Opintopsykologi kierrättää: Mieli paperilla

Mieli rakastaa paperia

Tutkimustulokset vyöryttävät jatkuvasti lisänäyttöä paperille kirjoittamisen hyödyistä (van der Meer & van der Weel 2017). Fokusoimme paremmin, kun työskentelemme perinteisellä kynä-paperi-mallilla: huomio ei herpaannu yhtä helposti kuin sähköisen käyttöliittymän parissa ja priorisointimme on parempaa. Paperin avulla työskentely parantaa myös muistia. Käsin kirjoittaminen ja piirtäminen luovat erilaista aivotoimintaa kuin näppäimistön naputtaminen. Käsi hidastaa, mikä pakottaa käsittelemään ja jalostamaan tietoa, mikä myös vähentää stressiä. Perinteinen malli myös aktivoi aivoja monipuolisemmin luoden laajempia ja päällekkäisempiä hermoverkostoja – ja sitä kautta lisää luovuuttamme ja parantaa itseilmaisuamme. Tämä tulee erityisesti esille vieraiden kielien opiskelussa.

Mieli kädessä

Peukalon sekä etu- ja keskisormien yhdistäminen sormiotteeksi (precision grip) on mahdollistanut valtavan harppauksen ihmisen kehitystarinassa. Tämä hienomotoriikan ja tarkkuuden mahdollistava valmius on ollut ratkaisevan tärkeä myös aivojen kehitykselle, työkalujen valmistamiselle ja myöhemmin kirjoitustaidon kehittymiselle (Baker et all 2025). Mielen ja käden aikaisempaa jalostuneempaa yhteistyötä on edeltänyt myös purulihasten heikkeneminen, mikä vastaavasti tarjosi enemmän ”elintilaa” aivojen massalle. Kirjoittaminen ja piirtäminen kävivät mahdollisiksi, kun käden ja aivojen jatkuva vuoropuhelu stimuloi aivokuorta uudella ja erilaisella tavalla. Raaja, käsi ei vain toteuttanut käskyä, vaan oli osa komennon muodostumista ja palautteen vastaanottoa. Ihmisestä tuli eläin, joka ajatteli myös käsillään (Mueller & Oppenheimer 2014). Muutos mullisti yksilön, ryhmän ja sukupolvien elämän ehtoja. Tärkeää tietoa tallennettiin ja nuorempia neuvottiin. Suomalaisissa kalliomaalauksissa kuvattiin usein hirviä.   

Usein koulumaailmassa vaikuttaa olevan vallalla sanomaton uskomus, jonka mukaan esimerkiksi matematiikka, fysiikka, kemia ja kielet ovat ”oikeita” aineita, kun taas liikunta, musiikki ja kuvaamataito ovat luonteeltaan ikään kuin palauttavia oheistoimintoja. Liikkeellä oleminen tukea tarkkavaisuutta ja oppimista, kun taas musiikki tavoittaa meissä sellaista, mihin sanat eivät kanna. Piirtäminen ja käsin kirjoittaminen puolestaan aktivoivat aivojamme kokonaisvaltaisesti. Mielen, käden, kynän ja paperin saumaton ja luova tiimityö voisi olla avain eteenpäin myös kovien luonnontieteiden sisäistämisen saralla.       

Ajatuksesta esineeksi

Kun jotain puetaan sanoiksi ja kirjoitetaan paperille, samalla muodostuu jokin suhde näihin sanoihin. Tämä voi olla arkista kauppalistan tekemistä tai muuta henkisen ”kaistan” vapauttamista (mental off-loading), mutta sama perusidea pätee myös monitahoisempiin psyykkisiin ilmiöihin. Kokemusta ei vain koeta, kirjoitettuna sitä voi myös tarkastella ja käsitellä toisella tavalla (Pennebaker & Beall 1986).

Paperi toimii ulkoisena työmuistina. Se venyttää helposti kuormittuvan työmuistin kapasiteettirajoja. Post-it-lappunen muistutukseksi on monelle arjen apu. Muistiinpanot tai vaikeiden asioiden ulkoistaminen (externalizing) paperille auttavat paitsi oppimisessa myös henkisen taakan helpottamisessa. Käsin kirjoitettuna asiat eivät ole vain ajateltuja, vaan samalla myös liikkeeksi muutettuja ajatuksen ja hienomotoriikan yhteistuotoksia.

