Vertaismentorointi pedagogisen yhteistyön ja henkilökohtaisen oppimisen kehittäjänä

Teksti | Tiina Leppäniemi

Osallistuin KOPE- eli Korkeakoulupedagogiikkaa yhdessä -hankkeen järjestämään cross-expertise mentorointiin (CEM) keväällä 2018. Tämä malli on kahden tasavertaisen asiantuntijan mentorointia ja vertaisoppimista. Kokemus ylitti odotukseni, ja tässä artikkelissa käsittelen vertaismentorointia ja sen hyötyä omien kokemusteni kautta.

Cross-expertise mentoring on mentoroinnin malli, joka poikkeaa tavallisesta mentorin ja aktorin roolijaosta siten, että mentorointiin osallistujat ovat tasavertaisia asiantuntijoita (Mäki & Mäki 2017). KOPE-hanke, jonka järjestämään mentorointiohjelmaan itse osallistuin, teki hankkeen alussa elo-lokakuussa 2017 tutkimusta 39 suomalaisessa korkeakoulussa. Henkilökunnalle lähetetyissä kysymyksissä (n=239) tiedusteltiin mm. toivottuja pedagogisen jakamisen ja yhteistyön muotoja. Alaniskan (2017) kokoaman raportin mukaan ”pedagogisen yhteistyön muodoksi eniten kannatettiin vertaisoppimisista (54 %), toiseksi eniten mainintoja sai yhteinen opetus (33 %) ja kolmanneksi eniten erilaiset keskustelufoorumit (28 %).”

Olen opetustyöurani alkutaipaleella ja koin, että vertaismentorointi antoi minulle vinkkejä, neuvoja ja ennen kaikkea pallottelukumppanin pohtimilleni työasioille. Innostuin cross-expertise-mentoroinnista huomattavasti perinteistä aktori-mentori-mallia enemmän. Yhteydenotossa KOPE-hanketoimijat pyysivät lyhyttä kuvausta työstäni ja tilanteestani, ja parittivat minut vertaiseni kanssa. Sain mentorointiparikseni Hanna-Kaisan, jonka kanssa kävimme pienen sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen ensimmäisen Skype-keskustelun. Pian soviteltiinkin jo tapaamista kalenteriin. Mentorointimalli tuntui ensihetkestä oikeasta: tapaamiset, sisällöt ja tavat olivat meidän kahden päätettävissä. Olihan kyseessä kaksi vertaistaan kollegaa sopimassa työn reflektointia.

Ensi hetkestä minut vakuutti se, miten hyvin yhteistyömme alkoi, ja miltä minusta ihan vain tuntui istua kollegan kanssa samaan pöytään. Harvoin aikuisiällä – ja työolosuhteissa – kohtaa ihmisen, jonka kanssa voi kokea sellaista ymmärrystä, jota tunsin. Pidän suuressa arvossa avointa ja rehellistä, jopa vähän kaunistelematonta, kohtaamista. Sellaista, jossa voi myöntää omia puutteitaan, ja jakaa työpäivien räpiköintiä. Voi avoimesti kertoa epäonnistuneesta ohjeistuksesta, huonosti menneestä opintojakson osuudesta tai arviointityön hankaluudesta. Yhdessä vertaiskollegan kanssa voi pohtia oikeita askeleita kehittämiseksi. Ehkäpä tässä riipivässä avoimuudessa onkin jotain sellaista, jota perinteinen kisälli-oppipoikamalli ei tavoita asettelullaan. Toki jaamme myös hyviä asioita. Sähköpostin liitteenä kulkee esimerkiksi tehtävä ja saatteena lukee ”Opiskelijat tykkäsivät tosi paljon lähdeviittauskäytänteitä opetellessamme. Ota käyttöön, jos haluat!”.

Opetustyö on usein yksinäistä puurtamista. Verkko-opetus, etätyöt ja monitilatoimistot muuttavat työkulttuuria, ja vaikka tiimiopettajuus on yksi pedagogiikan uusista toimintamalleista, aihesisällön kanssa moni saattaa olla yksin. Pienessä yksikössä erikoisosaamisalueet ovat yhden tai kahden ihmisen hallussa. KOPE-hankkeen alkututkimuksessa (Alaniska 2017) erilaiset keskustelufoorumit nousivat vertaisoppimisen ja tiimiopettajuuden rinnalle. Kohtaamiset kollegan kanssa koetaan tärkeiksi, mutta se ei näy arjessamme, kun kehittämispäivät ja muut yhteiset tilaisuudet ladataan niin täyteen ohjelmaa, että vessataukokin aikataulutetaan. Tavallisessa työarjessa ammatilliselle keskustelulle ei jää tilaa.

