Opintopsykologi kierrättää: Elämä kertomuksena

Ihmisen elämä matkana tai polkuna on ikivanha vertaus. Aristoteles puhui draaman kaaresta pelkkien tapahtumien sijasta. Mieli pyrkii muodostamaan kokonaisuuden, löytämään juonen. Tämä on myös koko narratiivisen identiteetin ydintä. Valikoitu kertomus antaa nykyhetkelle uuden merkityksen. Merkitykset voivat avata ja sulkea maailmoja syleilyynsä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi – mutta tarina elää. Ja tarina on valinta. 

Pahimmillaan narratiivi voi olla kuin kokemus sadepilvestä ihmisen päällä, joka seuraa kaikkialle. Samalla paikallaan istuva matalapaine luo paikalliset sääolosuhteet, jossa tapahtumat tulkitaan. Vastaavasti karutkin koettelemukset menneisyydessä voivat toisella tulkinnalla olla elintärkeitä elämän oppitunteja, jotka ovat valmistaneet tulevaan joenylitykseen. Kriisi voi lamaannuttaa tai pakottaa kasvuun ja kehittymiseen. Klassisissa saduissa prinssin pitää kiivetä vuorenhuipulle kysymään neuvoa vanhalta viisaalta mieheltä, joka vastaa lakonisesti mutta arvoituksellisesti. Neuvo oikein tulkittuna on avain, jolla prinssi voi kukistaa lohikäärmeen ja pelastaa prinsessan linnan tornista.

Mielestä paperille

Psykologi James Pennebakerin ekspressiivinen kirjoittaminen (expressive writing 1997) perustuu elämän kipukohdista kirjoittamiseen vapaalla tyylillä, rehellisesti ja estoitta. Ideana on sanallistaa kokemus: kirjoittaa, mitä sisällä tapahtuu; verbalisoida ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. 20 minuuttia päivässä riittää, mutta harjoitusta tulisi jatkaa useampana päivänä. Tavoitteena on – vertauskuvallisesti – oksentaa paperille ja näppäimistölle.

Kun kirjoitamme jotain paperille, muodostuu siihen jokin suhde. Emme voi nähdä ajatuksiamme, joten mielessämme kokemus ja sen kokija menevät suloisesti sekaisin. Lopputuloksena voi olla ”möykky” mielessä sekä samoja ratoja kulkevat ajattelun silmukat. Moni ahdistunut opiskelija vastaanotolla aloittaa: ”Ahdistaa kun ahdistaa”. Pilkkominen pienempiin osiin kirjoittamalla on usein ohittamaton vaihe tällaisessa tilanteessa. Jo Freud puhui alitajuisen tuomisesta päivänvaloon, mielen näkyväksi tekemisestä.

Kun jotain on kirjattu paperille tai näyttöpäätteelle, on se sekä omassa mielessä että silmien edessä paperilla. Esimerkiksi ahdistavat tunteet menettävät piinaavan voimansa, kun ne nimetään (affect labeling 2007). Ikään kuin tunne tulisi päivänvaloon, saisi nimilapun ja asettuisi osaksi mielen tiedonkäsittelyjärjestelmää. Nimeäminen on epämääräisen kokemuksen tai pakottavan tunteen ”ristiäiset”. Samalla tavalla pettymyksen kiteyttäminen voi luoda kokemuksesta jäävuoren huipun, joka on samalla näkyvä, mutta kätkee silti pinnan alle valtavan massan. Verbalisointi vapauttaa kaistaa ja luo henkistä etäisyyttä. Kirjoittaminen mahdollistaa myös metakognition: oman ajattelun ajattelemisen. ”Kieleni rajat ovat mieleni rajat” (Wittgenstein 1921). 

Kokemuksesta merkitykseen

Mitä tapahtui ja miltä se tuntui ovat ohittamattoman tärkeitä lähtökohtia. Juuri oma kokemus on ytimessä. Monesti toisten tekemät raamitukset (framing) sekä mahdollisesti jopa sumuttamiset (gaslighting) ovat voineet sävyttää tapahtumia ja kokemuksia meidän sitä huomaamatta. Tämän jälkeen keskiöön nousee tapahtumien ja tunteiden tulkinta. Mitä ne kertovat minusta? Ja millainen elämäni näiden seurauksena on ollut? Jos nimi on enne, on tarina todellisuus.

