Kenen ongelma on oppimisen ja opiskelun vaikeus?

Erityisopettajana opiskelijan ja korkeakouluopintojen rajapinnassa

Erityisopettajan työssä vastaan tulee toistuvasti tilanteita, joissa on aiheellista kysyä, mistä oppimisen este oikeastaan syntyy tai mikä opiskelua jumittaa. Onko kyse pelkästään opiskelijan yksilöllisestä oppimisen vaikeudesta? Mitä jos tehtävänanto onkin tarpeettoman vaikeasti ymmärrettävä? Edellyttääkö opintojakso opiskelutaitoja, joita opiskelijalle ei ole koskaan opetettu? Vai onko kyse opiskelijan ominaisuuksien, kykyrakenteen, korkeakouluopiskelun vaatimusten ja pedagogisten käytäntöjen yhteensopimattomuudesta?

Tässä artikkelissa pohdin ammattikorkeakoulun erityisopettajana yksilöllisen tuen ja pedagogisen saavutettavuuden välistä rajaa sekä sitä, mitä opiskelijoiden kohtaamat vaikeudet voivat kertoa korkeakoulun pedagogisista käytännöistä.

Kun opiskelija ohjautuu erityisopettajalle

Laurea-ammattikorkeakoulun erityisopettajana kohtaan opiskelijoita, joiden opiskelua vaikeuttavat hyvin erilaiset asiat. Opiskelija saattaa varata ohjausajan esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksien, keskittymisen ja tarkkaavuuden puutteen, toiminnanohjauksen, ajankäytön, tehtävien ymmärtämisen tai opinnäytetyön jumittumisen vuoksi.

Yhteistä tilanteille on usein se, että opiskelija kokee ongelman olevan hänessä: en osaa, en ymmärrä, en pysty aloittamaan.

Erityisopettajan hivenen kuplamaisesta näkökulmasta tilanne ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Monella on itsestään vääränlaisia käsityksiä oppijana, mitkä ovat rakentuneet aikaisempina kouluvuosina. Korkeakouluopiskelu vaatii erilaisia geneerisiä taitoja, joissa esimerkiksi asioiden pänttäämisessä ei ole hyötyä. Akateemisten taitojen opetteluun olisi hyvä varata riittävästi aikaa opintojen alussa, jos opiskelijan toimijuutta ja toiminnanohjauksen taitoja halutaan parantaa.

Kenen ongelma oppimisen vaikeus korkeakoulussa oikeastaan on?

“En ymmärrä tehtävänannosta mitään.”

“Olen jumittanut opparin kanssa kuukausitolkulla ja se on sellainen möhkäle, josta ei saa otetta.”

“Luin kyllä tekstin monta kertaa, mutta en muista siitä mitään, enkä tiedä, mikä siinä on tärkeää.”

Korkeakouluopiskelu edellyttää opiskelijalta paljon: itsenäistä työskentelyä, ryhmätyötaitoja, ajanhallintaa, akateemisten tekstien lukemista ja kirjoittamista, toiminnanohjausta sekä kykyä ymmärtää joskus varsin monimutkaisiakin tehtävänantoja. Kun lisäksi pitäisi osata digitaalisia taitoja ja jopa vieraita kieliä, ei ole ihme, että monet kauhistuvat opintojen kaoottisuudesta.

Opiskelijoiden lähtökohdat edellä mainittuihin vaatimuksiin ovat erilaisia. Isolle osalle akateemisten taitojen omaksuminen on vaivatonta. Kuitenkin jos edellisistä opinnoista on kulunut vuosia, eikä esseiden kirjoittaminen tai akateeminen opiskelu ole tuttua, ongelmia voi tulla.

Tästä syystä oppimisen vaikeutta ei pitäisi tarkastella ainoastaan opiskelijan ominaisuutena. Vaikeus voi muodostua opiskelijan henkilöhistorian ja henkilökohtaisten ominaisuuksien sekä ympäristön vaatimusten välisessä suhteessa.

