Trauman monet kasvot – sotakokemusten ylisukupolvinen perintö, resilienssi ja arjen suojaava voima

Elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, jossa erilaiset uhat ovat arkipäivää. Epävarmuus vaatii yksilöltä ja yhteisöltä resilienssiä. Kaikilla sitä ei kuitenkaan ole riittävästi ja syitä tähän on monia. Usein vajavaisen resilienssin taustalla on erilaisia kasvun ja kehityksen aikana tapahtuneita asioita, jotka ovat jättäneet jälkeensä haavoja. Eli traumoja. Maailmanlaajuisesti alati muuttuvat ja paikoin varsin uhkaavatkin ympäristön olosuhteet luovat yhä enemmän traumatisoituneita yksilöitä ja yhteisöjä. Tämä vaatii erityisesti ammattilaisilta osaamista, jossa yhdistyy ymmärrys menneen vaikutuksista nykyisyyteen sekä osaamista ja keinoja, joilla auttaa yksilöitä ja yhteisöjä käsittelemään näitä tunteita sekä samalla säätelemään omaa traumaperäistä käytöstään. Tällöin puhutaan traumatietoisuudesta ja tavasta kohdata ihmisiä, jossa vaikeistakin kokemuksista voidaan selvitä ja tulevaisuus voi olla valoisa. Se vaatii kuitenkin ihan erityistä viitekehystä, jonka valossa yksilön toimintaa tarkastellaan ja ymmärretään. Tässä artikkelissa avaamme traumainformoitua viitekehystä muun muassa historian ja arjen sekä kansainvälisen kontekstin valossa.

Kuva: Magnific

Traumat ja traumatietoisuus

Kun puhutaan psyykkisistä traumoista, puhutaan sietokykymme ylittävistä yllättävistä tapahtumista, jotka muuttavat käsitystämme ympäröivästä maailmasta ja tapahtumista. Ne muovaavat tapojamme toimia, sekä olla suhteessa muiden ihmisten kanssa. (Korhonen 2021; Traumaperäinen stressihäiriö: Käypä hoito -suositus 2025.)

Kun puhutaan traumatietoisuudesta, erityisesti ammatillisessa kontekstissa, puhutaan sellaisesta tavasta tehdä töitä, jossa ymmärretään traumojen kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmisten käytökseen ja tapaan toimia. Samalla myös tunnistetaan ja hallitaan työskentelytapoja ja menetelmiä, joilla voidaan helpottaa asiakkaan oloa välittömästi ja myös pidemmällä aikavälillä. (Traumainformoitu lähestymistapa 2025.)

Laureassa työskennellään tällä hetkellä kahden eri traumahankkeen parissa. Traumainformoitu työote -hanke (2023-2026, ESR+) on kouluttanut sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia traumatietoiseen työotteeseen ammattilaisen näkökulmasta käsin. Koulutukseen on osallistunut 228 ammattilaista eri hyvinvointialueilta.

TraumaTaito-Traumatietoinen toimintamalli lastensuojelun jälkihuoltoon-hanke (2025-2027, ESR+) puolestaan valmentaa lastensuojelun jälkihuollon sekä sen ekosysteemien työntekijöitä traumatietoiseen työotteeseen. Valmennus on tehty yhteiskehittämällä ammattilaisten ja lastensuojelun kokemusasiantuntijoiden kanssa. Hankkeen päätteeksi rakennetaan traumatietoinen työotemalli hankkeessa mukana olleille kehittäjäkumppaneille ja ammattilaisille.

