Kokemus turvan menettämisestä on usein päällimmäisenä traumatisoituneen mielessä. Tämän kokemuksen alle asettuu usein monitahoisia ja yksilöllisiä vaikutusmekanismeja. Usein ihmiset eivät kuitenkaan tunnista itsessä tapahtuvia liikahduksia tai yhdistä niitä traumataustaan. Laurean opiskelijoiden kanssa työskentelyssä aihe tulee välillä suoraan esille, joskus taas aihepiirin äärelle päädytään kuin varkain. Samalla aukeavat elämän suurimmat kysymykset ja kokemus oikeudenmukaisesta maailmasta horjuu (Janoff-Bulman 1992). Trauma pakottaa ihmisen arvioimaan uudelleen moraalin ydinkysymyksiä: mitä ihminen tarvitsee (need); mitä hän ansaitsee (deserve); ja miksi maailmassa on pahuutta (evil). Tunnetasolla vihaa ei voi ohittaa.

Mihin paha voi purkautua?

Olemme ”piuhoitettu” tuntemaan vihaa rajarikon seurauksena. Aggressio on myös elämää ylläpitävä ja suojeleva voima, vaikka se usein meiltä pääsee arkiajattelussa unohtumaan. Syvyyspsykologian näkökulmasta aggression perimmäisin vaikutin on häiriön poistaminen: tämä johtaa usein ensimmäisenä häiriön tuhoamisen impulssiin. Näin ollen aggressio on olemukseltaan pyrkimystä palauttaa tasapainon tila – vaikka käyttäytymisen tasolla aggression ilmeneminen muistuttaa usein kaikkea muuta kuin vakauden tai homeostasian tavoittelua.

Asia konkretisoituu, kun ajattelet itseäsi istumassa kauniina kesäpäivänä ja yhtäkkiä itikan ininän ääni voimistuu… Traumassa rajarikko on toista kaliiberia kuin kesäidyllin häiriintyminen, mutta psyykkisissä mekanismeissa on samaa. Edelleen: kesäidyllin voisi katkaista myös paikalle tepasteleva karhu, jonka kohdalla keinovalikoimasi olisi todennäköisesti toinen. Hälytystila, rajarikko, häiriön poistaminen, aggressio – mutta millä ehdoilla ja millä keinoilla. Traumassa tämä kaikki ylittää yksilön sieto- ja käsittelykyvyn. Lyhyesti: trauma synnyttää usein aggressiivista energiaa, joka voi löytää erilaisia purkautumiskanavia.

Tämä voi vaikuttaa äkkiseltään yllättävältä, sillä monesti traumatisoitunut henkilö ei ulkoiselta olemukseltaan anna lainkaan vihjettä mistään aggression olemassaolosta – päinvastoin. Shokkivaiheen jälkeen lamaantuneessa ja käpertyneessä tilassa olevan kohdalla aggressio on usein kääntynyt sisäänpäin. Mielessä saattaa pyöriä soimaavia sanoja: ”Jokin minussa aiheutti tämän; jos olisin ollut toisenlainen, tätä ei olisi tapahtunut”. Itseviha ja häpeä valtaavat kaiken mielen pinta-alasta. Sisäänpäin kääntynyt aggressio on usein ainoa reaalinen vaihtoehto, ainakin aluksi. Pieni lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, jolloin voi helposti syntyä asetelma, jossa lapsi ei hylkää vanhempaansa – vaan itsensä ja totuuden. Lopputuloksena voi olla traumaperäinen (yli)herkkyys ennakoida ja aistia jatkuvasti vuorovaikutustilanteiden ”ilmanpainetta” ennakoimistarkoituksessa; muutoksia sävyissä, vaikutelmissa ja nyansseissa.

Usein eheytyminen vaatii aggression suuntaamista itsestä ulospäin, ainakin mielen sisällä. Se olisi usein ollut jo tapahtumahetkellä oikeutettua, mutta monesti estettyä. Yleinen oikeudentunto ja rangaistuksen vaade ovat jatketta aggression suuntaamisesta ulospäin. Vaaka, miekka ja sidotut silmät ovat oikeuden ikuiset symbolit. Viha tekijää kohtaan on kaikkein selväpiirteisin aggression ulkoistuksen muoto. Jalostuneempia muotoja voivat edustaa erilaiset taiteelliset ilmaukset, jotka usein sortoasetelmissa ovat olleet varsin taitavasti verhoiltuja. Toisaalta historia tuntee myös vaikka kuinka paljon avoimia pilkkalauluja ja erilaisia naurunalaiseksi asettamisia, jotka kumpuavat samoista vaikuttimista.

Aggression kanavoituminen ei ole vain kaksijakoinen asetelma, sisään tai ulos. Viha on vaihdannaista. Mustavalkoinen ajattelu voi jo itsessään olla merkki aggression kanavoitumisesta ja maailman jakamisesta täysin aukottomaan ja absoluuttisen hyvään ja pahaan. Tämä on ihmisen ensimmäinen tapa hahmottaa ja jäsentään maailmaa. Tällaisesta maailman vääristämisestä keinotekoiseen selkeyteen haetaan turvaa usein vielä aikuisiällä (Klein 1975). Ihmiset ovat taipuvaisia näkemään muissa sellaista, mitä he eivät halua tai pysty näkemään itsessään. Siksi hyvä-paha-jako saa lähes automaattisesti aikaan myös heijastamista, eli projektioita. Alkoholistit halveksuvat usein narkomaaneja, kun taas stimuloivia käyttävät narkomaanit halveksuvat rauhoittavien käyttäjiä – ja päinvastoin. Taloudellisesti vaikeat ajat ovat kautta aikojen saaneet aikaan jonkinlaisia kansaryhmiä koskevia ”noitavainoja”.

Aggressio etsii lähes aina symbolisen kohteen. Se voi kiinnittyä yhtä laillayksilöihin kuin kansanryhmiin – ajoittain myös ideologioihin. Historian juoksussa kollektiivinen pettymys ja käsitys muista loisimassa omalla kustannuksella ovat etsineet erilaisia kanavoitumismuotoja. Maailma voi yksinkertaistua mielen totuuden ja joukosta juopumisen edessä. Ääriesimerkkinä: kommunismissa valtioiden välinen viha on muutettu luokkavihaksi, kun taas fasismissa luokkaviha on käännetty valtioiden väliseksi vihaksi. Ääripäät voivat siis olla lähempänä toisiaan etumerkit kääntäen – aivan kuin viha ja rakkaus sekä kunnia ja häpeä. Psykologisesti yhdistävänä tekijänä voi olla yritys ratkaista kokemus loukatusta oikeudentunnosta sekä pyrkimys suunnata aggressio johonkin konkreettiseen.

Trauma rikkoo ajan

Trauma jakaa kronologisen ajan mustavalkoiseksi. Jakolinjana toimii aika ennen ja jälkeen tapahtuman. Edellä kuvattua projisointia liittyy lähes vääjäämättä myös itseen: ”minä ennen” ja ”minä jälkeen” on yleensä ohittamaton kokemus traumatisoituneelle. Seurannaisena minä jakautuu helposti eri versioihin. Kaikki myönteinen, ehjä ja viaton löytää paikkansa traumaa edeltävästä ajasta, kun taas kaikki paha, rikkinäinen ja vaurioitunut kasautuu helposti trauman jälkeiseen minämaisemaan. Näin trauma ei ole vain muisto, vaan eräänlainen ”aikakone”, joka voi lähettää ihmisiä eri aika- ja todellisuusdimensioihin kuin prisma, joka jakaa valonsäikeitä. Yleisessä fantasiassa ehjä, edeltävä minä on edelleen olemassa, mutta se on tavoittamattomasti toisessa dimensiossa. Trauma luo menneestä myytin.

Traumaperäisen stressisyndrooman aika (PTSD) noudattaa omaa logiikkaansa (van der Kolk 2014). Mennyt ei pysy menneessä, vaan se tunkeutuu nykyhetkeen. Traumareaktio voi laueta odottamattomilla tavoilla. Joskus ei tarvita kuin tuoksu tai jokin aivan etäisesti muistuttava vaikutelma – ja mennyt on hetkessä tässä ja hermosto on taisteluvalmiudessa. Moni kuvaa, että trauma vie kaiken tilan mielessä, eikä muille elämänalueille jää tilaa muuhun kuin nurkkaan vetäytymiseen.

Dissosiaatio on minuuden puolustusmekanismi, joka on usein seurausta traumakokemuksesta. Siihen liittyy usein epätodellisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Kokemus itsestä voi ”sirpaloitua”, jolloin eheytyminen voi tuntua mahdottomalta. Dissosiaatio tuo oman lisänsä aikakokemukseen. Pahimmillaan aika pysähtyy. Mennyt satuttaa ja tuleva ei lupaa mitään. Moni puhuu traumoista ikään kuin koetut kamalat asiat olisivat tapahtuneet jollekin toiselle.

Keskeisimpänä kokemuksena on ongelmallinen suhde menneeseen, mutta trauma voi myös sabotoida sitä, miten uudet kokemukset painuvat muistiin. Uudet, myönteisetkin kokemukset, voivat jäädä vaille oikeaa muistipaikkaa. Esimerkiksi. Seksuaalista väkivaltaa kokenut voi myöhemmin olla intiimissä kanssakäymisessä kumppaninsa kanssa ja nauttia siitä, mutta kokemus voi silti jäädä irralliseksi. ”Mitä tämä oli!?”, saattaa hän säpsähtää myöhemmin. Näin uusi myönteinen kokemus assosioituu aikaisempaan traumaattiseen tapahtumaan – ja jää mieleen kiertämään kehää. Vasta tietoinen myönteiseksi kokemukseksi ”liputtaminen” voi asettaa kokemuksen oikeaan muistipaikkaansa. Mennyt voi siis tunkeutua nykyisyyteen. Hankaluuksia voi myös olla uusien kokemuksien painumisessa muistiin. Muistamisen ohella traumassa on tietenkin kyse myös unohtamisesta ja sen vaikeudesta. Traumojen työstämisessä juju on usein siinä, että ensin pitäisi muistaa, jotta voi unohtaa.

Trauma muuttaa myös kokemuksellista tai fenomenologista aikaa. Trauma vie usein mielen pinta-alan, mutta se pitäisi siirtää ainakin silmien eteen. Tällöin avuksi voi asettua antiikin Kreikan aikakäsitys, jossa ihminen kävelee takaperin, jolloin menneisyys näyttäytyy silmien edessä alati loittonevana, kun taas tulevaisuus tulee selän takaa tuntemattomana ja vääjäämättömänä. Tämä vastaa elämää ja kokemuksellisuutta paremmin. Se kumoaa ”yli pääsemisen” mahdottomana, mutta antaa ajan parantaa. Trauma ei unohdu, mutta se pienenee ja maisemoituu hitaasti mutta varmasti.

Aggressio yhdistyy aikaan eri tavoin. ”Miksi näin tapahtui”, kohdistaa aggression menneeseen, syyllisten etsintään ja katkeruuden kokemukseen. Aggressio voi myös kohdistua nykyiseen itseen tai minäversioon. ”Olen pilalla”, kääntää aggression itseen – tämä on myös klassinen syvyyspsykologinen masennuskäsitys. Aggressio voi kääntyä myös itse aikaan, todellisuuteen ja maailmaan. Ajatuskuplassa: ”Näin ei olisi ikinä pitänyt tapahtua”. Tällä yritetään kumota tapahtunut.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tarvitaan ajallinen minäkokemus, joka yhdistää menneen, nykyisen ja tulevan samalle (aika)jatkumolle. Kokemus jatkuvuudesta, säilymisestä ja yhteydestä itseen on hyvin lähellä kykyä olla ”yhtäjaksoisesti olemassa” (continuity of being, Donald Winnicot, 1965). Trauman jälkeen ihminen etsii aikaisempaa itseään, mutta samalla maailma, jossa hän elää, on pysyvästi muuttunut. Elämän isoimmat kysymykset vaativat uusia vastauksia.

Kuka saa antaa anteeksi ja mitä se tarkoittaa?[

Tarvitsemista (need) ja ansaitsemista (deserve), hyvää ja pahaa, mielekkyyttä ja mielettömyyttä – mutta miten elää maailmassa, jonka perimmäisestä olemuksesta on vaikea päästä perille.

Abel Ferraran elokuvassa ”Paha poliisi” (”Bad Lieutenant” 1992) on sisäänrakennettuna vaikea moraalinen kysymys anteeksiannosta ja etiikasta. Samalla siinä tiivistyy tämän artikkelin ydinteema: ansaitseminen, tarvitseminen ja pahuus. Elokuvassa moraalisen vararikon tehnyt ”matala” poliisi ryhtyy tutkimaan raiskausrikosta. Uhri on nunna. Sadistisesta väkivallasta ja häpäisystä huolimatta uhri haluaa antaa anteeksi tekijöille, ja tätä poliisin on vaikea hyväksyä. Nunnan perusteluissa tiivistyy kristillinen anteeksianto:

”Like all the needy, they needed.”

