Opintopsykologina huomaa ajoittain olevansa erikoisessa vuorovaikutuskuviossa opiskelijan kanssa. Keskusteluihin saattaa muodostua asetelma, jossa olen kaltoinkohdellun laurealaisen puolella, mutta opiskelija näyttää puolestaan näkevän järjestäen asioita väärin toimineen ihmisen kannalta parhaiten päin – usein huomaamattaan. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä yhteiset käsiteltävät asiat saavat opiskelijan ja opintopsykologin pikemminkin istumaan henkisesti samalle puolelle pöytää. Ilmiössä on oma logiikkansa: traumassa ihminen ei niinkään suojele kaltoinkohtelijaa, vaan aikanaan elinehdoksi muodostunutta psyykkistä yhteyttä, joka on samalla leimannut totuuden liian vaaralliseksi kantaa. Lapsella ei ole vaihtoehtoja, mutta aikuisella on. Nyt pureudumme siihen, miten asetelmasta voi vapautua.

Yhteydet ovat ensisijaisen tärkeitä elämässä. Kehityspsykologiassa on lukemattomia esimerkkejä, miten varhaislapsuuden häiriöt (hoito)suhteissa ovat estäneet normaalin kehityksen. Johann Hari esittää kirjassaan ”Mielen yhteydet” (2019) masennuksen perimmäiseksi olemukseksi yhteyksien puutteen. Samalla logiikalla uupumuksen vastakohta ei ole suorituskyky, vaan yhteys.

Kun toisen suojelu menee itsen edelle

Entä jos kaikki yhteydet eivät olekaan yksiselitteisesti hyviä? Kaikki yhteydet eivät paranna, sillä yhteyden ja totuuden välille voi muodostua ristiriitaa. Lapsen on tehtävä maailmasta ymmärrettävä, vaikka se ei olisi sitä. Grimmin saduissa paha sai palkkansa. Lapsi ei voi elää maailmassa, jossa paha on sattumanvaraista tai häilyvää. Esimerkki: lapseni katsoivat varsin pienenä ”Taru sormusten herrasta” -sarjan elokuvia, ja heidän oli varsin hankala mieltää, oliko ”Klonkku” pohjimmiltaan hyvä vai paha. Kävimme pitkiä keskusteluita hahmon ontologisesta olemuksesta sekä siitä, miten hyvä ja paha taistelivat hänen sisällään – aivan kuten meissä kaikissa.

On oltava selitys, ja lapsi tarvittaessa ”ylihinnoittelee” mielekkyyden. Jos esimerkiksi lapselle läheinen ja tärkeä ihminen kohtelee kaltoin, on lapsen turvallisempaa ajatella itsessä olevan vikaa, kuin että minulle tärkeä ihminen tekee väärin. Lapsi hylkää itsensä ja totuuden, sillä läheinen ihminen ja yhteyden säilyminen ovat tärkeämpiä. Mitä nuorempana kokee traumatisoivia tapahtumia, sen pahempi. Kaltoin kohtelu läheisten, ja sitä kautta tärkeiden, ihmisten toimesta tekee yhteyden ja totuuden yhteensovittamisesta vielä entistäkin vaikeampaa. Näin yhteys ei synny ja säily totuudesta, vaan pikemminkin totuuden kustannuksella.

Traumassa ihminen ei ainoastaan vältä totuutta tai puolusta toista. Toinen menee helposti itsen edelle. Ei ole harvinaista, että traumatisoitunut voi päätyä hakemaan hyväksyntää juuri sellaiselta taholta, joka trauman on aiheuttanut. Samalla hän yrittää sovittaa yhteen monia voimia: säilyttää yhteyden, suojata itseään, pitää maailman ymmärrettävänä ja säädellä sellaista tunnetta, jolle ei ole ollut tilaa. Keho voi muistaa, vaikka mieli ei muistaisi (van der Kolk 2014). Siksi aggressio voi kääntyä sisäänpäin, toimijuus vetäytyä ja suhde säilyä – vaikka sen hinta olisi korkea. Vaikuttavana tekijänä on myös identifikaatio, kammottava kausaaliajatus: ”Jos vääryyttä tekevä aikuinen on paha, miksi se tekee minut…”.