Traumainformoitu työote ja TraumaTaito -hankkeet sekä niiden kautta syventynyt traumatietoisuuden asiantuntijuus sekä lehtoreiden oma aikaisempi työkokemus vaativasta asiakastyöstä traumatisoituneiden ihmsiten kanssa mahdollistivat laurealaisten lehtoreiden osallistumisen Blended Intensive Program viikkoon Belgiassa. Viikon teemana oli “trauma sensitive counselling”, mikä piti sisällään eri alojen ammattilaisten valmistelemia luentoja ja työpajoja traumateeman ympärillä. Osallistujia oli yhteensä lähes 70, mukaan lukien opiskelijat ja henkilökunnan sekä muut vieraat. Osallistujia oli Puolasta, Ukrainasta, Suomesta sekä Virosta. VIVES University of Applied Social Sciences toimi viikon isäntänä. Viikko pysäytti ajattelemaan erilaisia traumoja ja sitä, miten niistä voi selvitä. Samalla viikko herätti uusia ajatuksia, joita meneillään olevissa sekä tulevissa hankkeissa voidaan huomioida.

Kollektiivisen trauman monet kasvot

Ensimmäisenä ohjelmapäivänä opiskelijat kustakin maasta reflektoivat maidensa palvelujärjestelmiä suhteessa historian käänteisiin. Siitä, miten trauma tunnistetaan ja onko asioista hyväksyttävää puhua, vaihtelee ikäpolvittain. Ammattikuntien välillä ei sinällään näyttänyt olevan eroa, mutta tässäkin sukupolvien välinen ero oli nähtävissä. Traumaa tunnistetaan kuitenkin nykyisin paremmin sekä monipuolisemmin ja ammattilaisilla on paremmin keinoja auttaa asiakkaita. Trauman kokonaisvaltaisten vaikutusten näkyminen ihmisessä ymmärretään siis yhä paremmin. Maasta ja ammattikunnasta riippumatta samat teemat ja puheenaiheet nousivat esiin viikon aikana, vaikka konteksti olisikin ollut toinen. Traumaymmärrys on jaettua ja toisaalta menneet sitovat ihmisiä yhteen traumakokemusten kautta.

Viikon ohjelmassa näkyi ja kuului vahvasti maailmanpoliittinen tilanne. Osallistujamaiden yhteinen historia ja sen myötä syntynyt kollektiivinen trauma, sotatraumat, näyttäytyivät käytännössä hyvin eri tavoin. Maantieteellinen sijainti näytti vaikuttavan siihen, kuinka historian myötä syntynyt kollektiivinen trauma oireili tässä hetkessä ja minkälainen suhtautuminen kullakin maalla oli muun muassa tämänhetkiseen sotaan; niin Ukrainassa kun muuallakin maailmassa. Ammattilaiset erityisesti Itä-Euroopasta jakoivat voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen ja myös heidän kollektiivinen traumansa oli eri tavalla aktivoitunut tässä hetkessä. Huomionarvoista kuitenkin, että siinä oli paljon aikaansaavaa voimaa.

Nykytutkimuksen pohjalta tiedetään, että traumakokemukset voivat siirtyä sukupolvien ajan muun muassa varhaisessa vuorovaikutussuhteessa. Lisäksi epigeneettinen tutkimus antaa viitteitä, joskin kiistanalaisia (Akça ym. 2025), että traumat periytyisivät geenitasolla. On täten mahdollista, että sukupolvien välinen siirtyminen voi tapahtua monella tasolla: neuraalisesti, hormonaalisesti, kognitiivisesti ja käyttäytymisen kautta yli sukupolvien. (Salakari 2021; Vehne 2021.) Tämän tutkimustiedon nojalla voimme todeta, että eurooppalaisten jaettu sotatrauma maailmansotien päänäyttämön asukkaina toimii kansoja yhdistävänä tekijänä. Ymmärsimme nopeasti toinen toistamme, kun puhuttiin näistä aiheista. Jotkut jakaen voimakkaammankin kollektiivisuuden tunteen.