Myös piirtäminen toimii samalla tavalla. Näkemänsä toistaminen asettaa riman korkealle, mutta myös abstraktimpi tyyli tuo haastetta peliin. Monissa aasialaisissa kulttuureissa merkkien ja symbolien piirtämistä harjoitellaan pitkään ja hartaasti. Esimerkiksi Japanissa käytettävät kiinalaisperäiset kanji-merkit ovat länsimaalaisille käsittämättömiltä vaikuttavia kuviota. Ne koostuvat usein pienemmistä visuaalisista osista, joiden muotoja, merkityksiä, ääntämisvihjeitä ja keskinäisiä suhteita lukija oppii erottelemaan. Aivot tulkitsevat pienempiä osia ja kokonaisuuksia eri tavoin (Higuchi et all 2015). Symbolien piirtämisessä on selvät sävelet: mikä viiva vedetään ensin ja mihinkin suuntaan. Tämä vaikuttanee myös hahmontunnistukseen ja jonkinlaiseen implisiittiseen jaettuun ymmärrykseen.

Sormeni ovat viisaammat kuin mieleni, ajatus toistuu monen flow-tilan saavuttaneen kirjoittajan puheissa ja sama koskee myös piirtämistä ja kuvataidetta. Aikomuksen, toteutuksen ja palautteen silmukka aktivoi kokonaisen orkesterin, joka soittaa hienosti, mutta jonka kapellimestaria on mahdoton löytää. Soiton katkeamattomuuden voi aikaansaada helpolla säännöllä. Eräs työterveysasiakkaani koki kaikkein palkitsevimmaksi piirtämisen siten, että tussi ei saa missään kohdassa nousta paperista. Hänelle tässä oli kyse paitsi luovuudesta myös ongelmanratkaisusta, joka toimi samalla vertauskuvana koko elämälle. On pakko jatkaa siitä, mihin onkaan päätynyt tai jäänyt.    

Symbolista mieleen

Mielen purkaminen paperille on yksi vaihe, kun taas työn tarkastelu muuttaa nuolen suunnan vastakkaiseksi. Silmä arvioi nyt käden jäljen. Tässä kohdassa minuutta on ainakin kahdessa osoitteessa: mielessä ja paperilla. Muodostuu pieni ero ja etäisyys, mikä mahdollistaa mielen vuoropuhelun itsensä ulkopuolisen objektin kanssa.     

”Näkeminen muuttaa tietämistä; tietäminen muuttaa näkemistä.“

Jean Piaget

Esimerkiksi epämääräisen mutta pakottavan tunteen nimeäminen voi viedä siltä pahimman terän pois. Samalla suhteemme siihen voi muuttua. Tunteiden tai kokemuksen nimeäminen (affect labeling) vangitsee, siirtää ainesta itsen ulkopuolelle ja tarjoaa mahdollisuuden katsoa ulkopuolisen silmin. Mieli on liian ahdas paikka, jotta siellä voisi käsitellä koko elämän kirjoa elämyksellisellä tasolla.

Vastine on myös havaittavissa aivoaktiviteetin tasolla. Sisällämme olevat, vielä nimeämättömät emootiot työstyvät limbisen järjestelmän toimesta, joka on erikoistunut tunteidenkäsittelyyn. Tämän osana mantelitumake (amygdala) aktivoituu (Lieberman et all 2007). Se säätelee tunteiden, muistin ja pelkoreaktioiden aktivoitumista. Kirjoittaminen siirtää käsittelyn painopistettä aivokuorelle, astetta jalostuneemmalle tasolle. Muun muassa Brocan alue vastaa puheen tuottamisesta, mikä liittyy läheisesti myös kirjoittamiseen, kun taas Wernicken alue vastaa kielen ymmärtämisestä.        

Apu kolmannesta persoonasta

Kuningas Solomon on jäänyt historiaan hänen viisaista neuvoistaan muille, mutta oman valtakuntansa hoitamiseen hänen näkemyksellisyytensä ei yltänyt. Solomonin paradoksi viittaa juuri tähän: olemme usein viisaampia ratkomaan toisten ongelmia kuin omiamme. Voit käyttää tätä eduksesi luomalla etäisyyttä. Voit ajatella esimerkiksi, miten neuvoisin parasta ystävääni tämän asian suhteen. Tai voit kirjoittaa kolmannen persoonan näkökulmasta: ”Mitä (laita nimesi tähän) tekisi tässä tilanteessa?” Jokainen tarvitsee ulkopuolisen panosta jossakin kohdassa. Esimerkiksi ihmissuhdesolmujen kohdalla on helppo saada pää pyörälle, jos turvautuu ainoastaan itsereflektioon.

