Opiskelupaikan saaminen on iso juttu. Se on selvä siirtymäriitti, panostus ja lupaus tulevasta sekä uusi identiteetin kulmakivi – ja paljon muuta myös. Laurealaisuus yhdistää paitsi opiskelijoita myös henkilökuntaa. Monille juuri elämän vakiintuminen ja suunnan selkeytyminen saavat aikaan ajatuksen, että juuri nyt voisi olla oikea aika käydä läpi menneitä ja keskeneräisiä asioita. Esimerkiksi keskittymiskyvyn vaade konkretisoi henkisen kuorman – joka monesti voi liittyä menneisiin, traumaattisiin kokemuksiin. Traumatausta ei suinkaan ole este opinnoille, mutta kokonaiskuormaa se monesti kuitenkin lisää. Hankaluutta tuottaa usein monitahoisuus. Trauma vaikuttaa luiskahtavan käsistä kuin märkä saippua. Siitä seuraavaksi.

Trauma on vesinokkaeläin

Vuonna 1799 brittiläinen luonnontieteilijä George Shaw sai Australiasta lähetetyn erikoisen eläimen nahan. Shaw epäili aluksi huijausta ja alkoi etsimään ompeleiden merkkejä, jotka todistaisivat keinotekoisen konstruktion. Eläimellä oli ankan nokka, majavan häntä ja saukon jalat. Se muni munia – mutta imetti poikasiaan. Kyse oli vesinokkaeläimestä (Platypus, Ornithorhynchus anatinus) – joka oli sopeutunut ympäristöönsä ja elänyt ammoisista ajoista lähtien Australiassa.

Eläimiä jaotellaan kahteen leiriin: nisäkkäät imettävät jälkikasvuaan, kun taas matelijat munivat. Tämä jako oli ollut siisti ja toimiva siihen asti, mutta nyt edessä oli jokin, joka rikkoi järjestelmän. Vika ei tietenkään ollut vesinokkaeläimessä; vika oli järjestelmässä. Myöhemmin kielitieteilijät George Lakoff ja Mark Johnson (1980) osoittivat kielen ja kategorisoinnin sekä kuvaavan maailmaa että luovan sitä. Albert Einsteinin mukaan juuri teoria määrää, mitä voimme havaita. Pahimmillaan traumatisoitunut saattaa kieltää itsessään sellaista, joka ei saumattomasti sovi klassisiin oireisiin. Vesinokkaeläimen kohdalla poikkeus ei vahvista sääntöä, vaan toimii pikemmin näyttönä, että elämme kielen, teorioiden ja odotusten varassa.

Trauma on psykiatrian vesinokkaeläin. Vaikka se on psykiatrian diagnostisissa ”keittokirjoissa” laitettu siististi omaan lokeroonsa, todellisessa elämässä se ei näytä asettuvan sille määrättyyn karsinaan. Samalla ei voi välttyä vaikutelmalta, että traumaa lähestytään samoin, ompeleita etsien, kuin tiedeyhteisö lähestyi vesinokkaeläintä vuonna 1799, jotta se saataisiin mahtumaan takaisin olemassa oleviin luokittelujärjestelmiin. Traumailmiötä on vaikea lähestyä. Trauma on psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja elämänkatsomuksellinen tai sielullinen ilmiö. Lisäksi sen seuraukset ja oireet läpäisevät raja-aitoja muuttaen maailman toisiinsa sekoittuviksi vesiväreiksi.

Psykiatristen häiriöiden luokittelujärjestelmässä (DSM-5, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, 2013) trauma ei ole enää vain ahdistuneisuushäiriöiden alla. Se on nyt sijoitettu omaan luokkaansa (Trauma- and Stressor-Related Disorders) – mikä puhuu omaa kieltään kategorioiden ylittämisestä. Rajarikot eivät rajoitu vain ilmiön kategorisointiin. Myös traumaoireet ylittävät luokkarajat: dissosiaatio, somaattiset oireet, ylivireisyys, vetäytymishalu, riippuvuudet, masennus, unihäiriöt, keskittymisvaikeudet, häpeä, suhdeongelmat ja minuuden muutokset tai identiteetin murtuminen – nämä kaikki voivat olla traumaperäisiä oireita, mutta ne voivat koskea myös monia muita psyykkisiä haasteita ja häiriöitä.