Osana viikkoa pääsimme tutustumaan Ypresin “In Flanders Fields”- museoon, jossa kierroksen alussa saimme alustuksen alueen sotahistoriaan sotatrauma-työpajan kautta. Suuressa roolissa workshopia oli puhetavan merkitys sotiin liittyen. Historiankirjamme ja isovanhempiemme sotatarinat ovat usein jokseenkin sotasankaruutta korostavia. Niinkään ei kuulla yksilön tasolla syntyvistä traumoista, saati sodan tarpeettomuudesta. Emme vähättele sotaveteraanien uhrauksia rintamalla. Haluamme kuitenkin kiinnittää katsetta myös niille uhrauksille, joita nuo kunnioittamamme ihmiset ovat tehneet yksilön ja perheen tasolla, sekä nähdä sen trauman määrän, jota kenenkään lapsen, ja ihmisen ylipäätään, ei tulisi joutua elämänsä aikana koskaan kokemaan. Lapset ilman isejä ja äitejä, sukupolvet vailla turvaa. Monella meistä ja vanhemmistamme on kokemuksia sotatraumasta arjen tasolla.

Hiljattain psykologian professori, emerita, Liisa Keltikangas-Järvinen (Yle, 2026) tarjoili vaihtoehtoa tämänhetkiselle terapiakeskeiselle traumasta selviytymiselle. Hän nosti esimerkiksi sotaveteraanit. Hänen näkemyksensä mukaan juuri sodan veteraaneilla on ollut vaihtoehtoisia keinoja käsitellä sodan tapahtumia muun muassa kirjoittamalla tai kokoontumalla kavereiden kesken pohtimaan ja juttelemaan. Miesjoukot ovat keskusteluissaan hyökänneet uudelleen ja uudelleen. Tämän kautta he ovat selviytyneet. Heiltä on löytynyt resilienssiä ja joustavuutta ilman terapiaa.

Heidän tavassaan käsitellä vaikeita sotatraumoja ei ole mitään väärää ja on tärkeää, että tapoja käsitellä on monia. Tiedämme tutkimuksen valossa, että sodalla on pitkät jäljet. Kaikilla ei ole ollut keinoja käsitellä traumaa. Moni olisi ehkä hyötynyt myös terapiasta, vähintäänkin traumatietoisuudesta eri ammattilaisten ja yhteiskunnan toimesta.

Helakallio-Rannan (2017) tutkimuksen mukaan sotatraumat siirtyvät ylisukupolvisesti ja vaikuttavat merkittävästi yksilöiden elämään ja valintoihin. Ensimmäinen ja toinen sodanjälkeinen sukupolvi suhtautui avun hakemiseen kielteisesti häpeän ja vaikenemisen kulttuurin vuoksi, mikä lisäsi psyykkistä kuormitusta. Toisen sukupolven kokemuksia leimasivat emotionaalinen laiminlyönti, vanhempien väkivalta ja alkoholinkäyttö sekä vaikeudet ihmissuhteissa ja elämänsuunnassa. Kolmas sukupolvi haki jo apua epämääräisiin oireisiin, mutta koki tulleensa huonosti kohdatuksi ja kantoi edelleen perittyä puhumattomuutta, josta se pyrki irtautumaan. Tutkimus korostaa tarvetta tunnistaa trauma ja huomioida yksilön historiallinen tausta auttamistyössä.

Sahattu puun rungon pala Rauhan museossa Ypresin kaupungissa Belgiassa. Puun rungossa näkyy mustia läikkiä, jotka ovat syntyneet ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyn pommituksen yhteydessä.

Kuva 1. Sahattu puun rungon pala Rauhan museossa Ypresin kaupungissa Belgiassa. Puun rungossa näkyy mustia läikkiä, jotka ovat syntyneet ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyn pommituksen yhteydessä. Kuva toimii vertauskuvana traumalle kehossamme. Ne eivät katoa ajan saatossa, vaan niiden ympärille kasvetaan ja ne vaikuttavat kasvuun. (Eeva-Kaisa Kinnunen 2026)