Rooman imperiumin keisari ja stoalaisen filosofian suunnannäyttäjä Marcus Aurelius (2006) kirjoitti kirjan ”Itselleni” nimensä mukaisesti, itselleen. Juuri tämä lähtökohta on saattanut olla käänteentekevä: opusta luetaan edelleen, kahden tuhannen vuoden jälkeen, ja ihmiset löytävät siitä jatkuvasti omaansa. Tämä vangitsee toisen puolen kirjoittamisesta ja etäisyyden saamisesta. Dramaturgi Juha Siltanen esitti kahdenkeskeisessä keskustelussa tekstin ainoan arvon piilevän sen arvossa sen kirjoittajalle itselleen. Arvo itselle voi välittyä arvoksi toisille, mutta tässä järjestyksessä – aivan kuten Aureliuksen kirjan kohdalla tapahtui. Tämä ei ole semanttista saivartelua, vaan päinvastainen ajatus markkinointimaailman kohderyhmälähtöiseen filosofiaan, jota myös kirjakustantajat usein harjoittavat.

Painavia sanoja

Intiimiys ja yksilöllisyys nousevat käsin kirjoittamisessa esille. Konekirjoitus tappoi käsialan yksilöllisyyden, persoonallisen tavaramerkin, ja pessimistisimmät ajattelevat tekoälyn tekevän saman nyt tekstin sisällölle. Omaperäiset ja epäsovinnaiset ilmaukset ainakin ovat vähenemään päin, vaikka ajatus kulkee ja yleinen ymmärrettävyys kaiketi lisääntyy avustetulla tai ulkoistetulla tekstintuotannolla. Näin askelten ala ainutkertaisuudessa pienenee entisestään. Toisaalta koko verbaalisen ainutkertaisuuden ajatus voi olla loppujen lopuksi heikolla pohjalla. Mikä ei ole sitaatti?

Tilaisuus tekee varkaan – ja kirjoittajan. Sotien aikana rintamamiesten ja kotijoukkojen välisessä kirjeenvaihdossa ihmiset osasivat eritellä tuntojaan tarkasti ja ilmaista niitä tyhjentävästi. Suurin osa ei ollut käynyt kouluja pitkälle, mutta tämä ei ollut este punnitulle kirjalliselle itseilmaisulle. Kiteyttäminen kannattaa ja aikaansaa merkitystihentymää. Eräs asiakkaani kantaa mukanaan pientä muistikirjaa, mikä jo itsessään kuulemma pakottaa ytimekkääseen itseilmaisuun.  

Mieli tai minuus on sekä prosessi, joka tuottaa minuuden, että kokemus suhteellisen pysyvästä minäkokemuksesta lopputuloksena. Tässä mielessä mieli ei taivu kartesiolaiseen dualismiin, joka on ymmärryksemme ytimessä. Kirjoittaminen tekee tarvitsevamme eron: mielestä paperille tekee mielestä subjektin tai tekijän, kun taas sanat paperilla ovat objekti tai teon kohde; sama kahtiajako pätee myös päinvastaiseen prosessiin, jossa paperilla oleva heijastuu mieleen. Mielen ja tekstin väkevä vuoropuhelu tulee esille myös tavassa, miten vanhojen tekstien läpikäyminen herättää välittömästi paljon uusia assosiaatioita, tulkintoja ja vaihtoehtoisia maailmoja (McAdams & McLean 2013). Vanhat tekstit ovat ideasampo.

Allekirjoittanut syö omia lääkkeitään. Olen erityisesti kunnostautunut kolmannen persoonan hyödyntämisessä etäisyyden, harkintatilan ja helikopteriperspektiivin aikaansaamisessa. Usein sunnuntaisin vaimoni yrittää patistaa minua kotitöiden tekemiseen, jolloin yleensä luotettavien tietolähteiden mukaan vastaukseni on aina sama: ”Seitsemäntenä päivänä Hän lepää”.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.