Näkökulmaksi voidaan tuoda pedagoginen saavutettavuus ja Universal Design for Learning -ajattelu (UDL). UDL-ajattelussa oppimisympäristöjä pyritään rakentamaan siten, että oppimisen esteitä vähennetään ja opiskelijoille tarjotaan erilaisia tapoja osallistua, omaksua tietoa ja osoittaa osaamistaan (CAST 2024). Silloin ajatuksena ei ole madaltaa osaamistavoitteita, vaan kysyä, olisivatko opiskeluun liittyvät tarpeettomat esteet poistettavissa ilman, että tavoiteltavasta osaamisesta tingitään. Osaamisvaatimus on siis eri asia kuin tapa, jolla opiskelijan on pakko osoittaa tai hankkia osaamisensa. Mikäli tavoite on oppia, periaatteessa oppimisen tapa tai keinot eivät välttämättä ole ratkaisevia, jos oppimista tapahtuu.

Tästä voidaankin pohtia käytännön kysymyksiä: onko pitkän ja monimutkaisen tehtävänannon ymmärtäminen todella opintojakson osaamistavoite? Pitääkö kaikkien opiskelijoiden oppia samalla tavalla? Voitaisiinko osa tuen tarpeesta ehkäistä selkeämmällä opetuksella, materiaaleilla, tehtävänannoilla ja opiskeluun liittyvillä joustavammilla rakenteilla? Inklusiivista korkeakoulutusta koskevassa tutkimuksessa keskeisiksi ovat nousseet muun muassa opiskelijalähtöisyys, joustavat arviointitavat sekä monipuoliset opetus- ja oppimismenetelmät (Filippou, Acquah & Bengs 2025).

Erityisopettaja korkeakoulupedagogiikan peilinä

Ammattikorkeakoulun erityisopettajan työ on mahdollista nähdä ainakin kolmella tasolla (kuva 1)

Yksilötaso: erityisopettaja auttaa opiskelijaa löytämään keinoja opiskeluun, lukemiseen, kirjoittamiseen, toiminnanohjaukseen ja opiskelun suunnitteluun.

Opettajien tukeminen: erityisopettaja voi auttaa opettajia tunnistamaan pedagogisia ratkaisuja, jotka helpottavat erilaisten opiskelijoiden osallistumista ja oppimista.

Korkeakoulun kehittäminen: opiskelijoiden kanssa tehtävä työ tuottaa erityisopettajalle ainutlaatuista tietoa siitä, missä kohdissa korkeakoulun pedagogiset käytännöt aiheuttavat opiskelijoille toistuvasti vaikeuksia.

Jos erityisopettajalle tulee jatkuvasti opiskelijoita samanlaisten ongelmien kanssa, ei pitäisi kysyä ainoastaan, miten näitä opiskelijoita voidaan auttaa. Pitäisi kysyä myös, mitä ilmiö kertoo opetuksesta ja korkeakoulun rakenteista. Oppimisen pedagoginen tuki korkeakoulussa painottuu edelleen usein yksilöllisiin opintojärjestelyihin, kun taas koko korkeakoulun toimintaa koskeva systeeminen näkökulma on saanut vähemmän huomiota (Sointu ym. 2025).

Inklusiivisen korkeakouluopetuksen toteutumiseen vaikuttavat opettajien osaamisen lisäksi myös korkeakoulun tarjoama tuki ja rakenteet (Korthals Altes ym. 2024). Erityisopettajan työstä voi rakentua jonkinlainen korkeakoulupedagogiikan peili, josta opiskelijan arkea heijastuu. Tämä muokkaa erityisopettajan roolia. Hän ei olisi ainoastaan yksittäisen vaikeuksissa olevan opiskelijan tukija ja ohjaaja, vaan myös pedagogisen saavutettavuuden asiantuntija ja korkeakoulun kehittäjä.