Tavallinen arkikin suojaa traumoilta

Osallistuimme hiljattain turvallisuusteemaiseen “Miten turvallisuudentunnetta voi vahvistaa yhteiskunnassa”-seminaariin Helsingin yliopistolla (2026). Kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio piti siellä oman esityksensä Turvallisuutta henkisestä kriisinkestävyydestä (Helsingin yliopisto 2026). Osana esitystään hän kertoi muun muassa omasta lapsuudestaan ja mummostaan, jonka luona maalla hän oli lapsena aikaansa viettänyt. Mummo oli kertonut kuinka “pastorin kävely mäkeä pitkin ylös talolle ei koskaan hyvää tietänyt”. Näin mummo oli aikoinaan oman puolisonsa menehtymisestä kuullut, pastorin toimiessa sanansaattajana. Mummo oli myös viljellyt “arjen eteenpäin vievän voiman viestiä” lapsenlapsilleen. “Lehmät ne on sota-aikanakin lypsettävä.” Siinä samassa missä sota on jättänyt jälkensä, on sen rinnalla kulkenut arjen kannattelevan voiman viisautta. Arjen jatkuminen suojaa meitä vaikeissa oloissa. Se luo turvaa tuttuudellaan ja tylsyyteenkin asti tuntuvalla toistuvuudellaan. “Kaurapuuroa päivästä toiseen”. Tämä turvallinen arkikin on sukupolvelta toiselle periytyvää, siinä missä traumatkin.

Tätä samansisältöistä arjen jatkumon viestiä kuulimme myös puolustusvoimien psykologin, sotilapsykologian dosentti Petteri Simolan Mitä sota tekee sotilaille ja miten heitä voi auttaa (Helsingin yliopisto 2026) esityksessä. Ukrainasta kantautuu valtavasti tulevaisuuden uskoon perustuvia tekoja ja tietoja. Ihmiset jatkavat elämää, solmivat avioliittoja ja saavat lapsia. Siitäkin huolimatta, että he elävät potentiaalisesti varsin traumatisoivien tapahtumien ympäröiminä. Kollektiivinen sotatrauma ensimmäisen ja toisen maailmansodan ajoilta ja sukupolvien siirtämänä on aktivoitu, mutta samalla kollektiivisesti jatketaan arkea ja elämää; käydään töissä ja koulussa eikä haluta antautua traumalle. Toki on ymmärrettävä, että nyt on toiminnan aika ja trauman taakkaa löydettäneen edestäpäin, kun sille on tilaa.

Ehkä kuitenkin sukupolvien väliset erot traumasta puhumisessa ja sen tunnistamisessa ovat tässä avainasemassa. Voimme mielestämme olla luottavaisempia sen suhteen, jota havaitsimme myös Belgian BIP-viikon keskustelujen ja kohtaamisten aikana; nykyisin ongelmista, surusta ja traumoista puhuminen on vapaampaa ja niihin osataan vastata ammattilaisten ja kanssaihmistenkin toimesta paremmin. Hyvin tästä kertoo sekin, että puolustusvoimillakin on nykyisin psykologeja ja erilaisia traumaa ehkäiseviä ja turvaa lisääviä toimintamalleja käytössään. Sodan traumatisoivat vaikutukset ja niiden ylisukupolvinen jatkumo tunnetaan. Ja siviiliväestön osalta voimme hyödyntää sitä vanhaa viisautta, että arjen jatkuminen ja erityisesti lasten arjen suojaaminen, niin yksinkertaiselta kuin sen kuulostaakin, on erinomainen traumapuskuri ja eteenpäin vievä voima.

Lopuksi kokonaisuudesta

Olemme keskustelleet, reflektoineet ja summanneet Belgian viikkoa, trauma-hankkeitamme, turvallisuusseminaarin antia ja montaa muuta traumaan liittyvää asiakaskontaktia tai tapausta. Lisäksi olemme käyneet keskusteluja eri maiden partnereiden ja ammattilaisten kanssa, jotka toimivat aktiivisesti trauman kentällä tai aiheen parissa muuten, esimerkiksi tutkijoina. Koemme, että trauma-asia on vahvasti pinnalla ja traumatietoisuudelle on “tilausta”.