Nokkaeläimet kehittyivät, kun dinosaurukset vielä elivät. Siis paljon ennen ihmisiä ja keinotekoisia luokittelujärjestelmiämme. Samalla tavalla trauma ei syntynyt DSM-5:n myötä. Vasta myöhemmin kehittyi herkkyys ja nöyryys lähestyä ilmiöitä niiden ehdoilla. Trauman kohdalla tämä monimuotoisuuden huomioiminen vaikuttaa olevan vielä kesken.

Traumalla on Januksen kasvot

Antiikin Rooman Janus-jumala poikkesi monista muista roomalaisten jumalista siinä, että se ei pohjannut kreikkalaisista jumalhahmoista (Ovid 1989). Janus oli myös muuten poikkeuksellinen. Januksen kasvot katsoivat samaan aikaan sekä menneeseen että tulevaan. Se muistutti myös traumamaailman ja alitajunnan omalakisuutta siinä, että kaksi vastakkaista asiaa saattoi olla samaan aikaan totta ilman, että ne sulautuisivat yhdeksi. Tässä mielessä Janus katsoi ennen kaikkea eri suuntiin ja todellisuuksiin. Sama surrealistisuus pätee myös traumailmiöön ja sen ilmenemismuotoihin.

Trauma muuttaa hermoston tilaa, sympaattinen hermosto jää helposti päälle tai kansankielellä ”paniikkinappula” jää pohjaan, mutta traumalla on myös tarinallinen puoli. Se muuttaa väkisinkin narratiivin, itsestä. Mistä tulen? Kuka olen? Ja minne olen menossa? Trauma muuttaa aikakäsityksen helposti samanlaiseksi kuin ajanlaskumme alku: luvut ennen ja jälkeen saavat eri merkityksen ja laskentalogiikan. Ihminen voi tietää olevansa turvassa, mutta hermosto antaa jatkuvasti vääriä vaarahälytyksiä – ja tarina itsestä voi olla kadoksissa. Tarinan avainmetaforat muuttuvat trauman myötä väkisin. Esimerkiksi: miten valo ja pimeys rytmittyvät omassa tarinassa. Janus-jumalan temppeli oli avoinna sodan aikana, mutta suljettuna rauhan vallitessa. Koska sotia oli Rooman imperiumissa paljon, oli myös temppeli usein auki – mikä vastaa traumatisoituneen sympaattisen hermoston valmiustilaa.

Trauma voi olla yksilöä koskeva tai kollektiivinen. Sijaistraumatisoituminen voi syntyä vaikkapa hirveän onnettomuuden todistamisesta. Joskus ihmiset eivät kerro kenellekään ja uskottelevat itselleen, että tapahtunut ei näin ole täysin totta. Joskus rohkaisevien sanojen kuuleminen toisen suusta saa itsen uskomaan. Suhde itseen ja toisiin on rakennettava uudelleen. Traumatisoitunut ei tarvitse vain mahdollisuutta puhua. Hän tarvitsee mahdollisuuden olla kokemuksensa kanssa ilman, että se täytyy heti sovittaa johonkin muotoon. Mielellään toisen seurassa. Seura voi olla monenlaista. Moni traumatisoitunut hakeutuu eläinten seuraan. Janus oli myös erilaisten yhteyksien, alkujen ja loppujen jumala; sellaisen, jossa yksi muuttuu toiseksi. Janus-nimi tarkoitti alun perin ovea.

Joskus kyse voi olla yhdestä sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta, mutta esimerkiksi kroonisesti kurja kasvuympäristö ja jatkuvasti kireä tai pelokas tunnelma lapsuudenkodissa voi aiheuttaa kompleksia traumaperäistä stressisyndroomaa (C-PTSD). Esimerkiksi silmänliikkeisiin perustuva EMDR-hoito onnistuu usein parhaiten yksittäisen konkreettisen tapahtuman tai traumapisteen löydyttyä, kun taas jatkuva kurjuus on usein asettunut kokijan mielessä jonkinlaiseksi elämän tehdasasetukseksi. Pahimmillaan elämä voi näyttää karuimmat puolensa, ja ihmisellä voi olla molemmat. Janus-jumala on myös keskeneräisyyden jumala, mikä vastaa erehdyttävästi traumatisoituneen dissosiaatiotilaa. Vanha minuus on osin hajonnut, mutta uusi ei ole vielä päässyt muodostumaan. Antropologi Victor Turner (1969) kuvasi tällaista siirtymätilaa, muodonmuutosta tai transformaatiota ”limittymiseksi” (”liminality”).

