Opintopsykologi kierrättää: Kolmannen pyörän psykologiaa

Mekaanisessa mielessä kolme voi tarkoittaa äärimmäistä vakautta. Ajatellaan esimerkiksi kameran kolmijalkaista alustaa (tripod), joka päihittää neljän jalan ratkaisun – kahdesta puhumattakaan. Mutta kameran jaloilla ei ole omaa tahtoa, psyykettä.

Kolmen mielen kaltevuus

Ihmisten välisessä vaihdannassa kolme tuo usein epävakautta ja -symmetriaa mukanaan (Simmel 1972). Monimutkaisuutta ainakin lisää, että kahden ihmisen välisessä kanssakäymisessä on olemassa vain yksi suhde, mutta kolmen kimpassa on olemassa kolme suhdetta. Jälkimmäisessä saattaa helposti muodostua yksi vahvempi suhde ja kaksi heikompaa yhteyttä – tai kahdella jäsenellä voi olla pitkä yhteinen historia. ”Kolmas pyörä” päätyy usein miettimään omaa paikkaansa. Jos yksi lähestyy toista kolmioasetelmassa, muodostuu vääjäämättä enemmän etäisyyttä kolmanteen. Tämä tuo helposti draamaa, avaa lojaalisuushuolia ja herättää ihmisissä kilpailuasetelmia.

Kolmen kopla on pienin mahdollinen muoto, jossa epävarmuudet, lojaalisuudet ja valtakysymykset voivat nousta esille osana ryhmäprosessia. Mielessä voi esimerkiksi vilistää:

• Kumman kanssa hän on enemmän katsekontaktissa?
• Kenen puolelle hän asettuu?
• Olenko ulkokehällä?
• Olenko tärkeä?

2–1-asetelma voi olla kuviteltu tai todellinen. Kilpailu hyväksynnästä voi viritä myös uudella, erilaisella tavalla. Lisäksi rooliodotukset saattavat asettua yksilön ylle kuin sadepilvi. Ihminen voi kolmen kesken joutua helposti syntipukiksi, erotuomariksi tai välittäjäksi. Kaksi muodostaa suhteen, kun taas kolme järjestelmän.

Kolme on aika harvinainen yhdistelmä myös urheilun saralla. 3 x 3-koripallo on noussut viime vuosikymmeninä varsin suosituksi lajiksi, viime olympialaisissa oikeaksi huomiomagneetiksi, mutta itse asiassa kolme-vastaan-kolme-koripallojoukkue koostuu neljästä pelaajasta, joista kolme on samaan aikaan kentällä ja vaihtoja tapahtuu tiuhaan.

”It takes two to Tango”

Saksalaisessa psykodynaamisessa kirjallisuudessa käytetään usein käsitettä ”collusion” (Kets De Vries 1999). Siinä kaksi ihmistä täydentää toistensa tiedostamattomia tarpeita. Esimerkiksi [PP1] toinen tarvitsee ihailijaa, kun taas toinen tarvitsee vahvan johtajan. Toinen tarvitsee uhriroolia, toinen taas pelastettavan. Yhdessä syntyy itseään ylläpitävä kahden systeemi, dyadi, joka käyttäytyy joskus kuin pieni lahko, toisiaan puoleensa vetävät magneettikentät tai yhteensopivat palapelipalat.

Truman Capoten kirjassa ”Kylmäverisesti ” (In Cold Blood, 1966) kuvataan piinavan tarkasti, vähillä adjektiiveilla kansaslaisen ydinperheen murha. Tositapahtuma. Rikolliskaksikko murhaa ennalta heille tuntemattoman esimerkillisyyden ja periamerikkalaisuuden symbolin. Tekijät ”Dick” ja Perry olivat parivaljakko, jossa yhdistyi ensimmäisen laskelmoivuus ja jälkimmäisen hyväksytyksi tulemisen tarve. Kirjailijan kuvauksen perusteella parivaljakon keskinäinen suhde loi ikään kuin kolmannen hahmon, yhdistelmän molempien toinen toisiaan täydentävistä odotuksista ja ominaisuuksista, joka toteutti kamalan teon. Jälkeenpäin he päätyivät ajamaan ympäri Yhdysvaltoja päämäärättöminä, sillä kumpikaan ei luottanut toiseen salaisuuden pitäjänä. Näin he olivat tuomittuja olemaan yhdessä. Salaisuudesta tuli kolmas osapuoli, takapenkin näkymätön matkustaja. Paradoksaalisesti juuri epäluottamus sitoi heidät yhteen. Lopulta he jäivät kiinni ja joutuivat edesvastuuseen, ja suostuivat kirjailijan haastattelemiksi.