Paradoksaalisesti, yhdestä näkökulmasta, yhteyden puute on masennuksen ydin, mutta toisesta, syvyyspsykologisesta näkökulmasta katsottuna, juuri sisäänpäin kääntynyt aggressio on masennuksen perimmäistä olemusta. Tämä on klassinen freudilaisen psykologian aggressio-oppi (depressive position, Melanie Klein, 1940). Näin ollen trauman voi katsoa aiheuttavan masennusta kahdella tasolla: yhteyden menettämisen ja/tai aggression itseen kääntämisen kautta. Traumassa usein tapahtuu tämä käännös: oikeutettu aggressio ulospäin kääntyykin sisäänpäin, ja ihminen alkaa selitellä asioita kaltoinkohtelijan kannalta parhaiten päin. Se, mikä olisi pitänyt suunnata ulospäin rajana, protestina ja vihana, kääntyy sisäänpäin suhteeksi itseen, mikä ilmenee usein häpeänä, syyllisyytenä ja itsesoimauksina. Työterveydessä tämä tulee aika ajoin esille erilaisten kiusaamistapausten yhteydessä. Ei ole harvinaista selvittelyn yhteydessä, että kiusatuksi joutunut alkaakin selittelemään asioita kiusaajan kannalta parhaiten päin. Tämä voi yllättää kaikki osapuolet – jättäen kiusatuksi tulleen hämmästelemään myöhemmin omaa toimintaansa tilanteessa.

Trauma vaatii toistoa ja unohdusta – samaan aikaan

Valinta säilyttää yhteys, vaikka totuuden kustannuksella, ei ole yleensä tietoista. Se on opittua ja alitajuista. Traumatisoija ei ole vain ulkoinen henkilö, vaan sisäistetty hahmo (objekti) traumatisoituneen mielessä; näyttelijä kovia kokeneen mielen nukketeatterissa. Tämän johdosta asiakas ei vain puolusta toista ihmistä, kaltoinkohtelijaa, vaan ylläpitää ennen kaikkea omaan psyykkistä rakennettaan, joka tekee maailmasta ennakoitavan ja merkityksellisen – vaikkakin vääristyneellä tavalla. Tämä tekee auttamisesta hankalaa. Mielen tasolla, muutos asiakkaan ja hänen sisäistetyn kaltoinkohtelijansa suhteeseen merkitsisi helposti kaksinkertaista menetystä. Asiakas kun on jo kerran uhrannut itsensä ja totuuden yhteyden säilyttämiseksi – ja nyt hänen olisi luovuttava ”ylihintaan” ylläpidetystä yhteydestä. Tämä ei ole helppoa.

Tämä kaikki voi realisoitua käytännössä näin. Traumatisoitunut henkilö, joka ei ole käynyt psykoterapiassa tai ei ole muuten työstänyt kokemuksiaan, haluaa nähdä asioita helposti trauman aiheuttajan kannalta parhaiten päin. Joskus traumatisoitunut henkilö voi olla jopa kiitollinen lapsena tapahtuneesta fyysisestä kurittamisesta. Ikään kuin arkisia elämän oppitunteja, kuten älä kaada maitolasia, ei voisi oppia ja omaksua ilman aikuisen harjoittamaa fyysistä väkivaltaa. Traumatisoitunut voi älyllisesti sisäistää muiden oppivan tällaiset alkeelliset arkiset toimet ilman fyysistä rankaisemista, mutta silti jäljelle voi jäädä epämääräistä kiitollisuutta jonkinlaisesta spartalaiseksi karaisemisesta – samalla kun oma kokemus tukahdutetaan. Tämä voidaan mieltää dissosiatiivisena loitontumisena omasta kokemuksesta: pelissä ovat rationalisoinnin ja aggressoriin samaistumisen puolustusmekanismit.

Traumassa oma toimijuus voi tuntua vaaralliselta ja passiivisuus turvallisemmalta. Pelissä on kaksi vastakohtaista voimaa: halu pitää etäällä (dissosiation) sekä halua palata ja jäsentää (re-enactment). Trauma vaatii toistoa, kuuluu vanha sanonta, ja ihmiset toistavat lähes pakosta uusissa ihmissuhteissa vanhoja, läpikäymättömiä asetelmia. Toisto ei ole vain trauman ratkaisuyritystä, vaan myös tapa pitää suhde tai yhteys elossa. Näin ollen trauma ei ole vain muisto, vaan liikettä yhtä aikaa pois ja kohti. Novellisti Raymond Carver (1988) kuvaa tätä kaikkea osuvasti osana traumataustaisen alkoholistin raitistumispyrkimystä:

“One part of me wanted to recover… but then there was the other part.”

