Miten yhteiskunta varautuu tuntemattomaan? Joharin ikkuna yhteiskunnallisen resilienssin viitekehyksessä 

Nykyiselle yhteiskunnalliselle turvallisuusympäristölle on ominaista muun muassa keskinäisriippuvuus, epävarmuus sekä esimerkiksi pandemioiden, geopoliittisten jännitteiden, hybridiuhkien ja ilmastonmuutoksen kaltaiset kompleksiset ilmiöt. Samalla on käynyt yhä ilmeisemmäksi, ettei yhteiskuntien toimintakyky riipu pelkästään niiden kyvystä vastata tunnistettuihin uhkiin. Yhtä tärkeäksi on noussut kyky kohdata epävarmuutta, yllätyksiä ja ennalta tunnistamattomia häiriöitä. (Hyvönen ym. 2019; Kuhmonen 2025.) Vaikka taulukon yksi mukaista Joharin ikkunaa (Luft & Ingham 1955) on perinteisesti käytetty yksilöiden ja ryhmien itseymmärryksen kehittämiseen, sitä voidaan tarkastella myös yhteiskunnallisen resilienssin ja varautumisen näkökulmasta. Tällöin malli toimii yhteiskunnallisen resilienssin heuristisena eli ajattelua ohjaavana viitekehyksenä. 

	Tunnettu itselle	Tuntematon itselle
Tunnettu	Avoin alue (Open Area)  Tietoa, jonka sekä yksilö itse että muut tunnistavat.	Sokea alue (Blind Area)  Tietoa, jonka muut tunnistavat mutta jota yksilö ei itse tiedosta.
Tuntematon muille	Piilotettu alue (Hidden Area)  Tietoa, jonka yksilö tietää itsestään mutta jota hän ei ole jakanut muille.	Tuntematon alue (Unknown Area)  Tietoa, joka on tuntematonta sekä yksilölle itselleen että muille.

ResLabin käsitys yhteiskunnallisesta resilienssistä kompleksisessa adaptiivisessa yhteiskunnassa 

Laurea-ammattikorkeakoulun ResLab-tutkimustiimi tarkastelee yhteiskuntaa kompleksisena adaptiivisena järjestelmänä (Complex Adaptive System, CAS), jossa yksilöt, yhteisöt, organisaatiot ja instituutiot muodostavat keskinäisriippuvaisten toimijoiden verkoston (Hario 2024). Kompleksisille adaptiivisille järjestelmille ovat ominaisia epälineaarisuus, itseorganisoituminen, jatkuva muutos sekä emergenssi eli uusien ilmiöiden syntyminen toimijoiden vuorovaikutuksesta ilman keskitettyä ohjausta (Cilliers 1998; Cilliers 2002; Holland 1992). Tällaisissa järjestelmissä tulevaisuutta ei voida täysin ennustaa, sillä järjestelmän ominaisuudet syntyvät jatkuvasti uudelleen toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa. Myös Canyon (2018) korostaa, että monet nykyiset turvallisuushaasteet muistuttavat luonteeltaan kompleksisia adaptiivisia järjestelmiä, joissa syy-seuraussuhteet ovat epäselviä, ongelmat muuttuvat ratkaisuyritysten mukana ja uusia ilmiöitä syntyy jatkuvasti.  

Mukaillen Hyvöstä ja Juntusta (2018) yhteiskunnallinen resilienssi ymmärretään ResLabissa systeemisenä kyvykkyytenä, joka rakentuu yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden vuorovaikutuksesta. Resilienssi ei ole yksittäinen ominaisuus, vaan toisaalta jatkuvasti muotoutuva kyky sopeutua, oppia ja uudistua muuttuvissa olosuhteissa ja toisaalta kykyä luoda tulevaisuuksia, joissa häiriöitä ei edes kohdata. 

