Korkeakoulu, sen koulutukseen, tutkimukseen, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan sekä liiketoimintaan liittyvät asiat ovat jossain mediassa usein ja jopa päivittäin. Korkeakoulun toiminta-alue ja toimintamuodot ovat niin moninaiset, että jotkin asiat ovat aina ajankohtaisia median uutisvirrassa. Usein ja voinee sanoa yleensä korkeakoulu ja sen toiminta nousee mediaan sen julkaisemien tiedotteiden kautta. Silloin artikkelit käsittelevät tyypillisesti jotakin, mitä on tehty korkeakoulun koulutuksessa sekä tutkimus- ja kehittämishankkeissa.
Näissä rehtorin blogikirjoituksissa olen useasti käsitellyt korkeakoulumme pedagogista toimintamallia, joka on nimeltään Learning by Developing (LbD) eli suomeksi kehittämispohjaisen oppimisen malli (ks. Rehtorin blogikirjoitus: Pedagogiikka mahdollistaa oppimisen, 21.12.2021). Se täyttää tänä vuonna 2023 jo 20 vuotta. LbD on kestänyt hyvin ajassa ja voisi pikemminkin ajatella sen tulleen kaiken aikaa ajankohtaisemmaksi, kun työn ja opiskelun yhdistäminen on vahvassa kasvussa. Kun LbD-malliin perustuvan opetuksen lähtökohtana on aina todellinen työelämän kehittämistyöhön tai korkeakoulun tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiohankkeeseen liittyvä kehittämistehtävä, on se lisännyt merkittävästi korkeakoulun työelämäyhteistyötä. Kun kehittämispohjaisen oppimisen mallin tarkoituksena on tuottaa tehokkaasti työelämässä tarvittavaa osaamista, on tämäkin tavoite vain vahvistunut korkeakoulutuksessa entisestään.
Korkeakoulun pedagogisella toimintatavalla on vahva kytkentä myös korkeakoulun ja sen opiskelijoiden näkymiseen mediassa. Kun LbD-malliin perustuvassa opetuksessa korkeakouluopiskelijat tekevät aina todellisia työelämän kehittämistyöhön tai korkeakoulun tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiohankkeisiin liittyviä kehittämistehtäviä, syntyy valtavasti tiedotettavaa, sillä näitä kehittämistehtäviä tehdään kuitenkin vuosittain korkeakoulussa tuhansia. Kun näissä ovat keskiössä oppijoina ja toimijoina korkeakouluopiskelijat, ne usein kiinnostavat mediaa eniten. Samoin erilaiset kehittämistehtävät ja -hankkeet ovat alueellisia, jolloin ne kiinnostavat erityisesti oman alueen mediaa.
Kun miettii korkeakoulun toiminnan sykliä, jolloin korkeakouluun valitaan useita kertoja vuodessa uusia opiskelijoita ja opiskelijoita valmistuu nykyään päivittäin. Median huomio kiinnittyy usein korkeakoulujen yhteishakuihin, jolloin kiinnostavia asioita ovat hakijamäärät ja tutkintoon johtavan koulutuksen vetovoiman kehittyminen, mistä säännöllisesti uutisoidaan. Samoin valmistuneiden opiskelijoiden työllistymiseen liittyvät tiedot ja tarinat ovat usein mediaa kiinnostavia asioita. Erityisesti yhteishakuihin liittyvä korkeakoulun tiedottaminen on niin vakiintunutta, että alueelliset mediat osaavat sitä myös odottaa valtakunnallisten yhteishakujen yhteydessä.
Samoin usein korkeakoulupoliittisissa uutisissa sekä valtakunnan mediat että valtakunnan median uutisoinnin jälkeen alueelliset mediat hakevat uutisointiinsa esimerkkejä korkeakouluista. Silloin jotakin ilmiötä, kehittämistavoitetta tai suunnitelmaa ikään kuin alueellistetaan ja testataan korkeakoulujen erilaisissa toimintaympäristöissä. Tästä varmaan hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi korkeakoulutuksen alakohtaiset laajennukset ja korkeakoulujen aloituspaikkojen määrän säätely tms.
Toimittuani korkeakoulun rehtorina nyt kymmenettä vuotta ja sitä ennen jo vuodesta 2008 aluerehtorina ja vararehtorina, olen saanut tehdä paljon yhteistyötä yli 15 vuoden ajan median kanssa. Yhteistyö on ollut molemmin puolin kunnioittavaa ja rakentavaa, vaikka uutisoitavat asiat ovat toisinaan olleet vaikeita kaikille (mm. sikainfluenssan tuleminen Suomeen, covid-19-pandemian seuraukset, tapahtuneet virheet opiskelijavalinnoissa, uhkaavat tilaneet kampuksilla tms.). Nyt yksilöimättä mitään mediaa, olen rehtorina tänä vuonna ensimmäistä kertaa kohdannut tilanteita, joissa olen joutunut kyseenalaistamaan henkilökohtaisen luottamuksen yhteistyösuhteeseen median kanssa. Vaikka olen esimerkiksi pyytänyt kysymyksiä tai haastattelussa käsiteltävää teemaa tietooni etukäteen, jotta voisin valmistautua haastatteluun, niitä ei ole toimitettu, vaikka aikaa siihen olisi ollut riittämiin. Silloin tämä on luonut vaikutelman tarkoitushakuisuudesta, jotta haastateltava lausuisi asiassa mahdollisimman harkitsemattomasti eli on haluttu ”yllättää” haastateltava. Siinä on varmasti onnistuttu.
Sekä yksilönä että edustamansa korkeakoulun puolesta jää tuolloin miettimään, parantaako tällainen toimintatapa journalismin laatua ja edistääkö se oikean tiedon välittämistä? Minun on sitä henkilökohtaisesti vaikea uskoa. Toivon syvästi, että henkilökohtaiset havaintoni eivät ilmennä yleisiä muutoksia median toiminnassa vaan ovat täysin yksittäisiä kohdalleni osuneita ikäviä sattumuksia. Riippumaton ja oikeudenmukainen media on korkeakoululle arvokas yhteistyökumppani, jonka kanssa yhteistyö on avointa ja rehellistä. Sen eteen haluan korkeakoulun rehtorina tehdä kaikkeni myös tulevaisuudessa.
