Miksi vahva yksilö ei riitä? Kokonaisresilienssin näkökulma yhteiskunnan kriisinsietokykyyn

Resilienssi yhdistetään usein yksilön kykyyn selviytyä vaikeuksista, sopeutua muutoksiin ja jatkaa toimintaansa haastavissa tilanteissa (Luthar, Cicchetti & Becker 2000). Psykologisen tutkimuksen piirissä resilienssiä tarkasteltiin pitkään yksilöllisenä ominaisuutena, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut tämän näkemyksen liian kapeaksi (Ungar 2011). Nykykäsityksen mukaan resilienssi on dynaaminen prosessi, joka syntyy yksilön ja hänen toimintaympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa. Yksilön selviytymiskykyyn vaikuttavat samanaikaisesti henkilökohtaiset ominaisuudet, aikaisemmat kokemukset, sosiaaliset suhteet, käytettävissä olevat resurssit sekä yhteiskunnan tarjoama tuki. Ihmisen toimintaa ei voidakaan irrottaa siitä yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta ympäristöstä, jossa hän elää. (Fraser, Richman & Galinsky 1999; Bonanno & Mancini 2008.)

Tällä havainnolla on merkittäviä seurauksia myös turvallisuuden näkökulmasta. Julkisessa keskustelussa resilienssi palautuu toisinaan yksilön ominaisuuksiin, kuten joustavuuteen, sinnikkyyteen tai kykyyn selviytyä vaikeuksista. Tällöin huomio kohdistuu helposti ihmisiin, vaikka kriisit koettelevat samanaikaisesti myös yhteisöjä, palvelujärjestelmiä ja yhteiskunnallisia rakenteita. Toimintakykyinen kansalainen tarvitsee tuekseen toimivia palveluita, turvallisia yhteisöjä ja luotettavia instituutioita. Yhteiskunnan kriisinsietokyvyn vahvistaminen edellyttääkin muutakin kuin yksilöiden valmiuksien kehittämistä. (Ungar 2011, 10–12; Hyvönen ym. 2019, 27–31.)

Yhteisöt muodostavat resilienssin sosiaalisen perustan

Yhteisöresilienssillä tarkoitetaan yhteisön kykyä ennakoida häiriöitä, kestää niiden vaikutuksia, ylläpitää toimintakykyään sekä mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin. Sen keskeisiä elementtejä ovat sosiaalinen pääoma, luottamus, yhteisöllisyys, osallisuus ja toimivat verkostot. Keskeistä on ihmisten kyky toimia yhdessä tilanteissa, joissa totuttuja toimintamalleja joudutaan muuttamaan tai soveltamaan uudella tavalla. (Norris, Stevens, Pfefferbaum, Wyche & Pfefferbaum 2008, 127–132; Berkes & Ross 2016, 185–190.)

Tutkimuksissa on havaittu, ettei yhteisöjen toipumista kriiseistä selitä yksinomaan käytettävissä olevien resurssien määrä. Aldrichin ja Meyerin (2015, 255–263) mukaan sosiaaliset verkostot voivat olla palautumisen kannalta jopa tärkeämpiä kuin fyysinen infrastruktuuri tai taloudellinen vauraus. Yhteisöt, joissa ihmiset tuntevat toisensa ja luottavat toisiinsa, pystyvät hyödyntämään osaamistaan, tietoaan ja muita voimavarojaan tehokkaammin myös häiriötilanteissa.

Yhteisöillä on samalla keskeinen vaikutus yksilöiden toimintakykyyn. Vahvakaan yksilö ei kykene hyödyntämään osaamistaan täysimääräisesti, jos häneltä puuttuvat kokemus luottamuksesta, osallisuudesta tai toimivat sosiaaliset verkostot. Sosiaaliset suhteet luovat ympäristön, jossa yksilölliset voimavarat voivat vahvistua tai jäädä hyödyntämättä. Luottamus, yhteenkuuluvuuden tunne, osallisuus sekä toimivat vuorovaikutussuhteet tukevat sekä yksilöiden että yhteisöjen kykyä selviytyä muutoksista. Yksilöresilienssi ja yhteisöresilienssi ovatkin toisiaan täydentäviä ilmiöitä, eivät toisistaan erillisiä resilienssin muotoja. (Cacioppo, Reis & Zautra 2011, 43–46; Berkes & Ross 2016, 186–190.)

Vahvat instituutiot eivät yksin riitä

Yhteiskunnan resilienssiä tarkastellaan usein infrastruktuurin, viranomaisten toiminnan ja julkisten palveluiden näkökulmasta. Niiden merkitys on kiistaton, sillä ilman toimivia instituutioita yhteiskunnan kyky vastata häiriöihin heikkenee merkittävästi. Hyvösen ja Juntusen (2018, 7–8) mukaan institutionaalisen resilienssin perustan muodostavat yhteiskunnan kyky ylläpitää palveluja, varautua häiriöihin sekä säilyttää kansalaisten luottamus keskeisiin instituutioihin.