ResLabin resilienssikäsityksessä hyödynnetäänkin Rajalan ja Jalosen (2023) esittelemää alun perin Boinin ja van Eetenin jaotteluun säilyttävästä (defensive) ja uudistavasta (offensive) resilienssistä. Säilyttävä resilienssi kuvaa järjestelmän kykyä suojata olemassa olevia rakenteita, ylläpitää toimintakykyä häiriöiden aikana ja palauttaa keskeiset toiminnot mahdollisimman nopeasti. Uudistava resilienssi puolestaan korostaa kykyä oppia kriiseistä, tunnistaa rakenteellisia heikkouksia ja kehittää uusia toimintamalleja muuttuneisiin olosuhteisiin sopiviksi – jopa väistäen mahdolliset häiriöt (Boin & van Eeten 2013; Rajala & Jalonen 2023). Näin ymmärrettynä resilienssin tavoitteena ei ole ainoastaan reaktiivinen palautuminen entiseen tai kehittyminen, vaan myös proaktiivinen parempien tulevaisuuksien rakentaminen ilman häiriöiden kohtaamista. 

Joharin ikkuna kompleksisuuden ja resilienssin rajapinnassa 

Luftin ja Inghamin (1955) kehittämä Joharin ikkuna jakaa tiedon neljään alueeseen: avoimeen alueeseen, sokeisiin pisteisiin, piilotettuun alueeseen sekä tuntemattomaan alueeseen. Canyon (2018) soveltaa mallia kompleksisten kriisien tarkasteluun ja korostaa erityisesti tarvetta tunnistaa sokeita pisteitä sekä pienentää tuntemattoman alueen osuutta päätöksenteossa. Hänen mukaansa kompleksisissa kriiseissä organisaatioiden tulisi aktiivisesti kasvattaa avointa aluetta lisäämällä vuorovaikutusta eri toimijoiden välillä sekä jakamalla tietoa aiempaa laajemmin.  Taulukossa kaksi Joharin ikkunan neljä aluetta on yhdistetty yhteiskunnallisen varautumisen sekä säilyttävän ja uudistavan resilienssin näkökulmiin. 

Joharin ikkuna	Varautumisen näkökulma	Resilienssin muoto
Avoin alue	Tunnetut riskit, suunnitelmat, harjoittelu	Säilyttävä
Sokea alue	Piilevät haavoittuvuudet ja riippuvuudet	Säilyttävä + uudistava
Piilotettu alue	Jakamaton asiantuntija- ja kokemustieto	Uudistava
Tuntematon alue	Yllätykset, emergenssi ja murrokset	Uudistava

Yhteiskunnallisen resilienssin näkökulmasta Joharin ikkuna tarjoaa välineen tarkastella sitä, mille tiedolle yhteiskunnan varautuminen rakentuu ja miten eri tiedon muodot kytkeytyvät säilyttävään ja uudistavaan resilienssiin. 

Joharin ikkuna yhteiskunnallisen varautumisen työkaluna 

Taulukon kaksi mukaisesti perinteinen varautuminen kohdistuu ennen kaikkea Joharin ikkunan avoimeen alueeseen. Tunnetut riskit, valmiussuunnitelmat, harjoitukset ja toimintamallit perustuvat oletukseen, että uhkat voidaan tunnistaa ennakolta ja niihin voidaan valmistautua järjestelmällisesti (Turvallisuuskomitea 2025; Hyvönen ym. 2019). Tässä mielessä avoin alue ilmentää säilyttävän resilienssin ydintä. 

Sokeilla pisteillä tarkoitetaan ilmiöitä, jotka ovat muiden toimijoiden havaittavissa mutta jäävät tarkasteltavalta organisaatiolta tai sektorilta tunnistamatta (Canyon 2018). Yhteiskunnan näkökulmasta tällaisia voivat olla esimerkiksi toimitusketjujen riippuvuudet, viranomaisten väliset siiloutumisesta johtuvat katvealueet tai kansalaisten ennakoimaton käyttäytyminen. Sokeiden pisteiden tunnistaminen helpottaa verkostomaista yhteistyötä, yhteisen tilannekuvan muodostamista ja tiedon jakamista toimijarajojen yli. (Rajala & Jalonen 2023.)  

