Opintopsykologi kierrättää: Älä päädy katuvaksi pehmoksi

Sijoittajalegenda Warren Buffettiin on laajasti yhdistetty ajatus, jonka mukaan ero menestyneiden ja erittäin menestyneiden ihmisten välillä on siinä, että erittäin menestyneet ihmiset sanovat melkein kaikkeen: ”Ei”. Näin he suojelevat huomioresurssejansa, aikaansa ja energiaansa kaikenlaiselta ”seireenien laululta”.

Tälle löytyy myös tieteellistä perustaa. Psykologian professori Adam Grant esittää kirjassaan ”Give and Take” (2013) empatian olevan kaksijakoinen ilmiö elämässä menestymisen kannalta. Lämminhenkisiä on yliedustettuina menestyneimpien joukoissa, mutta heitä on myös leijonanosa uupuneiden ja jumiin jääneiden parissa. Empaattisten kohdalla ero selittyy professorin tutkimusten perusteella juuri rajojen pitämisellä. Ydinkysymyksenä: pystyykö empaattinen pitämään oman fokuksensa mielessään ja silti toimimaan lämminhenkisenä omana itsenään, vai kuoriutuuko hänestä muiden odotuksiin reagoiva ja joka suuntaan repeävä ”altruistinen persoonallisuushäiriö”.

Eriytynyt mieli

Psykologi Murray Bowenin (1978) teoria mielen eriytymisestä pureutuu juuri näihin haasteisiin. Lähtökohtana on psyykkinen eriytyminen (differentiation), mikä mahdollistaa harkintatilan muodostumisen. Harkintatila on omien arvojen ja ajattelun mukaista toimintaa: tässä mielenmaisemassa on mahdollista pitää mielessä monia eri näkökulmia samaan aikaan, ilman yhden suuntaan kallistumista, saatikka lukkiutumista. Se on malttia hillitä ja viipyillä hetkessä: päättää ja vastata (respond) sitten, kun mieli on rauhoittunut ja asettunut. Harkintatila on stressinsietoa ja tuumailua. Sen vastakohta on reaktiivinen ”liipasinherkkyys” (react), joka saa ihmisen yllykkeiden vietäväksi, jonka seurauksena ajautuu helposti ikäviin tilanteisiin ja epätarkoituksenmukaisiin asetelmiin. Vähemmän eriytynyt mieli menee herkemmin äärimmäisyyksiin ja ajautuu helposti mustavalkoiseen ajatteluun, mistä on lyhyt matka meihin ja heihin, uhreihin ja sortajiin sekä hyviin ja pahoihin.

Psyykkinen harkintatila edellyttää lähtökohtaisesti omien tavoitteiden ja tarpeiden erottamista muiden odotuksista ja tarpeista. Tämä on yksi elämän suurimmista ja monitahoisimmista haasteista. Viime kädessä siinä on kyse yksilön ja ryhmän suhteista. Politiikan vanhan sanonnan mukaan ihmisellä pitää olla oma suunnitelma, koska ilman sitä hän päätyy osaksi jonkun toisen suunnitelmaa. Liiketalouden professori Kaj Storbacka (2005) esittää toimivan liiketoimintamallin yhdeksi ominaisuudeksi kyvyn erottaa tuotettu lisäarvo asiakasyritykselle ja omalle yritykselle. Tämä tekee hyödyn ”jyvityksestä” läpinäkyvää. Työntekijän puolestaan kannattaa miettiä lisäarvoasiaa paitsi ponnistelun ja suoriutumisen suhteena, myös kokonaan erillisesti suoriutumisen ja palkitsemisen keskinäisenä kytkentänä. Viime kädessä kaikki kaupallinen toiminta kiteytyy yksilön ja ryhmän suhteeseen. Liiketoiminnassa on kyse voiton tuottamisesta tyytyväisten asiakkaiden avulla / kautta.  

Minä-me-suhde on vasta psyykkisen eriytymisen ensiaskel. Tämän lisäksi omia ajatuksia ja tunteita pitää pystyä jäsentämään uudella ja erilaisella tavalla. Tulee opetella ajattelemaan tunteita ja tuntemaan ajatuksia. Molemmat vaikuttavat toinen toisiinsa, mutta valinnanvapauden kasvattaminen edellyttää kummankin taakse katsomista.

