Asiantuntijatyöhön kuuluu olennaisena osana kirjoittaminen. Me laurealaiset tuotamme päivittäin valtavia määriä tekstejä: sähköpostia, tehtävänantoja ja opiskelijapalautteita, tiedotteita ja uutiskirjeitä, sekä hankehankemuksia ja -raportteja. Joskus kirjoittaminen on haastavaa, eikä tekstiä vain synny. Tällöin omien ajatusten palloittelu kollegoiden kanssa voi olla kultaakin kalliimpaa.

Tikkurilan kampuksella on lanseerattu yhteisöllinen kirjoitusboosteritoiminta Laura Erkkilän ja Anniina Honkosen toimesta. Kirjoitusboostereissa tekstin kanssa kamppaileva saa kannustavaa vertaispalautetta psykologisesti turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä (Erkkilä & Honkonen 2024). Kirjoitusboostereiden innoittamana päätimme kokeilla yhteiskirjoittamista keväällä 2024 toteutetun kirjoitusretriitin yhteydessä. Kerromme kokemuksistamme tässä artikkelissa.

Yksinäisen kirjoittajan myytti

Kirjoittamista on yleensä pidetty yksinäisenä työnä, jonka kirjoittaja suorittaa yksin. Ehkä se on sukua yksinäisen neron myytille. Tutkijat Alfonso Montuori ja Ronald E. Purser (1995) purkivat yksinäisen neron myytin tutkimuksessa, jossa he käsittelivät ”luovuuden hyper-individualistisen ymmärryksen ongelmallista luonnetta”. Yksinäisen neron myytin alkuperä voidaan heidän mukaansa löytää Euroopan renessanssista, jossa arvostettiin poikkeuksellisia yksilöitä, niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, kuten Leonardo da Vinci. Modernissa ajassa myyttiä on jatkanut “self made man”-käsite, jonka Henry Clay loi vuonna 1842 Yhdysvaltain senaatissa kuvaamaan yksilöä, joka menestyy omien tekojensa kautta.

Isosävi ja Lindholm (2021) ovat teoksessaan Yhteisöllisen kirjoittamisen opas, halunneet murtaa myyttiä etenkin akateemisesta kirjoittamisesta yksinäisenä puurtamisena. He tarkastelevat kirjoittamista juuri yhteisöllisenä toimintana, jolloin olennaista on, että kirjoittamiseen liittyvistä tavoitteista ja prosesseista jutellaan toisten kanssa. Heidän mukaansa yhteisöllisyyden ulottuvuus kirjoittamisessa lisää tuotteliaisuutta ja kirjoittajien hyvinvointia – tähän voimme helposti yhtyä omien kokeilujemme perusteella.

Tutkijoiden ja opettajien kiinnostus yhteiskirjoittamista kohtaan on kasvanut. Muuttuvat käytänteet työelämässä, jossa kirjoitetaan koko ajan enemmän tiimeissä, sekä digitaaliset ratkaisut ovat lisänneet yhteiskirjoittamista. Eri alustat kuten Google Drive ja wikit ovat muuttaneet luku- ja kirjoituskäytäntöjä ja tehneet tekstien luomisesta ja jakamisesta helpompaa ja hyväksytympää. (Storch 2019).

Storch (2019) määrittelee yhteiskirjoittamisen toiminnaksi, joka edellyttää, että kaikki osapuolet osallistuvat kaikkiin kirjoitusprosessin vaiheisiin, jakaen vastuun ja omistajuuden koko tuotetusta tekstistä. Nämä piirteet erottavat yhteiskirjoittamisen yhteistyökirjoittamisesta, jossa tekstin tuotanto voidaan jakaa niin että kukin tiimin jäsen tuottaa yhden erillisen osion tekstistä tai suorittaa tietyn osatehtävän kuten tiedonhankinnan, muokkauksen tms.