Piilotetun alueen merkitys korostuu erityisesti yhteisöresilienssin osalta. Yhteisöresilienssi syntyy ennen kaikkea yhteisön jäsenten ja instituutioiden sosiaalisesta pääomasta, yhteistyöstä ja sen luomasta luottamuksesta (Keskinen, Kantola, Mäkinen & Salonen 2017). Yhteiskunnassa on runsaasti hiljaista tietoa, kokemustietoa ja paikallista osaamista, joka ei välttämättä välity järjestelmällisesti päätöksenteon tueksi. Uudistava resilienssi edellyttää kykyä tunnistaa ja hyödyntää tätä tietoa ennen kriisejä eikä vasta niiden aikana. Tässä suhteessa Joharin ikkuna korostaa luottamuksen, osallistumisen ja monitoimijayhteistyön merkitystä. 

Tuntematon alue muodostaa mallin kiinnostavimman ulottuvuuden. Se sisältää ilmiöitä, joita ei vielä tunnisteta eikä osata ennakoida. Juuri tässä kohdin perinteinen varautuminen kohtaa rajansa. Rajalan ja Jalosen (2023) mukaan resilienssin kehittäminen edellyttää kykyä tarkastella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja arvioida nykyisten toimintamallien kestävyyttä erilaisissa mahdollisissa toimintaympäristöissä. Samansuuntaisesti Kuhmonen (2025) korostaa, että kompleksisissa adaptiivisissa järjestelmissä tulevaisuutta ei voida palauttaa nykyisten trendien jatkumoksi, vaan järjestelmien kehitystä ohjaavat jatkuvasti muuttuvat attractorit eli järjestelmää suuntaavat vetovoimatekijät, uudet kehityspolut ja mahdolliset murrokset.  

Tässä mielessä uudistava resilienssi ei perustu täydelliseen ennakointiin vaan kykyyn toimia myös tilanteissa, joissa ennakointi epäonnistuu. Joharin ikkunan tuntematon alue kuvaa juuri tätä yhteiskunnallisen resilienssin ulottuvuutta.

Johtopäätökset

Canyon (2018) esittää Joharin ikkunaa viitekehykseksi, jolla voi tarkastella sokeita pisteitä ja tuntematonta aluetta kompleksisissa kriiseissä. Kriisikestävyyttä voidaan vahvistaa pyrkimällä tunnistamaan ja kaventamaan sokeita pisteitä esimerkiksi lisäämällä tiedonvaihtoa ja vuorovaikutusta eri toimijoiden välillä. Tuntemattoman alueen kohdalla lähtökohta on kuitenkin toinen. Sitä ei voida samalla tavoin tunnistaa ja kaventaa, koska kyse on ilmiöistä ja kehityskuluista, joita toimijat eivät vielä tunne. Kompleksisten adaptiivisten järjestelmien näkökulmasta tuntemattomuutta ei myöskään voida kokonaan poistaa, koska emergenssi kuuluu järjestelmän perusominaisuuksiin. Uusia ilmiöitä syntyy jatkuvasti toimijoiden vuorovaikutuksessa, eikä kaikkia niiden vaikutuksia voida tunnistaa etukäteen. Siksi yhteiskunnallinen resilienssi ei voi perustua ainoastaan tuntemattoman tekemiseen tunnetuksi, vaan myös kykyyn toimia tilanteissa, joissa kaikkea olennaista ei voida ennakoida. 

Tästä syystä Joharin ikkunaa voidaan käyttää yhteiskunnallisen resilienssin heuristisena eli ajattelua ohjaavana viitekehyksenä, mutta sen suurin arvo ei ole tiedon aukkojen poistamisessa. Kompleksisessa adaptiivisessa yhteiskunnassa sen arvo on kyvyssä jäsentää, missä määrin yhteiskunnan varautuminen perustuu tunnettuihin ilmiöihin ja missä määrin tarvitaan uudistavaa resilienssiä tuntemattomien tulevaisuuksien kohtaamiseksi. Säilyttävä resilienssi auttaa yhteiskuntaa selviytymään tunnetuista häiriöistä, mutta uudistava resilienssi mahdollistaa toiminnan myös silloin, kun kohdataan jotain aidosti uutta.