Trauma on toisaalta diagnosoitava, mutta toisaalta diagnoosit ylittävä. Se ei ole yksi diagnoosi muiden joukossa. Trauma paljastaa itse diagnostisten kategorioiden rajat, se ”valuu” kaikkialle ja ”sotkee” paikkoja. Tämä ei ole vain akateeminen kysymys, sillä esimerkiksi erilaiset hoitopolut, kuntoutumisen aikataulut ja hoitointerventioiden vaikuttavuusarviot kuuluvat keskeisesti psykiatriaan – kun taas epäselvyys, epälineaarisuus ja ajalliset liukumat kuuluvat trauman tunnusmerkistöön. Konkreettisesti: ihminen voi elää yhtä todellisuutta kognitiivisesti, mutta toista hermostollisesti. Tieto ei välttämättä pyyhi pois kokemusta – ja murroksessa tai välitilassa oleminen saa taas tuntemaan Januksen läsnäolon.

Traumatisoituneen on voitava edetä omaan tahtiinsa. Ilmiö on vastakohtien jatkumolla paitsi neurofysiologinen mutta myös eksistentiaalinen. Aivoratojen ja synapsien välittäjäaineiden lisäksi kyse on omasta olemassaolon orkesterista. Siksi toipumisessa ei ole kyse paluusta siihen, kuka olin – vaan suhteen rakentamista siihen, mitä tapahtui. Tämä avaa samalla kaikki elämän isoimmat kysymykset, ja Janus-jumalan, syvyyspsykologian ja trauma-ajattelun monimerkityksellisyydet. Januksen temppelin portit jäävät auki: hermosto ei palaudu, mennyt ei pysy menneessä, luottamus laahaa ja koko elämän mielekkyys joutuu uudelleenarviointiin.

Kaikkialla ja ei missään

Trauma on myös murtuma moraalijärjestelmässä. Usein traumatisoituneen voi olla hankalinta laventaa maailmankuvaansa siten, että alaston pahuus mahtuu myös siihen. Jotkut traumat voivat olla niin suuria, että niitä ei voi ”ratkaista”, vaan ne on kannettava osana suhdetta maailmaan. Tällöin, Carl Jungin (1968) ajatuksia mukaillen, ihmisen pimeä puoli (”Shadow”) on integroitava yleiseen ihmiskuvaan – ja minäkäsitykseen. Itseisarvoinen konfliktien välttely tai ehdoitta sopeutuminen eivät suojaa ihmistä koettelemuksilta. Trauman kohtaaminen voi myös vaatia oman aggression tunnistamista ja rakentavaa uudelleenkanavoimista.

Toisaalta osalle ihmisistä elämä on näyttänyt kurjimmat puolensa, ja heidän kohdallaan haaste on pikemminkin päinvastainen. Kirjailija Charles Dickens käytti eri yhteyksissä termiä ”matalat ihmiset” (”low men”) kuvatakseen erilaista inhimillistä alennustilaa ja ihmisten välistä ilkeyttä. Tällaisissa maailmoissa eläneille hyvyys voi vaikuttaa epäuskottavalta, turvallisuus epärealistiselta ja läheisyys vaaralliselta. Usein ”mataluuden” keskellä epänormaali normalisoituu. Trauma murtaa maailmankuvan ja samalla rakentaa sen uudelleen. Se on äärikokemus, mutta samalla normalisoitunut maailmanjärjestys. Trauma on transendentti, lähes yliluonnollinen kokemus, joka ylittää havainto- ja käsityskykymme, mutta jättää ainutkertaisuuden leiman. Yhden pitäisi löytää yhteys omaan aggressioonsa, kun taas toisen tulisi uskoa, että maailmassa on muutakin kuin aggressio.