Aseta ajatuskuplasi mikroskoopin alle. Millainen tunne ajatukseeni on kytkeytynyt? Miltä se tuntuu kehossani? Millainen tarve on tunteen takana? Entä millaisen kouluarvosanan antaisin sille? Yksi tunne voi myös suojella toiselta, mahdollisesti haavoittuvammalta tunteelta. Usein sipulin sisimpänä on universaaleja toiveita ja pelkoja. Esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelko on todennäköisesti lajikehityksellinen vakio meissä kaikissa. Samaa lienee myös kaipuu tulla rakastetuksi kaikkine karvoineen. Tai toive kokea riittävänsä edes joskus elämässä.

Myös tunteet tarvitsevat erittelevän intervention. Millainen ajatus mahtaa olla tämän tunteen takana? Mihin uskomuksiin se perustuu? Millaiset odotukset ja tulkinnat ovat johtaneet tähän tunteeseen? Entä miltä tämä kaikki näyttäisi tarinan muodossa? Keskeistä tässä kaikessa on kyky pitää samanaikaisesti mielessä sekä tunteita ja ajatuksia, joskus erillisinä, joskus yhteen kietoutuneena.

Eriytyminen on ainakin jonkin verran kontekstisidonnaista tai ehdollista. Ihminen voi olla eriytynyt ja harkintatilaa hyödyntävä kaikilla elämänalueilla – paitsi keskusteluissaan äitinsä kanssa, tai monesti jaksamme olla joustavia ja realiteettiorientoituneita aikuisia, kunhan saamme vastineeksi olla illalla taantuneita lapsia. 

Mieli neljän tuulen hattuna

Konkreettisesti eriytynyt mieli edellyttää impulssikontrollia, nykyhetken ylittävää odotushorisonttia sekä neljän ajatuksen pitämistä työmuistissa.

• Minä-ajatus: Mitä minä ajattelen / haluan / pidän totena?
• Minä-tunne: Mitä minä tunnen / tarvitsen?
• Toisen-ajatus: Mitä toinen ajattelee / haluaa / pitää totena?
• Toisen-tunne: Mitä toinen tuntee / tarvitsee?

Tämä on haastavaa, mutta palkintona on eriytynyt psyykkinen positio, joka pystyy olemaan yhteydessä toisiin menettämättä itseään. Joka osaa arvioida, mitä toiset tarvitsevat, mutta punnitsemaan samaan aikaan mielessään omia tarpeita ja tavoitteita. Muuten seurauksena on vääristyneitä mielen sisäisiä komentoketjuja tai ”mielen makroja”, jotka salamannopeasti ja usein alitajuisesti saavat aikaan reaktioita (react). Vähemmän eriytyneessä mielessä voi muodostua vääristynyt yhtälö tai päättelyketju, jossa toisen tarve on automaattisesti oma velvollisuuteni. ”Sanasi on lakini”, muutettuna: (kuviteltu) tunteesi on lakini. Tunnistetaan tai fantasioidaan toisen tunne ja tarve herkästi – mutta ei tunnisteta omia tunteita ja tarpeita. Eriytyneemmässä mielenmaisemassa sosiaaliseen vaihdantaan liittyvä harkintatila, ja siitä kumpuava vastine (response), muodostuu neljän näkökulman venyttämisestä mahdollisimman erilleen, jotta kokonaispinta-ala tai mielen liikkumatila kasvaa. Tämä myös vähentää ahdistusta.  

Harkintatila on oman mielen tarkastelua

Syvyyspsykologi Wilfred Bion (1962) pureutui kokemuksen ja siitä seuraavan ajattelun välimaastoon. Raaka fysiologinen ja emotionaalinen tuntemus täytyy muuttaa kokemukseksi, jota voidaan ajatella. Tämä välitila ja psyykkinen työ (alpha function) tähtää impulssin hillitsemiseen; siihen, ettei tunne johtaisi välittömästi valintaan tai tekoon, vaan mieluummin havainnointiin ja harkintaan. Tässä on haastetta kenelle tahansa, joten jätetään hetkeksi toiset ihmiset taustalle.  

Harkintatilan valtaaminen edellyttää ihmiseltä usein oman ajattelun ajattelemista, metakognitiota, jossa omaa ajattelua ja mieltä tarkastellaan ikään kuin helikopteriperspektiivistä käsin. Voidaan puhua myös oman mielen ”kolmiollistamisesta”. Siinä ihminen erottaa itsen, tunteen ja ajatuksen kolmion kulmiksi, sillä normaalisti ne ovat sulautuneina yhteen. ”Olen vihainen”, muuttuu metakognitiivisessa käsittelyssä muotoon: ”Minussa on vihaa”. Tämä ei ole semanttista saivartelua, vaan psykologinen kiila. Seuraavaksi: ”Mikä on tämän tunteen viesti?” Ja edelleen: ”Mitä ajattelen tästä tunteesta?” Ei tarvitse heti tietää totuutta tai oikeaa vastausta.    

