Euroopan unionin tavoitteena on vahvistaa jäsenvaltioidensa yhteistyötä sekä kehittää yhteisiä toimintaperiaatteita. Tässä artikkelissa tarkastelen Euroopan kehitystä antropologisesta näkökulmasta ja esitän, että yhtenäistymisen sijaan Eurooppa harmonisoituu. Harmonisoituminen näkyy myös korkeakoulutuksessa rakenteiden ja toimintamallien vähittäisenä lähentymisenä. Erityisenä tarkastelun kohteena artikkelissa ovat jatkuva oppiminen ja pienet osaamiskokonaisuudet, joiden avulla pyritään vastaamaan työelämän muuttuviin osaamistarpeisiin ja luomaan yhteisiä eurooppalaisia periaatteita osaamisen tunnistamiselle, tunnustamiselle sekä siirrettävyydelle yli organisaatio- ja valtiorajojen.

Kymmenen vuotta myöhemmin: tarve vahvemmalle eurooppalaiselle yhteistyölle kasvaa

Kirjoitin syksyllä 2016 kandidaatintutkielmani EU-kansalaisen identiteetistä ja kokemuksesta yhtenäisestä Euroopasta. Tuolloin päädyin johtopäätökseen, että vaikka EU ei ole onnistunut luomaan täysin yhtenäistä käsitystä eurooppalaisuudesta, se on vaikuttanut jäsenvaltioidensa käytäntöihin ja toimintatapoihin. Tätä ilmiötä voidaan kutsua Euroopan harmonisoitumiseksi. Harmonisoituminen kuvaa prosessia, jossa toimintatavat, rakenteet ja käytännöt lähentyvät toisiaan ilman, että kansalliset järjestelmät tai identiteetit sulautuvat täysin yhteen. (Martikainen 2017.)
Kymmenen vuotta myöhemmin aihe tuntuu jälleen ajankohtaiselta.

Turvallisuuspoliittiset muutokset, teknologinen murros ja kilpailukyvyn haasteet ovat lisänneet keskustelua Euroopan kyvystä vastata yhteisiin haasteisiin. Viimeaikaisessa keskustelussa on korostettu, että Euroopan maailmanpoliittinen asema heikkenee ilman yhteistä suuntaa ja yhteistyötä. (Murto 2025; Romsi & Stenroos 2026; Saarikoski 2026.) Yhteistyö ei rakennu ainoastaan poliittisissa instituutioissa, vaan myös arjen käytännöissä, joissa toimintatavat ja käsitykset vähitellen muotoutuvat. Siksi koulutuksen kehittämistä ohjaavilla yhteisillä linjauksilla on keskeinen merkitys Euroopan lähentymisessä.

Miksi Eurooppa ei ole yhtenäinen vaan harmonisoitunut?

EU:ta voidaan tarkastella ainutlaatuisena poliittisena projektina, jossa useat valtiot rakentavat yhteistä kokonaisuutta ilman keskitettyä valtiollista rakennetta. Eurooppa ei ole kansallisvaltion kaltainen yksikkö, vaan monikerroksinen alue, jossa erilaiset sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset taustat kohtaavat (Bellier & Wilson 2000, 13–15). Antropologisesta näkökulmasta Euroopan rakentuminen ei ole vain institutionaalinen prosessi, vaan myös ihmisten kokemuksiin ja arjen käytäntöihin liittyvä ilmiö (Barrera-González ym. 2013, 517).

Eurooppalaisuus ei siis synny yksinomaan EU:n päätöksillä, vaan rakentuu jatkuvasti yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden välisessä vuorovaikutuksessa (Bellier & Wilson 2000, 18–20). Tämän seurauksena Eurooppa ei ole muodostunut täysin yhtenäiseksi poliittiseksi tai kulttuuriseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan voidaan puhua harmonisoitumisesta: EU:n linjaukset ovat vähitellen muokanneet jäsenvaltioiden toimintatapoja ja arkea lähemmäs toisiaan ilman, että ne olisivat korvanneet kansallisia identiteettejä tai rakenteita (Abélès 2000, 48–51).

Korkeakoulutus Euroopan harmonisoitumisen väylänä

Korkeakoulutus ei ole ainoastaan koulutuspoliittinen järjestelmä, vaan myös sosiaalinen ja kulttuurinen instituutio, jossa yhteisiä arvoja, merkityksiä ja toimintatapoja rakennetaan (Monaghan 2022). Eurooppalainen korkeakoulutus kehittyy siis yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden välisessä vuorovaikutuksessa ja lähentyy vähitellen samaan tapaan kuin muutkin eurooppalaiset käytännöt. Näin ollen korkeakoulutuksen kehitystä voidaan tarkastella yhtenä väylänä Euroopan harmonisoitumiselle.