Psykologi Dan P. McAdamsin (2006) elämäntyön keskiössä ovat olleet merkitykset ja niistä muodostetut narratiivit (narrative identity). Valikoidut versiot eilisestä luovat merkityksellisen tämän päivän. Tarinat koostuvat tulkintaeroista ja metaforista, jotka voivat mm. muuttaa hyvän pahaksi tai pahan hyväksi. Jokaisen elämässä on valoa ja varjoa. Ne voivat vaihdella paikkaansa elämänkaaressa ja sitä koskevassa tarinassa. Tarina elää jatkuvasti. Ainakin sen osat. Usein menetyksen tai suuren vastoinkäymisen kohdalla myös menneet haavat voivat aueta. Ne voivat vaatia sidontaa uudenlaisilla merkityksillä ja tulkinnoilla. Keskeistä on myös, missä määrin ihminen on kokenut istuvansa ajajanpenkillä omassa elämässään (agency).

Selviytymis- tai pelastautumistarinoissa (redemption) varjo muuttuu valoksi. Tämä ei tietenkään tarkoita itse tapahtuman muutosta, vaan tulkintaa ja tarinaa. Ryysyistä rikkauksiin ja vaikeuksien kautta voittoon ovat ikivihreitä draaman kaaria kirjoissa ja elokuvissa. Trauma, menetys tai mikä tahansa koettelemuksellisuus on edelleen totta, mutta sen asema kokonaisuudessa voi olla toinen. Samalla tarinan juoni on voinut muuttua.

Juonenkäänne elämän avaajana

Ystäväni suurin haave, vuosikymmeniä sitten, oli tulla lääkäriksi. Hän pyrki monta kertaa lääketieteelliseen tiedekuntaan Suomen eri yliopistokaupungeissa, mutta jäi aina pisteen murto-osan päähän opiskelupaikasta. Näinä aikoina ulkomailla suoritetut tutkinnot eivät yleensä kelvanneet Suomessa, eikä avoimia yliopistoja ollut. Yhtenä vuotena pystyi hakemaan vain yhteen yliopistoon, koska koe järjestettiin samana päivänä ja samaan aikaan. Tämä sai aikaan spekulointia edellisvuoden rajoilla – mikä saattoi sopuli-ilmiön kautta muuttaa sisäänpääsyrajoja seuraavana vuonna. Helpommasta paikasta saattoi tulla seuraavana vuonna vaikeampi ja vaikeammasta helpompi. Jonkun kerran ystäväni pisteet olisivat riittäneet edellisen vuoden rajoilla hänen hakemaansa yliopistoon, mutta ei sinä vuonna. Samat pisteet olisivat kuitenkin riittäneet sinä vuonna toiseen yliopistoon. Systeemi oli harvinaisen sadistinen.

Ilman paikkaa jääminen merkitsi kerta toisensa jälkeen välivuotta: työskentelyä sekä vielä entistäkin aikaisempaa valmistautumisen aloittamista seuraavan vuoden koitokseen. Jossakin vaiheessa ystäväni alkoi laskemaan ponnisteluiden ja palkintojen vaihtosuhdetta. Vähitellen hänelle valkeni, että toisella tavalla kohdennettuna hänellä olisi jo joku toinen tutkinto todennäköisesti suoritettuna, mutta nyt hän ei ollut edes lähtöruudussa. Typerryttävä ajatus ajoi hänet hermoromahduksen partaalle.

Seurasi lääkitsevä episodi oivalluksen muodossa. Ystäväni luopui toiveesta tulla lääkäriksi, mutta löysi aivan uutta motivaatiota toiseksi parhaasta vaihtoehdosta. Hän päätti käydä lyhyen kaupallisen tutkinnon ja suuntautua päättäväisesti lääketieteellisten laitteiden ja instrumenttien kaupallistamiseen ja myymiseen. Näin mikään ponnistelu ei mennyt hukkaan, eikä mikään ovi sulkeutunut – ystäväni vain astui haluamaansa maailmaan takaovesta. Hänestä ei tullut lääkäriä: se toki oli pettymys, mutta hän päätyi tekemään uraansa lääkäreiden ja sairaalamaailman parissa.

Pettymystä ei pidä kieltää; kova kolaus voi tuntua koko elämän. Silti käänteentekevä oivallus mahdollisti juonenkäänteen, joka muutti tarinan toiseksi, toi valon ja avasi elämän uudelleen.

Tarinatehtailua

Vastaavasti romahdus – tai myrkytystarinoita (contamination) mahtuu maailmaan myös. Tarinoita, joissa kaikki oli aluksi hyvin, kunnes maailma muuttui mustaksi. Näissä tarinoissa erityisen hankalaa on mollivoittoinen loppusointu. Paikoilleen jähmettynyt matalapaine. Jos ajattelee maailman olevan paha paikka ja mieltää itsensä jollakin tavalla kelvottomaksi, valikoiva tarkkaavaisuus pitää helposti huolen, että maailma myös sellaisena jatkossa näyttäytyy. Vastaavasti hyvät asiat saattavat helposti jäädä huomiotta tai unohtua. Olettamukset toteuttavat helposti itseänsä.

Elämän rajallisuus ja fysiologiset reunaehdot luovat myös omat haasteensa, sillä vääjäämätön ikääntymisen mukanaan tuoma fyysinen rapautuminen ohjaa tulkintoja heikkoina hetkinä helposti kohti valosta varjoksi -tarinaa. Nuoruuteen assosioituu usein lähtökohtaisesti enemmän nousua, kun taas vanhuuteen luontaisemmin laskua; ajatusta parhaiden vuosien olevan takana. Samalla saattaa helposti unohtua elämän yksi perimmäisistä opeista: avain ei ole tapahtumissa, vaan tulkinnoissa.

Lisäksi toimijuudella on ratkaiseva vaikutus. Juonenkäänne ystäväni ammatillisissa pyrkimyksissä on myös esimerkki sisältäpäin ohjautuvasta (internal locus of control Rotter 1990) toimijuudesta, jossa hänen vaikuttamisen mahdollisuutensa ”asuivat” jatkuvasti hänessä itsessään. Vastaavasti ulkopäin ohjautuvuuden mielenmaisemassa (external locus of control) maailma on kaoottinen ja ennakoimaton paikka, jolla on jokin vääjäämätön vaikutus itseen. ”Kukaan ei palkkaa tämän ikäistä tai aika ajoi osaamiseni ohitse”, ovat esimerkkejä paitsi myrkyttymistarinoista myös ulkoisesta kontrollikäsityksestä.

Tarina itsestä voi muodostua niin vallitsevaksi ja vaihtoehdottomaksi, että se syöpyy identiteettiin asti. Esimerkiksi jonkinlaista ”tunaritarinaa” itse itselleen jatkuvasti kertova ihminen näkee samalla maailman tällaisten lasien läpi, vaikka hänen elämätarinastaan löytyy vaikka kuinka paljon ainesta täysin päinvastaisesta. Näiden ainutkertaisten avaumien (unique outcome) tunnistaminen voi olla käänteentekevää. Psykologi Alice Morganin (2000) yksi kirjoitusharjoitus kohdistuu juuri tällaiseen vallitsevasta tarinasta poikkeavan aineksen elävöittämiseen. Käytännössä. Tunnista status quo -minätarinasi. Kirjoita tämän jälkeen elämäsi tapahtumista, jotka eivät sovi tähän tarinaan, jonka kerrot itsestäsi.

Narratiivinen minuus ei ole vain valon ja varjon vaihtelua, vaan mukaan mahtuu paljon muitakin metaforia – ja tarina jatkuu koko ajan. Varjo voi muuttua valoksi, sitten uudelleen toisenlaiseksi varjoksi, josta tarina voi edelleen kääntyä seuraavaksi kirkkaudeksi, joka on luonteeltaan jälleen erilainen. Kyse ei ole menneisyyden muuttamisesta, vaan uuden paikan osoittamista menneisyydelle, jotta tulevaisuus voisi vastaavasti aueta uudella ja erilaisella tavalla. Jokainen tarvitsee tarinan, mistä tulen, kuka olen ja minne olen menossa – tai kuka voisin olla. 

Kirjoittamisen potentiaali piilee bumerangin luupissa. Jokin sisällä saadaan ulos, jotta se voidaan myöhemmin ottaa uudelleen, hieman erilaisena sisään. Käytännössä aluksi ihminen on lukittuna tai vangittuna kokemuksensa sisään. Tästä kokemus siirretään paperille tai näyttöpäätteelle, jolloin mieli muuttuu näkyväksi. Omia päivänvaloon tuotuja ajatuksia, tunteita ja kokemuksia voi tarkastella kuin ulkopuolinen ihminen. Lopulta aines otetaan takaisin sisään hieman muokatussa muodossa. 

”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, päättää usein sadun, jossa uljas prinssi on pelastanut prinsessan linnantornista. Todellisuudessa molempien tarinat jatkuvat ja muokkaantuvat – ja yhden episodin loppu on toisen alku. Elämä on seikkailu, joten tee tarinastasi myös sellainen. Mukaansatempaava kirja, joka pitää loppuun asti otteessaan.  

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.