Paha mutta rehellinen

Trauma aktivoi helposti Karpmanin (1968) draamakolmion, jossa kahden ihmisen välisessä vaihdannassa on kolme roolia, jotka voivat vaihdella: uhri, pelastaja ja kriitikko. Kun kolmio kerran aktivoituu, on sitä hyvin vaikea pysäyttää. Usein tämä kaikki tapahtuu tiedostamattomalla tasolla.    

Usein auttamisasetelmassa traumatisoitunut asettuu uhriasemaan, jolloin auttajan osaksi tulee olla pelastaja. Tämä asetelma ei tietenkään ole poikkeuksellinen, pikemminkin päinvastoin, mutta draamakolmion aktivoitumisen voi huomata muista merkeistä. Kun opintopsykologi / pelastaja ajattelee opiskelijan / uhrin parasta, mutta samalla traumatisoitunut näkeekin kaiken traumatisoijan kannalta parhaiten päin, syntyy molemmissa halu siirtyä draamakolmion kolmanteen positioon: syyttäjään tai kriitikkoon. Psykologi saattaa turhautuneena mielessään ajatella: ”Yrittäisit enemmän”. Traumatisoituneen asiakkaan pään päälle saattaa puolestaan muodostua ajatuskupla: ”Tästä ei ole mitään hyötyä”. Vallitsevassa asetelmassa toimijuuden puute, aggression väärä suunta sekä pyrkimys poispäin estävät traumatisoitunutta asiakasta muuttumaan uhrista selviytyjäksi.

Usein traumatisoitunut tarvitsee mielenmaiseman, jossa hän kokee olevansa ”paha mutta rehellinen”. Kyse ei varsinaisesti ole pahaksi tulemisesta missään perinteisessä merkityksessä, vaan luopumisesta olla hyvä toisen ehdoilla. Asettumista omalle puolelle, vaikka se rikkoo suhteen – ainakin mielessä. Erillisyys kääntyy traumatisoituneen mielessä helposti pahuudeksi, kun hän irtisanoutuu vanhasta diilistä, jossa kilttinä säilytti yhteyden, kun taas protestoinnin rangaistuksena oli hylätyksi tulemisen kokemus. Tämä diilin ”rikkominen” saa aikaan traumatisoituneessa vinoutuneita käsityksiä pahuudesta, itsekkyydestä ja julmuudesta, vaikka kyse on vain aggression palautumisesta oikeaan suuntaan. Tämä psyykkinen muutos on samalla myös ”todellisen minän” (real self) voitto ”väärästä minästä” (false self), jolloin yhteys omaan sisimpään muodostuu elinvoimaisena uudelleen (Winnicot, 1960).

Näin aggressio on myös elämää ylläpitävä voima, joka auttaa rajaamaan, takaamaan erillisyyden ja oikeuttamaan oman kokemuksen. Usein eheytyminen edellyttää kokemusta siitä, että suhteen voi menettää tai sen joutaa mennä – jotta oma kokemus voi tulla täysimääräisesti todeksi. Tämä on usein käännekohta, joka katkaisee kahleet ja vapauttaa (transformative object, Bollas, 1987). Mutta miten tämä onnistuu?

Syvenevä rehellisyys

Lajikehityksemme kautta olemme sellaisten jälkeläisiä, jotka ovat reagoineet vaaroihin. Kun kerran sattuu, reagoi ihminen jatkossa pienimpäänkin vihjeeseen. Paniikkinappula voi myös jäädä pohjaan, jolloin sympaattinen hermosto ylläpitää jatkuvaa hätätilaa. Samalla mieli hakee uusia muotoja. Neuvottelee annetuilla turvallisuuden tunteen parametreillä: säilyttääkö yhteyden vai kohdatako totuus; mikä on muistamisen aste; suunnatako aggressiota ulos vai sisään, itseen. Mieli voi liukua yhdestä toiseen.