Kahden kauppa ei tietenkään aina ole patologista tai haitallistakaan. Parhaimmillaan parityöskentelyn hedelmänä syntyy jotain, mitä kumpikaan ei olisi pystynyt aikaansaamaan omin voimin, mutta samalla on tärkeää tunnistaa, että kahden liitoksessa – dyadissa – voi olla erilaisia elementtejä, jotka sitovat toisiaan yhteen kuin kemiallisessa reaktiossa. Jo Freud (1914) jakoi ihmisiä – karkeasti ajateltuna – narsisteihin ja tukeutujiin ja ajatteli näiden väleillä olevan vetoa.

Kahdesta kolmeen

Psykologi Murray Bowen (1978) ajatteli asioiden ”kolmiollistumisesta” (triangulation) näin: kun kahden ihmisen välinen jännite kasvaa liian suureksi, hakeutuu ahdistus lähes automaattisesti kolmannen osapuolen kannettavaksi. Kolmas osapuoli ikään kuin laitetaan kantamaan ongelmaa. Kolmannesta voi tulla säiliö, johon pari sijoittaa oman ahdistuksensa. Paras kaveri voi vaihtua, ja uuden parhaan kaverin kanssa saatetaan lähentyä entisen parhaan ystävän kustannuksella. Monesti, kun kolmas henkilö liittyy joukkoon, syntyy hetkellisesti vakaampi asetelma, mutta pidemmän päälle epävakaus kasvaa. Psykologinen jännite-energia voi olla suurimmillaan juuri kolmioasetelmassa.

Kaksi lähentynyttä ihmistä voi myös alkaa jakamaan tai vahvistamaan toinen toistensa tulkintoja, jolloin voi syntyä suljettu uskomusjärjestelmä. Organisaatiopsykologin Manfred Kets DeVries (2004) puhui tästä ”jaettuna psykoosina” (folie à deux). Samaa ideaa on myös jaetussa paranoidissa rakennelmassa (shared paranoid construction). Prosessina kuvattu ilmiö etenee usein näin: yhteistuumin tapahtuva tutkiminen muuttuu jaetuksi uskomukseksi, valikoivaksi tarkkaavaisuudeksi ja varmuudesta juopumiseksi, jonka lopputuloksena on yhteinen viholliskuva. Prosessi taipuu helposti myös itseänsä ruokkivaksi kehäksi. Tällaiset liittoumat ja prosessit ovat usein alitajuisia.

Psykoanalyytikko Wilfred Bion (1961) kuvasi ryhmien toimintaa näin. Työryhmä (work group) kestää epävarmuutta, mutta ryhmäprosessin myötä fokus voi muuttua yhteisen tunteen puolustamiseksi, jolloin myös ryhmän luonne muuttuu. Syntyy perusolettamusryhmä (basic assumption group), jossa argumentointi ei enää palvele ongelmanratkaisua ja ajattelua, vaan yhteenkuuluvuuden ylläpitämistä. Samalla kulttimaiset elementit nostavat päätään.

Nyanssien katoaminen on vaaran paikka

Kahtiajakoa seuraa usein heijastaminen (projektio). Me ihmiset olemme mestareita näkemään toisissa sellaista, mitä emme halua tai pysty näkemään itsessämme. Syntipukit ovat kautta historian olleet usein tällaisia likasankoja (Girard 1982). Kolmas taho tai ulottuvuus voi olla ihminen, salaisuus, vihollinen, ideologia tai jopa oire. Sen psykologinen tehtävä on vakauttaa järjestelmä – mutta samalla se usein ylläpitää ongelmaa tai tarjoaa hetken helpotuksen, mutta pidemmän päälle hinnan korkojen kera.

Elämän alkua leimaa kahdenvälinen suhde äitiin, mutta isä, sisarus tai joku muu taho voi lievittää tätä symbioottista suhdetta. Kolmas mahdollistaa erillisyyden, mutta aina tämä ei onnistu turvallisesti, jolloin kolmannesta osapuolesta voi muodostua uhka. Moni kuvailee voivansa olla oma itsensä, jos on toisen kanssa kaksin, mutta menettävänsä itsensä helposti, jos kolmas osapuoli tulee mukaan. ”Menetänkö paikkani ja itseni, jos kolmas pyörä tulee mukaan”, muodostuu helposti huolena mieleen.