Sanotaan, että opettajan ammatillisen identiteetin laajentuminen on elämänpituinen prosessi hänen kasvaessaan oman alan osaajasta ohjaajaksi, kasvattajaksi ja oppimisen ohjaajaksi. Elämänmittaista prosessia voidaan tukea esimerkiksi täydennyskoulutuksen keinoin (Keurulainen, Miettinen & Weismann 2014), mutta positiivisen kokemukseni mukaan myös mentoroinnin keinoin.

Pedagoginen yhteistyö on koko korkeakoulumentoroinnin kivijalka. Koin kehittymiseni näkökulmasta hedelmälliseksi tehdä yhteistyötä toisen korkeakoulun lehtorin kanssa. Oman korkeakouluyhteisön kesken tiimityö on tutumpaa, mutta ei mielestäni aina yhtä tuloksellista. Yhteisöllisyys ei hyvistä piirteistään huolimatta ole vain kehittävä ja positiivinen toimintatapa. Vaikka se parhaimmillaan on voimavara, jonka edelleen vahvistumista voidaan tietoisesti tukea, siihen liittyy aina yhteisiin tavoitteisiin ja sääntöihin sitoutumista, havaitsi väitöskirjatutkimuksessaan Repo (2010, 187). Nämä tavoitteet ja rajoitteet saattavat ulottua yksilön vapauteen. Tutkimuksessaan Repo huomasi voimakkaan kritiikin kohdistuvan juuri yhteistoiminnalliseen työskentelytapaan. Työympäristössäni havaitsen sekä mainittua kritiikkiä että siihen vaikuttavia yhteistoiminnallisen työtavan haasteita, kun esimerkiksi liiketalouden tutkintokoulutukselle – tai Laurea-tasoisesti kaikkien alojen tutkinnoille – asetetaan yhteisiä toimintamalleja, jotka eivät sujuvasti, tai välttämättä aina edes toimivasti, sujahda osaksi toimintatapaa. Yhteisöllinen tekeminen on voimavara, jonka tulisi toimia viisaasti toimintaa rajoittamatta.

Vertaismentorointikollegani Hanna-Kaisan kanssa voimme jakaa sekä aihesisältöön että pedagogisiin ratkaisuihin liittyviä pulmia ja ajatuksia. Keurulainen ym. (2014) toteavatkin, että opettajan työssä itseään on mahdollista kehittää sekä pedagogina että oman ammattialansa asiantuntijana. Tapaamisissamme pöydälle on heitetty mm. uuden opintojakson toteutussuunnitelma, ja sitä on pohdittu yhdessä tuumin. Tekee hyvää kuulla ääniä oman organisaationsa ulkopuolelta. KOPE-hankkeen mentorointikausi päättyi kesän tullen. Tapaamiset ja skypet Hanna-Kaisan kanssa jatkuvat. Saan yhteistyöstämme enemmän kuin annan ja siksi ajattelen, että vertaiskeskustelulle on oltava aikaa, vaikka sitä ei olisi työaikasuunnitelmaan kukaan kirjannutkaan.

LÄHTEET
  • Alaniska, H. 2017. Mitä kuuluu korkeakoulujen pedagogiikalle? Tuloksia KOPE-hankkeen vierailuista. Blogikirjoitus. Oulun ammattikorkeakoulu. Viitattu 23.10.2018. http://blogi.oamk.fi/2017/11/30/2903/
  • Keurulainen, H., Miettinen, M. & Weissmann, K. 2014. Ammatillinen opettaja liikkeessä – syitä ja seurauksia. Pedagoginen asiantuntijuus liikkeessä ja muutoksessa – huomisen haasteita. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/44968/1/978-951-39-6021-6.pdf
  • Mäki, A. & Mäki, K. 2017. Törmäyttämisestä uutta huippuosaamista. Metodina cross-expertise mentoring. Psycon Oy. https://www.psycon.fi/blogi/tormayttamisesta-uutta-huippuosaamista
  • Repo, S. 2010. Yhteisöllisyys voimavarana yliopisto-opetuksen ja -opiskelun kehittämisessä. Väitöskirja. Helsingin Yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos. ISBN 978-952-10-5948-3.

Jaa sivu