Merkittäviä askelia kohti yhtenäisempää eurooppalaista korkeakoulujärjestelmää ovat olleet Bologna-julistus vuonna 1999 sekä eurooppalaisen korkeakoulutusalueen muodostuminen vuonna 2010. Bologna-julistuksen, sen myötä syntyneen Bologna-prosessin ja eurooppalaisen korkeakoulutusalueen tavoitteena on tehdä koulutusjärjestelmistä vertailukelpoisempia, yhteensopivampia ja liikkuvuutta tukevia sekä vahvistaa eurooppalaisen korkeakoulutuksen vetovoimaa. Yhtenäisemmät rakenteet, kuten tutkintorakenteet, opintopistejärjestelmä ja laadunvarmistus, eivät poista kansallisia eroja, mutta luovat niiden välille yhteisiä viitekehyksiä ja käytäntöjä. (Euroopan komissio 2026a; Euroopan neuvosto 2026a.)

EU:n vaikutusvalta korkeakoulupolitiikassa on myös kasvanut vähitellen 2000-luvulla. Tämä näkyy muun muassa eurooppalaisten verkostojen, yhteistyörakenteiden ja yhteisten kehittämisohjelmien vahvistumisena. EU ei ensisijaisesti ohjaa korkeakoulutusta sitovalla sääntelyllä, vaan epäsuorasti verkostojen, yhteistyön ja yhteisen tiedonmuodostuksen kautta. Verkostotoimintaan osallistuu päätöksentekijöitä, virkahenkilöitä ja sidosryhmiä eri maista ja niissä syntyy yhteisiä näkemyksiä eurooppalaisen korkeakoulutuksen kehittämisestä. (Tampereen yliopisto 2026.)

Jatkuva oppiminen vastaa työelämän muutoksiin ja osaamistarpeisiin

Korkeakoulutusta on perinteisesti ohjannut tutkintopohjainen ajattelu (Britannica 2026) ja jatkuva oppiminen on noussut koulutuspolitiikan keskiöön vasta viime vuosikymmeninä. Nykyisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa jatkuvalla oppimisella tarkoitetaan erityisesti työuran aikana tapahtuvaa osaamisen uudistamista ja kehittämistä, joka vastaa muuttuviin osaamistarpeisiin (Kinnari 2020; Opetushallitus 2026a).

EU:ssa jatkuva oppiminen nähdään keinona vastata työelämän muutoksiin, osaajapulaan ja kilpailukyvyn haasteisiin (Volles 2016; Kinnari 2020). Tämän myötä korkeakouluilta edellytetään yhä enemmän opetusta ja sisältöjä, jotka tarjoavat joustavia mahdollisuuksia osaamisen päivittämiseen myös tutkintokoulutuksen ulkopuolella. Osa tätä kehitystä ovat pienet osaamiskokonaisuudet, joiden avulla osaamista voidaan hankkia, täydentää ja tunnistaa aiempaa joustavammin.

Pienet osaamiskokonaisuudet osana harmonisoitumista

EU:n neuvosto hyväksyi vuonna 2022 suosituksen pienistä osaamiskokonaisuuksista (micro-credentials). Pienillä osaamiskokonaisuuksilla tarkoitetaan lyhyitä ja kohdennettuja koulutuskokonaisuuksia, joissa oppija voi kehittää työelämän tarpeisiin vastaavia tietoja ja taitoja myös tutkintokoulutuksen ulkopuolella (Euroopan komissio 2026b; Laurea-ammattikorkeakoulu 2026a). Suositus pienistä osaamiskokonaisuuksista konkretisoi EU:n harmonisoivaa logiikkaa. Tavoitteena on luoda yhteiset periaatteet osaamisen tunnistamiselle, tunnustamiselle ja siirrettävyydelle yli organisaatio- ja valtiorajojen sekä vahvistaa kansalaisten mahdollisuuksia ylläpitää ja kehittää työelämäosaamistaan muuttuvissa tilanteissa (Euroopan komissio 2026b).

Käytännössä suositus tähtää siihen, että oppija voi valita tilanteeseensa sopivia pieniä osaamiskokonaisuuksia ja niitä yhdistelemällä rakentaa omaa osaamistaan kehittävän kokonaisuuden (Lahti 2022; Ozarslan 2025; Euroopan komissio 2026b; Seppä-Kortelainen, Tammisto & Oksanen 2026). Pienet osaamiskokonaisuudet voivat olla esimerkiksi lyhyitä verkkokursseja, jotka vastaavat ajankohtaisiin työelämän osaamistarpeisiin. Suomessa ammattikorkeakoulut ovat viime vuosina aktiivisesti kehittäneet pieniä osaamiskokonaisuuksia osana jatkuvan oppimisen tarjontaa. Laureassa tällaisia opintoja on toteutettu muun muassa 3UAS4EER-hankkeessa, jossa pk-yrittäjille suunnatut verkkokurssit tarjosivat täsmätietoa digivihreiden ratkaisujen yhteiskehittämiseen, innovatiivisiin julkisiin hankintoihin ja yritystoiminnan käynnistämiseen (Marin 2022).

