Kovin usein en ole joulupukille kirjoittanut. Muistaakseni kirjoitin ensimmäisen kirjeeni 50 vuotta sitten. Tämä on nyt sitten järjestyksessä toinen kirje joulupukille ja ensimmäinen kirje hänelle korkeakoulun rehtorina. Vaikka nyt ajattelin kirjeessä joulupukille keskittyä joululahjatoiveisiin, arvatenkin toiveet 50 vuotta sitten olivat huomattavasti materialistisempia kuin nyt. Silloin pienellä pojalla etusijalla olivat ne ns. kovat paketit. Ensimmäisen kirjeen kirjoitin ruutupaperille, jonka jälkeen se lähetettiin kirjekuoressa joulupukille. Niin minun ainakin silloin annettiin ymmärtää. Tämä on siten ensimmäinen kirjeeni joulupukille blogikirjoituksen muodossa.
Kirje joulupukille on erityinen, mielikuvitusolennolle kirjoitettu kirje, johon ei odoteta varsinaisesti vastausta. Kirjeen lähettäjä, joulupukin olemassaoloon uskomisen tasosta riippuen, odottaa toki toiveidensa toteutumista. Moni toki jo kirjoittaessaan taitaa tietää, että toiveiden toteutumisesta taitaa huolehtia joku läheinen, eikä suinkaan joulupukki. Näin muistelen miettineeni jo ensimmäistä kirjettä kirjoittaessani. Kun nyt kirjoitan toista kertaa joulupukille, toivon, että suomalainen yhteiskunta laajasti tarttuisi näihin toiveisiin ihmisten parhaaksi, vaikka toiveista ensimmäinen ei ole suomalaisten yksin ratkaistavissa. Priorisoimatta toiveita on kärjessä ehdottomasti maailmanrauha, jossa kenenkään ei tarvitsisi sotia ja kokea minkäänlaisia kärsimyksiä niiden takia.
Kaikilla tulisi olla oikeus hyvinvointiin. Korkeakoulun rehtorina toki kiinnittää erityishuomion korkeakouluopiskelijoihin, jotka olivat erityisen lujilla Covid-19-pandemian myötä ja tarvitsevat yhä tukea opinnoissaan ja elämässään. Nyt myös käynnissä oleva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja inflaation myötä kaiken kallistuminen koettelevat heitä liiaksi.
Kaikilla tulisi olla mahdollisuus itsensä kehittämiseen. Lokakuussa Opetus- ja kulttuuriministeriö kertoi tiedotteessaan, että korkeakoulutuksen nopea laajeneminen jatkuu kansainvälisesti, mutta OECD-vertailun mukaan suomalaisten nuorten koulutustaso on laskenut keskitason alapuolelle. Vuosituhannen kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana korkea-asteen koulutettujen osuus 25–34-vuotiaista nousi OECD-alueella 27 prosentista 48 prosenttiin. Suomi poikkeaa kansainvälisestä kehityksestä. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on Suomessa pysytellyt vakaana ja noussut 39 prosentista 40 prosenttiin ja Suomen asema OECD-maiden vertailussa on täten muuttunut. Vuonna 2000 korkeasti koulutettujen nuorten aikuisten osuus Suomessa oli OECD-maiden korkeimpien joukossa, Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean tasolla, vuonna 2021 selvästi keskitason alapuolella, Chilen ja Turkin tasolla. Suomeen tarvitaan lisää opiskelupaikkoja korkeakouluihin. Erityisesti niitä tarvitaan Uudenmaan korkeakouluihin, sillä Ennakointikamarin selvityksen mukaan korkeakoulujen aloituspaikkojen lukumäärä jää Uudellamaalla selvästi muita maakuntia alhaisemmaksi suhteessa alueen toisen asteen tutkinnon suorittaneisiin.
Korkeakoulujen opiskelupaikkojen erittäin tuntuva lisääminen olisi ilman taloudellisia rajoitteita helppoa ja se olisi jo varmasti tehty, jos niitä ei olisi. Viime vuosina opiskelupaikkoja korkeakouluissa on lisättykin, mutta rahoitus tutkintoa kohti on samaan aikaan laskenut. Tällainen kehitys ei voi olla pidemmän päälle kestävää.
Kuvio 1: Vuosien 2022 ja 2023 jakajina käytetään sopimuksissa määriteltyjä tutkintotavoitteita vuosille 2021–2024. (Lähde: Vipunen-tilastopalvelu, valtion talousarvioesitykset)
Ammattikorkeakoulujen Rehtorineuvosto Arene ry:n viesti juuri marraskuussa tiedotteessaan, että korkeakoulutuksen rahoitus olisi saatava lähestyvien eduskuntavaalien vaaliteemaksi, sillä ammattikorkeakoulujen yhdestä tutkinnosta saama hinta on laskenut 45 % viimeisten 12 vuoden aikana (ks. oheinen kuvio 1 ammattikorkeakoulujen inflaatiokorjatusta perusrahoituksesta per tutkinto).
Jotakin hyvin merkittävää voisi saada aikaan myös käyttämättä yhtään rahaa eli kaikelle ei ole taloudellisia rajoitteita, mistä kerroin blogikirjoituksessani tammikuussa 2022 (Milloin Suomessa tunnistetaan ammattikorkeakouluista valmistuvat maisterit, jotka ovat suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon?, 11.1.2022). Kuten ammattikorkeakoululaissa (11 §) todetaan, ylempi ammattikorkeakoulututkinto on ylempi korkeakoulututkinto eli se on virallisen tasoluokituksen mukaan samantasoinen yliopiston maisteritutkinnon kanssa. Kun ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneelle kirjoitetaan ammattikorkeakoulussa todistus englanniksi, siinä YAMK-tutkinnon virallinen englanninkielinen nimike on Master eli maisteri. Tätä maisteri -nimikettä ei voida käyttää kuitenkaan suomen kielellä, mikä vaikeuttaa tutkinnon tunnistamista työelämässä. Se ei ole oikeudenmukaista myöskään ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita kohtaan. Sen soisi eurooppalaisessa Suomessa olevan viimein toisin.
Päätän kirjeen joulupukille yllätystoiveeseen. Se ei toki taida sellainen olla, sillä senkin puolesta olen puhunut jo yli vuosikymmenen ajan. Haluammeko vauhdittaa kehitystä vai rajoittaa sitä? Yhteiskunnan näkökulmasta on mielestäni edellinen kiinnostavampi vaihtoehto. Ammatillinen tohtoritutkinto ammattikorkeakouluihin avaisi mahdollisuuksia uuden osaamisen kehittämiseen. Miksi sellaista ei lähdettäisi kehittämään ja kokeilemaan kuten esimerkiksi Saksassa?
Rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta 2023 rehtorin blogikirjoitusten lukijoille!
Lähteet:
