämä voi aueta. Alice Morgan (2000), narratiivisen psykologian suunnannäyttäjä, kertoo kirjoittamisterapian auttaneen monia suunnattomasti, kun he ovat yrittäneet löytää omaa, usein vähemmistökokemukseen liittyvää ääntään, valtavirran normatiivisessa puristuksessa.  

Kristallisoidut pettymykset, oman elämän merkitystihentymät ja oiotut moninkertaiset vääryydet on konkretisoitava. Tämän jälkeen ne voivat toimia kohteina tai maaleina sisältäpäin kumpuavalle energialle. Lopputuloksena on verbaalinen energia-mielikuva-yhdiste. Suunnattomien voimien puristama timantti, joka vangitsee oman kokemuksen täydellisesti, vailla jakojäännöstä. Joskus yksi tinkimättömän rehellinen lause voi käynnistää sisäisen muutoksen. Christopher Bollas (1987) kuvasi tällaisia kokemuksia transformatiivisina objekteina. ”Napakymppi-ilmaus” on myös yksilöllisyyden ydintä. Neurologian suurmies Oliver Sacks (1995) oli samoilla linjoilla todetessaan: ”Älä kysy mikä sairaus ihmisellä on; kysy pikemminkin, mikä ihminen sairaudella on”.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Blanton. B. 1994. Radical Honesty: How to Transform Your Life by Telling the Truth. New York. Dell.
• Bollas. C. 1987. The Shadow of the Object: Psychoanalysis of the Unthought Known. London. Free Association Books.
• Coen. J. & Coen. E. 1991. Barton Fink. USA. 20th Century Fox.
• Goldberg. N. 1986. Writing Down the Bones: Freeing the Writer Within. Boston. Shambhala.
• Grant. A. 2023. Hidden Potential: The Science of Achieving Greater Things. New York. Viking.
• Greenberg. L. S. 2002. Emotion-Focused Therapy: Coaching Clients to Work Through Their Feelings. Washington, DC. APA.
• Hemingway. E. 1981. Ernest Hemingway: Selected Letters 1917–1961. New York. Scribner.
• Linna. V. 1954. Tuntematon sotilas. Helsinki. WSOY.
• Morgan. A. 2000. What Is Narrative Therapy? An Easy-to-Read Introduction. Adelaide. Dulwich Centre Publications.
• Sacks. O. 1995. An Anthropologist on Mars. New York. Knopf.
• Winnicott. D. W. 1965. The Maturational Processes and the Facilitating Environment. London. Hogarth Press.