Yhteiskirjoittamiskokeilu

Vaikka kirjoitusretriitissä työstimmekin pääasiallisesti omia tekstejämme, halusimme kokeilla myös uudenlaisia tapoja tuottaa tekstiä. Yhteiskirjoittamiskokeilu syntyi keskustelusta siitä, että meillä keskenämme on vaihtelevaa kokemusta julkaisujen kirjoittamisesta. Meillä kaikilla oli toive kirjoittaa enemmän yhdessä muiden kanssa ja jakaa kirjoittamisprosessi alusta asti. Jotta pääsisimme vauhtiin, virittäydyimme ensin vapaan kirjoittamisen tekniikan avulla ja siirryimme sitten yhteiskirjoittamiseen.
Kiriakos ja Svinhufvud (2015) esittelevät teoksessaan Tohtoritakuu erilaisia tekniikoita kirjoittamisessa alkuun pääsemiseen. Molemmat liputtavat vapaan kirjoittamisen nimeen, jossa kymmenen minuutin ajan kirjoitetaan mitä vain mielessä olevaa. Vapaassa kirjoittamisessa tuotoksella ei ole merkitystä, tärkeää on itse tekeminen. Vapaassa kirjoittamisessa oleellista on rajattu aika, sekä se että kynä tai sormet pidetään liikkeessä koko ajan. (Kiriakos & Svinhufvud 2015, 57–58.)

Suunnattu vapaa kirjoittaminen on hieman rajoitetumpaa, koska siinä huomio kiinnitetään tiettyyn asiaan tai aihepiiriin. Aiheesta saa kirjoittaa kuitenkin melko vapaasti, tekstin laadusta tai lopputuloksesta huolehtimatta. Tekstin otsikon määrittäminen rajaa aihepiiriä, mutta muuten se antaa tilaa luovuudelle. Kiriakos ja Svinhufvud (2015, 59) toteavatkin, että ajatus saa suunnatun vapaan kirjoittamisen aikana “lentää vallattomasti missä tahansa ajatuksissa”, kunhan ne liittyvät tiettyyn aiheeseen. Meidän yhteiskirjoittamiskokeilumme noudatti hyvinkin tarkasti Kiriakoksen ja Svinhufvudin (2015) esittelemää vapaan kirjoittamisen mallia.

Toteutimme yhteiskirjoittamisemma Storchin (2013) hengessä, ja kirjoitimme yhdessä samanaikaisesti, saman pöydän äärellä, saman tekstin parissa, kukin omalla tietokoneellaan työskennellen. Yhteiskirjoittamista toteutimme neljänä peräkkäisenä iltana, puoli tuntia kerrallaan. Menetelmällisesti yhteiskirjoittaminen toteutettiin niin, että yksi jakoi käyttöömme yhteisen tiedoston ja kirjoitti muutaman hajatelman, toinen keksi tekstille otsikon ja sitten kirjoitimme systemaattisemmin yhtä aikaa saman pöydän äärellä.

Jos joku olisi kurkistanut alkuillan hämärässä Sillankorvan talon keittiön ikkunasta sisään, häntä olisi kohdannut keskittynyt näky: Ruokapöydän ympärille on kokoontunut kolme henkilöä, joiden kasvoja valaisee kunkin edessä olevan kannettavan ruudun sinertävä valo. Henkilöt ovat kumartuneena tietokoneidensa äärelle melko epämukavissakin asennoissa. Jokainen tuijottaa keskittyneesti omaa ruutuaan ja jokaisen sormet juoksevat näppäimistöllä. Välillä joku henkilöistä haroo hiuksiaan, katsoo ulos pimeyteen mitään näkemättömällä katseella, ja kääntää katseensa taas näyttöruutua kohti. Sormet palaavat hitaasti takaisin näppäimistölle, ja hetken hitaan hapuilun jälkeen sormet alkavat taas lentää.