Usein lähtökohtana on vähättelevä mielenmaisema. Ajatus- tai puhekuplassa: ”Ei se ollut niin vakavaa”. Yhteys on päällimmäisenä, kun taas aggressio on käännetty itseen. Tässä psyykkisessä positiossa ihminen haluaa pitää asian etäällä ja jonkinasteista dissosiaatiota voi myös olla matkassa. Traumatisoitunut voi myös alkaa käsittelemään asioita aktiivisemmin, mutta mikäli aggressio on edelleen käännettynä itseen, päätyy kovia kokenut usein rationalisoimaan ja selittelemään asioita tekijän puolesta. ”Hän teki niin, koska…” Tämä ei välttämättä ole askel eteenpäin, mutta aktiivinen työstäminen saattaa mahdollistaa avun saamisen ja edistymisen jonkinlaisen sosiaalisen vaihdannan kautta. Ymmärtävä ystävä, joka uskaltaa kuitenkin puhua rehellisesti, tai traumoihin erikoistunut ammattiauttaja voivat peilata askelmerkkejä eteenpäin.

Toinen reitti voi aueta aggression suunnanmuutoksesta, jolloin dissosiaatio voi olla voimakasta ristivetoisten voimien vaikutuksesta. Aggressio alkaa liikkumaan ulospäin, mutta vielä epäsuorasti ja jäsentymättömästi – ja monesti se törmää erilaisiin defensseihin ja vinoutuneisiin syys-seuraus-uskomuksiin. Mielessä voi olla päällimmäisenä ajatus, että jokin on pielessä, mutta en tiedä vain mikä. Traumatisoitunut haluaa muuttua ja pysyä samana – samaan aikaan. Tämä kaikki voi saada aikaan halua ottaa etäisyyttä, mikä realisoituu usein kyynisyytenä ja irrallisuutena.

“Paha mutta rehellinen” on ruutu, jossa on käytävä. Se vaatii tapahtuneiden kohtaamista ja aggression saamista itsestä ulos. ”Tämä tapahtui ja se oli väärin. Piste.” Sisäisesti tämä tarkoittaa yhteyden katkaisemista, joskus myös ulkoisesti. Kokemus voi olla kova ja yksinäinen, mutta samalla puhdas, kirkas ja rehellinen. Paluu ”tehdasasetuksiin” lajikehityksellisissä eloonjäämisvaistoissa. Aggression ulossaamisessa voi auttaa keholliset menetelmät erilaisista urheilumuodoista tanssiin ja joogaan. Usein juuri äärimmäisen fyysisen treenin avulla voi myös ohittaa tietoisuuden estot. Kirjoittaminen ja muut taiteelliset itseilmaisun muodot ovat myös erittäin tärkeitä. Juuri kirjoittaminen usein ankkuroi kokemuksen ja oman terveen tulkinnan. Valkoisella fontilla kirjoittaminen halvaannuttaa sisäisen kriitikon: tajunnan virran kirjoittaminen avaa omaa kokemusta, kaikki kannattaa maalata myöhemmin mustaksi ja kirjoittaa auki merkityksellisimmät merkinnät. Asioiden jakaminen on myös usein välttämätöntä, ainakin jollakin tasolla.

Kun yhteys on tärkeämpi kuin totuus, on edessä todennäköisesti matka vähättelystä selittelyyn, siitä etääntymiseen ja lopulta vihaan. Mutta nämä eivät ole renkaita, joiden läpi pitää hypätä, vaan mielentiloja, joihin palataan. Mielenmaisemat sekoittuvat lopulta toisiinsa kuin vesivärit. Avain on siinä, mihin suuntaan aggressio sai luvan liikkua. Eheytyminen alkaa siitä, että kumpaakaan ei tarvitse uhrata täysin: ei yhteyttä, eikä totuutta. Toipuminen ei ole lopullinen valinta totuuden ja yhteyden välillä – vaan prosessi, jossa ne erotetaan, jotta ne voidaan yhdistää uudella tavalla.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Bollas. C. 1987. The Shadow of the Object: Psychoanalysis of the Unthought Known. Columbia University Press.
• Carver. R. 1988. Where I’m Calling From: New and Selected Stories. Atlantic Monthly Press.
• Hari. J. 2019. Lost Connections: Uncovering the Real Causes of Depression – and the Unexpected Solutions. Bloomsbury.
• Karpman. S. 1968. Fairy tales and script drama analysis. Transactional Analysis Bulletin, 7(26), 39–43.
• Klein. M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. International Journal of Psychoanalysis, 21, 125–153.
• van der Kolk. B. A. 2014. The Body Keeps the Score: Brain, Mind, and Body in the Healing of Trauma. Viking.
• Winnicott. D. W. 1960. Ego distortion in terms of true and false self. In The Maturational Processes and the Facilitating Environment (1965). Hogarth Press.