Koulutusjärjestelmä, sosiaali- ja terveyspalvelut, oikeusjärjestelmä, kriittinen infrastruktuuri sekä toimiva julkinen hallinto luovat puitteet, joiden varassa yksilöt ja yhteisöt voivat toimia myös poikkeavissa olosuhteissa. Toimivat instituutiot ovat välttämätön mutta eivät riittävä edellytys yhteiskunnan resilienssille. Ilman kansalaisten luottamusta ja yhteisöjen osallistumista myös hyvin rakennetut järjestelmät voivat menettää osan toimintakyvystään. Luottamus instituutioihin näyttäytyykin tutkimuskirjallisuudessa yhtenä yhteiskunnallisen resilienssin keskeisistä tekijöistä. (Malkki & Sinkkonen 2016, 286–287; Hyvönen ym. 2019, 60–62.)

Yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde on kaksisuuntainen. Instituutiot vahvistavat yksilöiden toimintakykyä esimerkiksi palveluiden, koulutuksen, turvaverkkojen ja kriisiaikaisen tuen kautta. Samalla aktiiviset kansalaiset ja toimintakykyiset yhteisöt tukevat yhteiskunnan vakautta, luottamusta ja kykyä selviytyä häiriöistä. Resilienssi ei siis kulje vain yhteen suuntaan, vaan eri tasot vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. (Hyvönen & Juntunen 2018, 3–4, 7–8.)

Kokonaisresilienssin näkökulma

Yhteiskunnat ovat kompleksisia järjestelmiä, joiden ominaisuuksia ei voida palauttaa yksilöiden ominaisuuksiin. Resilienssi ei siirry yksinkertaisesti yksilötasolta yhteisöihin tai yhteiskuntaan, vaan syntyy eri tasojen välisessä vuorovaikutuksessa. Sosio-ekologisen tutkimuksen piirissä tätä on kuvattu emergenssin käsitteellä, jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa (Holling 2001, 390–392). Adgerin (2000) mukaan yhteiskunnan toimintakyky rakentuu ihmisten ja heidän toimintaympäristönsä välisissä suhteissa. Tämän vuoksi yhteiskunnan resilienssiä ei voida ymmärtää tarkastelemalla yksittäisiä toimijoita tai järjestelmän osia erillään toisistaan, vaan huomio on kohdistettava niiden välisiin yhteyksiin ja vuorovaikutukseen (Duit, Galaz, Eckerberg & Ebbesson 2010, 363–365).

Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa kokonaisresilienssin käsite tarjoaa yhden vastauksen tähän haasteeseen. Sen keskeinen lähtökohta on yksinkertainen mutta vaativa: yhteiskunnan kriisinsietokykyä ei voida ymmärtää tarkastelemalla vain yhtä tasoa kerrallaan. Hyvönen ja Juntunen (2018, 3–4) määrittelevät kokonaisresilienssin yksilöiden, yhteisöjen, institutionaalisten rakenteiden ja kansainvälisen kytkeytyneisyyden muodostamaksi kokonaisuudeksi, jonka toimintakyky perustuu näiden tasojen väliseen vuorovaikutukseen. Myöhemmin Hyvönen ym. (2019, 21–24) tarkentavat, että yksilöiden toimintakyky, yhteisöjen sosiaalinen pääoma, instituutioiden toimivuus ja kansainväliset riippuvuussuhteet muodostavat keskinäisriippuvaisen järjestelmän, jota ei voida arvioida yhden tason näkökulmasta.

Tämä ajattelutapa on myös Laurea-ammattikorkeakoulun ResLab-tutkimustiimin toiminnan keskeinen lähtökohta. ResLabin tutkimuksessa huomio kohdistuu erityisesti siihen, miten yksilöiden, yhteisöjen ja institutionaalisten toimijoiden väliset suhteet vaikuttavat yhteiskunnan toimintakykyyn muuttuvissa olosuhteissa. Tavoitteena on ymmärtää, kuinka erilaiset toimijat pystyvät yhdessä ylläpitämään turvallisuutta, varautumaan häiriöihin ja mukautumaan muutoksiin. (Hario 2024.) Samankaltaista yhteisöresilienssiä vahvistavaa lähestymistapaa sovelletaan myös Laurea-ammattikorkeakoulun Kyläturva-hankkeessa sekä siihen liittyvässä Kylien OmaVara -kehittämistyössä, joissa paikallisyhteisöjen toimintakykyä, yhteistoimintaa ja varautumista kehitetään osana laajempaa kokonaisturvallisuuden verkostoa. (Laurea 2026; Jokela-Ylipiha & Honkonen 2026; Honkonen 2025.)

Resilienssikeskustelu painottuu usein joko yksilöiden selviytymiskykyyn tai yhteiskunnan rakenteisiin. Kokonaisresilienssin näkökulmasta kumpikaan tarkastelutapa ei yksin riitä. Yhteiskunnan kriisinsietokyky perustuu yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden väliseen vuorovaikutukseen, jossa eri tasot ovat jatkuvasti riippuvaisia toisistaan. (Hyvönen & Juntunen 2018, 3–4; Folke, Biggs, Norström, Reyers & Rockström 2016.)

Resilienssin kannalta ratkaisevaa ei ole yksittäisen toimijan vahvuus vaan toimijoiden välinen toimintakyky. Vahva yksilö ei automaattisesti tarkoita vahvaa yhteiskuntaa, aivan kuten vahvat instituutiotkaan eivät yksin tuota yhteiskunnallista resilienssiä. Kriisitilanteissa ratkaisevaksi muodostuu se, kuinka hyvin yksilöt, yhteisöt ja instituutiot kykenevät toimimaan yhdessä. Juuri tässä näkyvät myös yksilöresilienssin rajat ja kokonaisresilienssin merkitys.