Olemme huomanneet, että maailmantilanteen vaikeutuessa tarvitsemme yhä enemmän inhimillisyyttä ja ymmärrystä. Etsimme turvaa ja toisaalta erityisesti toivoa. Arjen jatkuminen, oma toimijuus sekä trauman ymmärrys ja toivon ylläpitäminen ovat kaikki tärkeitä elementtejä, kun puhumme hyvästä tulevaisuudesta. Ideaalitilanteessa emme lakaise maton alle vaan teemme tietoisesti erilaisia tekoja, joilla estämme traumaa, sen ylisukupolvisuutta ja samalla säilytämme oman toimijuuden. Ymmärrämme paremmin erilaisia tapoja käsitellä traumaa ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä myös hyödynnämme juuri näistä itsellemme sopia tapoja.

Traumalle on myös yhteiskunnassa ymmärrystä, ainakin jossain määrin. Vaikka politiikka on paikoin melko kovaa ja vaikeita päätöksiä tehdään päivittäin, ammattilaisten traumatietoinen osaaminen on lisääntynyt ja heillä on halua tehdä kohtaavaa työtä erilaisia traumoja kokeneiden ihmisten kanssa. Ammattilaisten toiminnan rinnalla kulkevat ihmisten omat aktiiviset teot, joilla tuetaan omaa hyvinvointia ja toimijuutta arjen tasolla.

Tähän perustuu myös Suomen “Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden malli” (Turvallisuuskomitea 2025), jossa kärkenä on henkinen kriisinkestävyys. Toisin sanoen yksilön resilienssi. Vaikka malli pitää sisällään eri osa-alueita, joilla vastataan kokonaisuutena turvallisuuden vaateeseen Suomessa, on hyvä huomata, että tärkeimmäksi on nostettu yksilötason toimijuus ja henkinen kriisinkestävyys (kuva 2).

Kuvan keskeinen sisältö on avattu tekstissä.

Kuva 2. Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategia ja kaavio, jossa on esitelty eri osa-alueet, joista Suomen kokonaisturvallisuus koostuu. Näitä ovat: henkinen kriisinkestävyys, johtaminen, kansainvälinen toiminta ja EU-toiminta, puolustuskyky, sisäinen turvallisuus, talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus sekä väestön toimintakyky ja palvelut. (Turvallisuuskomitea 2025)

Olemme siis asian äärellä yhdessä, mutta vastuu on lopulta yksilöllä. Turvaa, traumasta selviytymistä, toivoa tuetaan yhteiskunnan rakenteiden ja muun muassa sosiaaliturvan kautta, mutta samalla annetaan yksilölle vapautta ja vastuuta pitää itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan huolta. Ammattilaiset ottavat sitten koppia, traumatietoisesti, jos omat voimavarat ja keinovalikko on käytetty tai niitä ei ole tunnistettu. Toimimme molemmat ammattilaisten koulutuksen parissa, vahvistaen traumatietoista kohtaamista asiakasrajapinnassa. Tiedämme oman kokemuksen kautta, että tämän hetken ja tulevat ammattilaiset Suomessa ovat aiheesta monin paikoin varsin perillä. Kaikkien käytyjen keskustelujen ja kohtaamisten perusteella myös monen muun alan ammattilaiset ja asiantuntijat sekä kouluttajat ovat ajan tasalla traumateeman osalta. Se on huojentavaa ja luo turvaa sekä toivoa tulevaisuuteen.

Turvan ja toivon teemoilla jatkamme laurealaisissakin hankkeissa. Siinä missä hyvinvointialueet kerryttävät osaamistaan traumainformoidun tai traumatietoisen kohtaamisen osalta tarjottujen trauma- valmennusten myötä, saavat asiakkaat parempia eväitä tulevaisuuteen ja oppivat tunnistamaan ja säätelemään omaa toimintaansa sekä tunteitaan. Tämä on traumatietoisuutta parhaimmillaan ja rakentaa samalla kestävämpää yhteiskuntaa.