Kännykän näytöllä 30 minuutin ajastin laitettiin laskemaan aikaa. Mitään sääntöjä yhteiskirjoittamisen kokeilussamme ei oikeastaan ollut, paitsi että puolen tunnin kirjoitussession aikana keskityttiin vain kirjoittamiseen, ei tekstin kommentointiin tai tekstistä keskusteluun – tätäkään ei oikeastaan ensimmäisenä päivänä sovittu, niin vain kävi. Aika vähän myöskään kommentoimme toistemme tekstiä marginaaleissa, “puhekuplilla”. Tekstiä ei siis erityisesti kommentoitu, vaan jokainen edisti sitä omalla tahollaan.

Alkuun yhteinen hiljaisuus tuntui hetkittäin vaikealta, kun vähän väliä teki mieli keskustella omista ajatuksista tekstiin liittyen. Nopeasti hiljaisuuteen kuitenkin tottui. Tuntui helpottavalta tietää, että muiden kirjoittajien kanssa olisi mahdollista keskustella yhteisen kirjoittamissession päätyttyä. Lopulta tekstiä, sekä uusia ideoita ja näkökulmia syntyi niin paljon, että yhdestä tekstistä syntyi useampi artikkeli.

Mikä parasta: teksti etenee!

Oli mukava huomata, miten teksti eteni vauhdikkaasti, kun jokainen kirjoitti hiljaisuudessa omalla koneellaan samalla jaetulla alustalla – samalla tavalla kuin halkopino pienenee huomattavasti nopeammin, jos sen parissa hikoilee samanaikaisesti kaverin kanssa. Neljän yhteiskirjoittamistuokion tuloksena syntyi kirjoitusretriitistä kertonut artikkelisarja (kts. esim. Kanervo ym. 2024, Normann ym. 2024, Nikula ym. 2024).

Mielenkiintoista oli, ettemme juurikaan keskustelleet kirjoittamastamme tekstistä yhteiskirjoittamishetkien jälkeen. Teksti muokkautui lähes itsestään, jatkoimme toistemme ajatuksia tekstin muodossa – ilman muuta kommunikointia. Valmiista tekstistä jokainen saattaa tunnistaa jotain omia ajatuksia tai tekstinpätkiä, mutta kokonaisuus on meidän ajatustemme ja lauseidemme mosaiikki, osiensa summa.
Toisen tunnustaminen tasaveroiseksi toimijaksi ei aina ole helppoa, vaan voi käytännössä olla vaikeaakin (Hallamaa 2017, 222). Ihminen on tietyllä tavalla oman taustansa ja toimintatyylinsä vanki, joten voi olla vaikeaa oppia ajattelemaan toisella tavalla (kts. myös Nikula 2023). Oli mukavaa huomata, että vaikka emme olleet aiemmin kirjoittaneet kolmikkona yhdessä, kaikki sujui oikeastaan melko itsestään, joustavasti ja toisten erilaisia toimintatyylejä kunnioittaen. Yhdessä uusien kirjoittajakollegoiden kanssa oppii samalla myös omasta tavastaan kirjoittaa, ajatella ja toimia.

Yhteiskirjoittamisessa välttyy myös tyhjän paperin kammolta: jos omia ajatuksia on vaikea saada tekstiksi, voi aina jatkaa kollegan ajatuksia ja tekstiä. Yhteisen tekstin äärellä saa jatkuvasti syötteitä, joihin tarttua ja joista kirjoittaa. Yksin kirjoittaessa ajatusten jumiuduttua myös tekstin tuottaminen loppuu.

Yhteiskirjoittamisen voima

Humanistit lienevät tottuneet kirjoittamaan aika paljon yksin, ainakin verrattuna luonnontieteilijöihin. Yhteiskirjoittamisessa on kuitenkin monenlaista voimaa: yhdessä asia etenee nopeammin, samassa aikamäärässä saa porukalla aikaan enemmän, kun voi paperillakin peilata omia ajatuksiaan toisen ajatuksiin ja myös esimerkiksi vertaispalautteen vastaanottaminen on mukavampaa kollegan kanssa kuin yksin (kts. esim. Metropolia 2024).

