Yhdysvaltalainen sosiologi Eric Klinenberg kuvaa teoksessaan Palaces for the People (2018) miten esimerkiksi kirjastot, leikkipuistot, uskonnollisten yhdyskuntien tilat, puistot ja muu julkiset julkiset kokoontumispaikat muodostavat sosiaalisen infrastruktuurin, jonka varassa ihmiset luovat ja ylläpitävät sosiaalisia suhteitaan. Klinenberg perustelee voimakkaasti näiden tilojen hyvää tekeviä vaikutuksia yksilöille, yhteiskunnalliselle osallistumiselle ja demokratialle, pyrkimyksenään vakuuttaa päättäjät sijoittamaan niiden ylläpitoon. Pohjoismaisissa yhteiskunnissa ei yleensä tarvitse perustella investointeja julkisiin palveluihin yhtä voimakkaasti kuin Yhdysvalloissa.

Koronaviruspandemian aikana Suomessa suljettiin tai rajoitettiin erityisesti keväällä 2020 julistettujen poikkeusolojen aikana monia sekä kaupallisia että epäkaupallisia julkisia tiloja, joissa ihmisillä on tapana asioida ja joihin he voivat kokoontua. Iso osa ihmisten välistä fyysistä etäisyyttä ylläpitävistä rajoitustoimista kohdistui “sosiaaliseen infrastruktuuriin”. Esimerkiksi Helsingissä kulttuuri- ja vapaa-ajan palvelujen sulkeminen koski kirjastoja, nuorisotiloja, sisäliikuntapaikkoja, kulttuuritaloja ja museoita.

Kouluja ja päiväkoteja ei suljettu kokonaan, mutta suurin osa oppilaista ja varhaiskasvatuksessa olevista lapsista oli kotona. Myös kaupallisiin tiloihin ja palveluihin kohdistui rajoituksia eri aikoina. Tämän pohjarakenteen ollessa säästöliekillä tai pois käytöstä lähimpien suhteiden ja työn ulkopuolinen kasvokkainen vuorovaikutus kapeni niihin ihmisiin, joihin ei hoiva-, työ- tai muiden velvollisuuksien vuoksi voinut pitää turvaetäisyyttä. Arjen reitit ja tilat tyhjenivät.

Klinenbergin tapaan hahmotettu sosiaalisen infrastruktuurin käsite on ajatuksia herättävä, ylevä ja samalla konkreettinen. Tietyt aineelliset paikat ja sijainnit, joihin ihmiset kokoontuvat, toimivat ympäristöinä ja alustoina sosiaalisille suhteille, jotka tekevät meistä ystäviä, tuttavia, naapureita ja esimerkiksi leikkipuistoissa käyviä vertaisvanhempia. Klinenbergin mukaan ne luovat yhteistä kansalaisuutta, luottamusta ja sosiaalista pääomaa.

Sosiaalisen infrastruktuurin mahdollistavia suhdeverkostojen kerroksia lienee kuitenkin useita. Yhtäällä ovat fyysisesti läheltä löytyvät kontaktit, joiden avulla esimerkiksi iäkäs henkilö voi sopia läheisensä tai nuoremman naapurinsa kanssa kauppareissujen hoitamisesta. Toisaalla on esimerkiksi virtuaalinen taso: sosiaalinen media ja viestipalvelut tarjoavat mahdollisuuden olla vuorovaikutuksessa vaikkapa oman taloyhtiön väen, koululuokan vanhempien tai kaupunginosan asukkaiden kanssa ilman kasvokkaista vuorovaikutusta ja fyysistä kontaktia, sekä mahdollisuuksia spontaaneihin yhteyksiin, vaihdantaan ja avunantoon.

Emme välttämättä tunne kaikkia, keiden kanssa jaamme saman alueen sosiaalisen infrastruktuurin, mutta olemme joka tapauksessa osaa samaa yhteisöä, sekä poikkeus- että normaalioloissa. Muutaman vuoden takaiset koronaviruspandemian aikaiset poikkeusolot auttoivat kiinnittämään huomiota siihen, minkä kaikkien fyysistä etäisyyttä vaativien sosiaalisten suhteiden ja sekä kaupallisten että epäkaupallisten palvelujen varassa arkemme toimii.

Monet pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulujen kouluttamat sosiaali- ja terveysalan sekä kasvatusalan asiantuntijat ovat avainasemassa sosiaalisen infrastruktuurin ylläpitämisessä. Esimerkiksi varhaiskasvatus, nuorisotyö, vanhustyö ja kulttuuripalvelut ovat paikkoja, joissa luodaan tärkeitä oman perheen ja kotitalouden ulkopuolisia sosiaalisia suhteita ja verkostoja. Sekä tavanomaisissa että epätavallisissa oloissa sosiaaliset suhteet ja verkostot kannattelevat meitä ja pärjäävyyttämme, ja näiden parissa riittää tutkittavaa ja kehitettävää 2020-luvun yhteiskunnallisissa haasteissa.

Lähde:

• Klinenberg, E. 2018. Palaces for the People: How social infrastructure can help fight inequality, polarization, and the decline of civic life. New York: Broadway Books.