Miksi muutos on hidasta?

Uudet eurooppalaisen korkeakoulutuksen toimintatavat haastavat vakiintuneita käsityksiä oppimisesta ja osaamisen tunnistamisesta. Pienet osaamiskokonaisuudet haastavat sekä tutkintopohjaisen ajattelun että avoimen AMK:n vakiintuneen mallin, jossa jatkuvan oppimisen tarjonta perustuu pääosin tutkintokoulutuksen opintoihin. Lisäksi haastetta luo se, että työmarkkinoilla ei vielä riittävästi tunnisteta jatkuvan oppimisen arvoa (Seppä-Kortelainen, Tammisto & Oksanen 2026). Pienten osaamiskokonaisuuksien jalkauttaminen vahvemmaksi osaksi korkeakoulutusta ja osaamisen kehittämistä työelämässä ei siis ole vain pedagoginen tai tekninen uudistus, vaan osa laajempaa kulttuurista neuvottelua ja muutosta. Näitä näkemyksiä tukee OKM:n Osaamisen tunnustamisen työryhmän raportti, jonka mukaan osaamisen laajempi tunnustaminen edellyttää kulttuurista muutosta sekä uudenlaista keskustelua osaamisen arvosta ja mittaamisesta (EPALE 2025; Osaamisen tunnustamisen työryhmä 2025).

Ihmiset ja instituutiot eivät sopeudu muutokseen välittömästi, vaan omaksuvat uusia käytäntöjä vähitellen kokeilujen, soveltamisen ja tulkintojen kautta. Yksi keskeinen syy muutoksen hitauteen on ihmisten taipumus pitäytyä tutuissa ja turvallisiksi koetuissa toimintatavoissa. Esimerkiksi Pierre Bourdieu on kuvannut, kuinka ihmiset toimivat pitkälti habituksen ohjaamina. Tämä tarkoittaa sitä, että opitut ajattelutavat ja käytännöt ohjaavat toimintaamme usein tiedostamattamme, ja tuntuvat luonnollisilta ja itsestään selviltä (Bourdieu 1977). Pienten osaamiskokonaisuuksien kaltaiset uudet käytännöt edellyttävätkin totuttelua ja kärsivällisyyttä sekä yksilöiltä että instituutioilta, ennen kuin niistä voi tulla toimiva osa yhteiskuntaa.

Maratonilla kohti eurooppalaista oppimiskulttuuria

Eurooppalaisen oppimiskulttuurin rakentuminen ei tarkoita yhden yhtenäisen mallin luomista, vaan yhteisten toimintatapojen vähittäistä kehittymistä. Pienet osaamiskokonaisuudet ja jatkuva oppiminen ovat hyviä esimerkkejä tästä: yhteisiä eurooppalaisia tavoitteita sovelletaan kansallisilla ja paikallisilla tasoilla.

Yhteiseurooppalaisen oppimiskulttuurin rakentuminen näkyy korkeakoulukentällä myös eurooppalaisten yliopistojen kehityksessä. Eurooppalaiset yliopistot ovat korkeakoulualliansseja, joiden tavoitteena on vahvistaa yhteistyötä, liikkuvuutta ja osaamisen kehittämistä yli kansallisten rajojen (Opetushallitus 2026b). Laurea kuuluu PIONEER-allianssiin yhdessä yhdeksän muun eurooppalaisen korkeakoulun kanssa. Syksyllä 2026 jatkuvan oppimisen rooli vahvistuu PIONEER-allianssissa, kun Laurean koulutustarjontaa aletaan kehittää kohti kansallisen ja eurooppalaisen tason yhteensovittamista.

Eurooppalaisen korkeakoulu- ja oppimiskulttuurin muutos on laaja ja vähitellen etenevä prosessi. “Tämä ei ole sprintti, vaan maraton” on sanonta, jonka olen kuullut suuren muutoksen edessä. Eurooppalaisen korkeakoulutuksen kehittyminen ja Euroopan tiiviimpään yhteistyöhön pyrkiminen kannattaa mielestäni ajatella juuri samassa valossa: maratonilla on tärkeää muistaa edetä hitaammin, jotta koko matkan jaksaa juosta. Sprintteihin verrattuna matka voi olla paikoittain turhauttavankin pitkä, mutta omalla tavallaan palkitsevampi. 

Tämän artikkelin kielentarkastuksessa ja tekstin rakenteen muotoilussa on hyödynnetty Microsoft Copilotia.