Kirjoittaminen saatetaan kokea raskaana, etenkin jos kirjoittamiseen liittyy suoritus- tai aikapaine, kuten esimerkiksi opintoihin liittyvässä tekstintuottamisessa. Samanlainen paine vaanii, kun työn alla on hankehakemus. Rahoituksen saadakseen hanke tarvitsee hyvin argumentoidun, selkeän ja perustellun hankehakemuksen, joka vastaa rahoitusinstrumenttiin ja hakukuulutukseen. Launikari (2024) toteaa, että ideaa on hyvä pallotella yhdessä kollegoiden tai yhteistyökumppaneiden kanssa, jolloin todelliset vahvuudet kirkastuvat ja mahdolliset riskit tunnistetaan.

Tätä pallottelua, ajatusten kirkastusta ja riskien sanoittamista on hyvä jatkaa yhteisen hankehakemustekstin äärellä. Yhteiskirjoittaminen auttaa paitsi edistämään hankehakemuksen tekoa, myös terävöittämään hankkeen tavoitteita ja itse hakemustekstin laatua. Kirjoittamisen kynnystä ja siihen liittyviä paineita voidaan laskea, jos tekstiä on tuottamassa useampi kirjoittaja. Tikkurilan kampuksen kirjoitusboosterit ovat saamassa jatkoa hankeboostereiden muodossa, joissa kokoonnutaan kuukausittain hankeideointitapaamisiin (Erkkilä & Honkonen 2024).
Yhteiskirjoittaminen ei edellytä samassa fyysisessä paikassa olemista, tai edes samaan aikaan kirjoittamista. Yksinkertaisimmillaan yhteiskirjoittamista voi ajatella tekstin kautta tapahtuvana ajatustenvaihtona ja keskusteluna, joka tuo tekstiin uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia.

Kirjoittamisoppaan “Syön aamupalaksi Eiffel-torneja” kirjoittanut Niina Hakalahti (2019) puhuu kirjoittamisesta jokamiehenoikeutena, joka tuottaa iloa. Meille yhteiskirjoittamiskokeilu on ollut inspiroiva ja innostava kokemus, joka tuotti myös iloa ja paljon valmista tekstiä. Me kirjoittajat pyrimme ehdottomasti sisällyttämään yhteiskirjoittamisen työmme arkeen myös kirjoitusretriitin ulkopuolella.

Lähteet

• Erkkilä, L. & Honkonen, A. 2024. Yhteisölliset Kirjoitusbuusterit tukemassa asiantuntijaviestintää ja julkaisutavoitteita. Laurea Journal.
• Hakalahti, N. 2019. Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Turenki: Karisto Oy.
• Hallamaa, J. 2017. Yhdessä toimimisen etiikka. Tallinna: Gaudeamus.
• Isosävi, J. & Lindholm, C. 2023. Yhteisöllisen kirjoittajan opas. Opas akateemiselle uralle. Art House.
• Kiriakos, C. & Svinhufvud, K. 2015. Tohtoritakuu: Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle. Art House.
• Lagstedt, A., Lindstedt, J. & Kauppinen, R. 2021. Sujuvaa yhteiskirjoittamista! Yhteiskirjoittamisen lista auttaa yli sudenkuoppien. Kreodi 4/2021.
• Launikari, M. 2024. Hankehumppaa vai projektirumbaa – Miten teen hyvän rahoitushakemuksen? | Laurea Journal
• Metropolia. 2024. Podcast. Tarinoita yhteiskirjoittamisesta 1: Yhteisön merkitys kirjoittamisessa – MetroPodia (metropolia.fi)
• Montuori, A. & Purser, R. 1995. Deconstructing the Lone Genius Myth: Toward a Contextual View of Creativity. Journal of Humanistic Psychology – J HUM PSYCHOL. 35. 69-112. 10.1177/00221678950353005.
• Nikula, K. 2023. Oikeus ja mahdollisuus osallistua tutkimuksen tekemiseen – kanssatutkijuus sosiaalieettisenä kysymyksenä. Sosiaalietiikka.fi.
• Storch, N. 2019. Collaborative writing. Language teaching, 52(1), pp. 40-59. doi:10.1017/S0261444818000320