Samalla yksilöllistä työtä tarvitaan edelleen, koska saavutettavinkaan opetus ei poista kaikkia tuen tarpeita. Saavutettavuuden pitäisi silti olla itsestään selvyys, joka otetaan huomioon jo opetusta suunniteltaessa. Onko opiskelijoiden joukossa joku, joka ei kuule, näe tai muuten vaan ymmärrä opetusta?

Myös generatiivinen tekoäly pakottaa pohtimaan, millainen opiskelun vaikeus todella edellyttää erityisopettajan yksilöllistä tukea ja millainen vaikeus voidaan ratkaista muuttamalla opiskelun välineitä ja käytäntöjä.

Tekoäly muuttaa myös erityisopettajan työtä

Koko 2020-luku on ollut maailmalla kuohuva ja opiskelumaailmaa on eniten muuttanut generatiivinen tekoäly. Kaikista uhkakuvistaan huolimatta se voi auttaa opiskelijaa jäsentämään tehtävänantoa, laatimaan etenemissuunnitelmia, selittämään vaikeaa käsitettä ymmärrettävämmin, suunnittelemaan opiskelua tai harjoittelemaan akateemisia taitoja.

Iso osa asioista, joissa opiskelija aikaisemmin tarvitsi ihmisen antamaa yksilöllistä ohjausta, voi tulevaisuudessa tapahtua tekoälyavusteisesti. Tekoälyavusteiseen ajatteluun ja kokeiluun pitää kuitenkin myös ohjata. Tekoälyn opetuskäytössä ylipäätään tarvitaan ihmiskeskeistä lähestymistapaa sekä pedagogisesti tarkoituksenmukaista ja vastuullista käyttöä (Miao & Holmes 2023).

Ihminen ei siis jää tyystin tarpeettomaksi tässäkään tilanteessa. Tekoäly osaa pilkkoa tehtävän hallittaviin osiin paljon ihmistä nopeammin ja paremmin, joten erityisopettajan resursseja säästyy johonkin hyödyllisempään. Se ei välttämättä vähennä erityisopettajan merkitystä, mutta voi muuttaa työn painopistettä.

Erityisopettajan tehtäväksi voi entistä enemmän tulla opiskelijan toimijuuden vahvistaminen, tarkoituksenmukaisten opiskelustrategioiden löytäminen, tekoälyn vastuullisen käytön ohjaaminen sekä opettajien ja koko korkeakoulun pedagogisten käytäntöjen kehittäminen. Kaikista näistä on todennäköisesti enemmän hyötyä kuin siitä, että aikuisena saa kuulla lukiseulan kautta äännetietoisuuden haasteista.

Mikä estää opiskelijaa oppimasta?

Korkeakoulujen opiskelijajoukko on moninainen, eikä kaikkien opiskelijoiden oppiminen sovi samaan pedagogiseen muottiin. Sen sijaan, että yritämme todeta opiskelijoiden oppimisvaikeuksia, järkevämpää voisi olla kysyä, mikä estää opiskelijaa oppimasta.

Vastaus voi toki löytyä opiskelijan oppimisvaikeuksista ja sitä kautta yksilöllisestä tuen tarpeesta. Se voi johtua myös opetuksesta tai oppimisympäristöstä. Usein kyse lienee näiden kaikkien välisestä suhteesta.
Tällaisessa rajapinnassa korkeakoulun erityisopettaja voi olla erityisessä näköalapaikassa. Yksittäisten opiskelijoiden tukemisen lisäksi erityisopettaja näkee toistuvasti tilanteita, joissa opiskelijan ja korkeakoulun vaatimukset eivät kohtaa.

Korkeakouluissa todennäköisesti tarvitaan erityisopettajia jatkossakin ja jopa nykyistä enemmän. Silti kiinnostavampaa kuin yksittäisten opiskelijoiden oppimisvaikeudet on pohdinta siitä, mitä erityisopettajan ohjauksessa käyvät voivat opettaa meille kaikille korkeakoulupedagogiikasta.