Mielen marssijärjestys

Mielen pitää pystyä muuttamaan tunnemyrskyä ajateltavaksi kokemukseksi. Metakogniota, omien ja muiden ajatusten ajattelua, tarvitaan oman mielen tarkasteluun ja harkintatilan tuottamiseen. Ansaitseminen (deserve) ja tarvitseminen (need), ajattelu ja tunteet sekä itse ja toinen – psyykkinen autonomia ja itsemääräämisen tarve ovat yksilön oikeus ja samalla myös velvollisuus. Kiteytetysti. Toisen tarve voi olla täysin todellinen. Toisen pettymys voi myös olla täysin todellinen. Minun myötätuntoni voi olla täysin todellinen. Mutta silti minun ei tarvitse tehdä sitä, mitä toinen haluaa. Viime kädessä oma hyvinvointi ei voi olla kiinni toisen tunnetiloista. Empatia ilman rajoja on uhrautumista.  

Samalla tarvitaan kykyä hahmottaa ja ymmärtää mieltä, mentalisaatiota, jolloin oma ja toisen mielenmaisema avautuvat näkyminä, jotka eivät kuitenkaan ole suoranaisia todellisuuden kuvauksia. Esimerkiksi toisten vaikuttimista ei koskaan voi olla täysin varma – koska he eivät usein tiedä itsekkään. Sama pätee itseemme. Ensimmäinen tulkinta ei välttämättä ole kohdentunein. Esimerkiksi vihan tunteen takana voi olla erilaisia merkityksiä. Viha saattaa suojata meitä loukkaantumisen aiheuttamalta häpeältä. Tämän defenssirakennelman ytimessä voi olla hyväksytyksi tulemisen tarve. Vaihtoehtoisesti viha voi olla luonnollinen reaktio, jos omia rajoja on rikottu törkeästi. Viha voi olla myös turhauttavan voimien ehtymisen päätepysäkki. Kirjoittaminen voi auttaa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa, koska työmuistimme kapasiteetti tulee helposti vastaan.     

Yksi tapa ajatella tätä kaikkea on mieltää elämä matkaksi. Siinä tunne voi olla tienviitta, kun taas ajatus voi olla mielikuva matkasta tai reitin hypoteesi. Silloin metakognitio olisi kartan tutkimista, aina ilmansuunnista ja mittakaavasta lähtien. Intuitiivinen kompassi yhdistää edellisiä, mutta lopulta juuri psyykkinen eriytyminen – differentiaatio – on kykyä valita itse, minkä suunnan ja reitin valitsee.

Kansakunnan harkintatila

Kahdeksan päivää 911-terrori-iskun jälkeen julkaistiin Helsingin Sanomissa professori Juha Siltalan (2001) Vieraskynä-artikkeli ”Viholliskuvia ruokkimalla voimistetaan fanatismia”. Siinä hän peräänkuulutti malttia ja harkintatilan hyödyntämistä, kun ”kutsu kuolemantanssiin on käynyt”. Juuri maltti on mentalisaatiota: kykyä tuntea voimakkaasti, mutta samalla sietää sitä, ettei tiedä vielä tarkkaan, mitä tapahtuneesta tulisi ajatella. Vuonna 2001 ihmiset liimautuivat TV:n ääreen, mutta tänä päivänä kommunikaatio on kaksisuuntaista ja algoritmit ohjaavat erilaisiin luuppeihin ja sitä kautta kupliin. Triggeröityminen ja välittömät reaktiot ovat silmukoiden polttoainetta, joten ehkä kierroksia nostattava some-postaus ei sittenkään vaatisi välitöntä vastinetta. Jos muu ei auta, aseta itsellesi lähestymiskielto X:ään.

Ärsykkeen ja toiminnan välissä on aina tila tai viive – vaikka sitä emme aina höyrypäissämme uskoisikaan. Siitä välistä löytyy kokonainen maailma, jos vain mielemme malttaa ja kanttimme kestää. Vaikka kuulisit seireenien laulun, ei ole pakko ohjata rantaan; eikä ole pakko astella tanssilavalle, vaikka kuulisi kuolemantanssin alkutahdit.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa katuva pehmo, opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.