Monen kasvutarinaan kuuluu tiivis suhde parhaaseen kaveriin, mutta uusi paras kaveri saattaa jossain vaiheessa syrjäyttää vanhan. Ikävimmillään tämä voi tapahtua sulkemalla entinen paras kaveri ulkopuolelle. Tässä voi olla kyse paitsi identiteetin rakentamisesta myös vallankäytöstä. Tällaisissa asetelmissa kolmio ei ole vain rakenne, vaan tunnekuorman säiliö, jossa kolmanteen heijastetaan tai sijoitetaan (projektio) sellaista ahdistusta tai ”kuonaa”, mitä itsessä ja uudessa paras-kaveri-suhteessa ei haluta tai pystytä näkemään (Klein 1946).

Mikä auttaa?

Kolmiollistumisen todennäköisyys riippuu suhdejännitteen määrästä sekä ihmisten erillisyyden asteesta. Jos jännite kahden kaupassa on korkea ja molempien on hankala sietää psyykkistä erillisyyttä, kahden ihmisen välinen jännite ylittää heidän kykynsä kantaa sitä, ja syntyy kolmas taho – se voi olla syntipukki, idealisoitu tähti, yhteinen salaisuus tai melkein mikä tahansa.

Murray Bowen (1978) esitti kolmiollistumisen ohella myös muita teorioita, joista yksi keskeisimpiä on psyykkisen eriytymisen aikaansaaminen (differentiation). Idea perustuu yksilön omien tarpeiden ja tavoitteiden erottamisesta toisten odotuksista – tai kuvitelluista toisten odotuksista. Tämän lisäksi ihmisen tulisi eriyttää omat tunteet ja ajatukset toinen toisistaan siten, että voi ajatella tunteitaan sekä tuntea ajatuksiaan. Ikään kuin irrottaa mielikuvien, ajatusten ja tunteiden yhteissidosta. Eriytynyt mieli ”ostaa” harkintatilaa ja -aikaa (respond), kun taas eriytymätön mieli, jossa omat ja muiden tarpeet sekä ajatukset ja tunteet ovat yhtenä ”möykkynä”, päätyy usein jonkinlaiseen automaatioreaktioon (react), vailla vaihtoehtojen punnintaa. Tässä mielessä eriytynyt mieli edustaa vakautta, harkintatilan pyhittämistä sekä kykyä olla eri mieltä vailla yhteyden menettämistä tai tarvetta ”maksattaa” mitään muilla.     

Dumasin ”Kolme muskettisoturia” (1844) on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Heidän yhteinen missionsa ajoi keskinäisen kilpailun edelle: ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”. Myös selkeä työnjako auttoi asiaa, ja lopulta neljäs jäsen liittyi mukaan, mikä muutti asetelmaa. Muskettisotureilla oli omat erimielisyytensä ja riitansa, mutta heille lojaalisuus ei tarkoittanut yksimielisyyden vaadetta – ja tässä mielessä he olivat Bowenin ajatuksia mukaillen varsin eriytyneitä. Tällä tavalla ”kolmio kolmiollisti itsensä”. Ideologia ja vala liimasi kolmikon yhteen. Vedenjakajana oli kysymys: statuskilpailu vai yhteinen missio?

Luonnollinen ja elämää uudistava kolmio muodostuu vanhempien ja vauvan kesken. Vauvan tai taaperon hoitaminen ajaa kaiken muun edelle ja tämä yhteisymmärrys sitoo isää ja äitiä tiukemmin yhteen. Kolmas voi myös joskus olla kahden liima. Rakentava kolmiollistaminen on myös saattanut pelastaa maailman. Kylmän sodan vaarallisilla hetkillä John F. Kennedy piti puheen American -yliopistossa (1963), jossa inhimillinen yhdistävä nimittäjä toimi liennyttävänä kierrosten laskijana USA:n ja Neuvostoliiton uhittelussa: ”… me kaikki elämme tällä pienellä planeetalla. Me kaikki hengitämme samaa ilmaa. Me kaikki kannamme huolta lastemme tulevaisuudesta. Ja me kaikki olemme kuolevaisia.”  

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.