Poliisi kysyi nunnalta sarjan vaikeita kysymyksiä. ”Etkö sisimmässä toivo kostoa?” ”Onko sinulla oikeus olla vaatimatta rangaistusta?” ”Etkö välitä, jos uhreiksi joutuu toisia nunnia?” Moraalisen kompassinsa ajat sitten menettänyt poliisi yrittää nunnan tapauksen kautta saada anteeksiannon kertakorvauksena, mutta nunnan anteeksiantava asenne saa poliisin hermoromahduksen partaalle. Ajatuskuplassa: ”Tekijät jäävät vapaaksi ja maailma jää tällaiseksi, jos et vaadi oikeutta”. Realiteettien runtelemassa maailmassa on epäselvää, onko anteeksianto oikeus vai rajarikko? Toisaalta uhrin vastaus ei muodostu ikuisesta oikeuden vaakakuppivertauksesta, vaan suhteesta pahaan.

Moraalista jännitettä tässä elokuvan kulminaatiopisteessä on monella tasolla. Yksilön vapautuminen: anteeksianto voi vapauttaa uhrin. Sosiaalinen vastuu: rikoksella voi olla pian myös muita uhreja. Yleinen oikeuden kokemus: tarve, että pahuus kohdataan pahuutena. Nunna ja poliisi ovat molemmat oikeassa ja väärässä, samaan aikaan. Jos noudatetaan vain deserve-logiikkaa, tulee maailmasta loputon verikostojen kierre, mutta pelkällä need-logiikalla mikään ei pidä pahaa aisoissa.

Aggressiota ei pidä romantisoida, eikä demonisoida. Se on usein ensiaskel lamaannuksesta tervehtymiseen ja sen varmistamiseen, että sama ei pääsisi tapahtumaan enää koskaan uudelleen. Psykiatri Juhani Mattila (2023) esittää, että erilaisilla kostofantasioillakin voi olla oma terapeuttinen funktionsa. Mutta mikäli ihminen jää mieleltään jumiin kaltoinkohtelijaan, lukkiutuu energiaa juuri siihen tahoon, joka kaiken kärsimyksen aiheutti. Tässä mielessä vanha sanonta muuttuu todeksi: “Katkeruus on kuin joisi itse myrkkyä ja odottaisi toisen kuolevan”. Deserve-logiikka ohjaa ihmistä enemmän menneeseen, kun taas need-logiikka kääntää katsetta enemmän tulevaan. Eräs onnistuneimmista kompromisseista tällä saralla lienee Etelä-Afrikan apartheid -vaiheita seurannut totuus- ja sovituskomissio (1999), jossa rehellistä tunnustusta saattoi seurata armahdus.

Ei saa menettää kykyä merkitykseen. Jos ajattelee maailman olevan vain susien maailma, maailmasta myös tulee sellainen – ilman, että siihen tarvittaisiin sen enempää. Yli 35-vuotiaiden psykoterapian onnistumisen kannalta keskeisintä voi olla, miten sovinnollisen ratkaisun he löytävät elämän suuriin kysymyksiin, olivatpa ne mitä hyvänsä. Luopumisen liukumäkeen asettuminen voi olla vaikeaa, jos ei onnistu saamaan ”isoja kiviä ämpäriin” ensin.

Maailmankuvan laventaminen siten, että pahuus mahtuu siihen, voi olla välttämätöntä. Maailma ei ole oikeudenmukainen, mutta se ei myöskään ole merkityksetön. Tasapainoa ei voi ehkä saavuttaa, mutta siihen voi luoda oman suhteensa. Elämässä mikään asia tai tapahtuma ei ole niin tärkeä kuin suhde, jonka siihen luomme.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Ferrara, A. 1992. Bad Lieutenant. Film. Bad Lt. Productions.
• Janoff-Bulman, R. 1992. Shattered assumptions: Towards a new psychology of trauma. Free Press.
• Klein, M. 1975. Love, guilt and reparation and other works 1921–1945. Hogarth Press.
• Mattila, J. 2023. Uupumuksesta takaisin elämään. Kirjapaja.
• Tutu, D. 1999. No future without forgiveness. Doubleday.
• van der Kolk, B. 2014. The body keeps the score. Viking.
• Winnicott, D. W. 1965. The maturational processes and the facilitating environment. Hogarth Press.