Ajan lineaarisuus ja muistot häiriintyvät traumakokemuksen seurauksena. Juuri tämä sai alun perin tutkijat traumailmiön äärelle (van der Kolk 2014). Amerikkalaiset sotilaat, Vietnamin sodan veteraanit, saattoivat muistaa valokuvantarkasti taistelutapahtumia pitkän ajan takaa, mutta eivät muistaneet vaikkapa aamun askareitaan. Näin heidän kohdallaan mennyt organisoi jatkuvasti nykyistä. Mielenkiintoisena sivuhuomiona veteraanien kohdalla: traumaperäisestä stressisyndroomasta (PTSD) kärsivät eniten sotilaat, jotka olivat olleet pahoissa paikoissa, mutta olivat selvinneet ilman naarmuakaan, kun taas taistelukentällä haavoittuneilla psyykkisiä oireita oli vähemmän. Fyysinen haavoittuminen poisti psyykkisen jännitteen. Janus elää edelleen – huomaamattamme – arjessamme jakaen aikaa. Tammikuu (januari) on saanut nimensä Janus-jumalasta, joka katsoo vielä vanhaan, mutta aloittaa samalla uutta. Trauma ja aika nivoutuvat yhteen.

“Mähän näin sen viime perjantaina”, pääsee usein ensimmäisenä ihmisten suusta, kun he kuulevat yhteisen ystävän tai tuttavan kuolleen. Koomikko George Carlin (2005) laski leikkiä tämän ilmiön kustannuksella, ikään kuin sanojan näkemisen olisi pitänyt suojata edesmennyttä kuolemalta, pitkälle edenneeltä sairaudelta tai odottamattomalta onnettomuudelta. Psykologisesti tässä on kyse psyyken yrityksestä palata tilanteeseen, jossa kaikki oli vielä hyvin. Jatkuvuuteen. Ihmismieli tarvitsee ennakoitavuutta, mutta elämä ei voi sitä aina tarjota. Sureville ensimmäinen vuosi on usein vaikein, kun kaikki muistuttaa menneestä.

Ennen ja nyt

Antiikin Roomassa oli hyvinkin erilaisia vaiheita ajan saatossa, mutta muutokset ja siirtymät olivat jatkuvia. Hallintomuodot vaihtelivat tasavallasta imperiumiin ja vallanvaihdot loivat turbulenssia ja epävarmuutta. Laajeneminen, sisällissodat ja kulttuurien sekoittuminen ja sulautuminen tekivät muutoksesta jatkuvaa. Tähän kaikkeen tarvittiin Janusta, epävarmuuden, murrosten ja välitilojen jumalaa, auttamaan ihmistä seisomaan ulko- ja sisätilan välisellä kynnyksellä. Januksen kahdet kasvot eivät symboloi niinkään ristiriitaa, vaan kykyä olla samanaikaisesti suhteessa siihen, mitä oli, sekä siihen, mitä on vasta tulossa.

Vesinokkaeläin ei tarvitse Janusta eikä DSM-5-luokituksia. Ne tallustelevat ja uiskentelevat Länsi-Australiassa ja Tasmaniassa, aivan kuten ovat tehneet lähes 100 miljoonan vuoden ajan. Ne tietävät, mitä tekevät. Ehkäpä myös traumataustaisen kannattaisi ajatella enemmän omalla sydämellä ja intuitiolla. Toipuminen voi vaatia yksilöllisiä askelmerkkejä. Kokemus on jaettavissa, vaikka se on hyvin yksilöllinen – ja vastaukset löytyvät viime kädessä itsestä. Trauma ei ole vain tapahtuma tai diagnoosi. Toipumisessa ei ole kyse ”yli pääsemisestä”, vaan uuden suhteen rakentamisesta tapahtuneeseen; ja samalla uudesta suhteesta itseen ja elämään.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• American Psychiatric Association. 2013. Diagnostic and statistical manual of mental disorders (5th ed.). Washington, DC: Author.
• Carlin. G. 2005. Life is worth losing [HBO special]. New York, NY: Home Box Office.
• Jung. C. G. 1968. The archetypes and the collective unconscious (2nd ed.). Princeton, NJ: Princeton University Press.
• Lakoff. G. & Johnson M. 1980. Metaphors we live by. Chicago, IL: University of Chicago Press.  
• Ovid. 1989. Fasti (J. G. Frazer, Trans.). Cambridge, MA: Harvard University Press.
• Turner. V. 1969. The ritual process: Structure and anti-structure. Chicago, IL: Aldine Publishing.
• van der Kolk. B. A. 2014. The body keeps the score: Brain, mind, and body in the healing of trauma. New York, NY: Viking.