Oppiminen ja tiedonkulku ovat olennaisia ulottuvuuksia projektityössä – tai ainakin niiden tulisi olla! Usein ne saattavat jäädä liian vähälle huomiolle (Oksman 2023). Tässä artikkelisarjassa pohdin ensin kolmea väitettä projektijohtamisesta, toisessa osassa pohdin hiljattain päättyneen hankkeen kautta projektin tavoitteenasetantaa vuorovaikutuksena, kolmannessa osassa projektin arviointia ja onnistumista ja tässä viimeisessä projektin tiedonkulkua ja oppimista.
Kuva: Jason Goodman / Unsplash
Oppiminen
Perinteisessä projektidiskurssissa oppiminen on tärkeää erityisesti organisaation näkökulmasta. Jos ajatellaan organisaatioiden olevan olemassa vain meidän ihmisten ajatuksissa, tämä oppimisnäkemys on hassu (Oksman 2023, kts. myös Oksman 2013.) Organisaatiot itsessään eivät varsinaisesti tee tai opi mitään, vaan ihmiset organisaatioissa tekevät ja oppivat.
Oksmanin (2023) mukaan tieto muuttuu tietämykseksi vain vuorovaikutuksessa, eli tieto realisoituu, kun ihmiset puhuvat keskenään. Siksikin yhdessä ajatteleminen, reflektoiminen ja pohdiskelu olisi tärkeää. Tiedosta iso osa on kokemuksellista ja sanatonta ymmärrystä. Kokemuksellista oppimista voi verrata polkupyörällä ajoon, sitä on vaikea, ellei mahdotonta pelkästään kirjallisesti toiselle välittää. (Oksman 2023.)
Projektia voi pitää oppimisprosessina. Kuitenkin on aivan eri asia, miten projektissa opittua pyritään hyödyntämään projektin jälkeen. Usein edellytetään muutosta ihmisten vakiintuneissa toimintatavoissa – mikä on vaikeaa. (Oksman 2023.) Oppiminen voi olla myös hyvä mittari projektille (projektin mittaamisesta kts. edellinen artikkeli, Nikula 2023). Oksmanin (2023) mukaan käytäntöjen esille tuomisen ainoa tapa on reflektio. Käytännössä se tarkoittaa hänen mukaansa mentorointia. Laureassa on toteutettu ainakin ryhmämentorointi-ohjelma, jonka avulla on pyritty edistämään siihen osallistuneiden työuria vahvistamalla tki-toiminnan ja opetuksen integraatiota, eli juuri projekteissakin opittua. (kts. lisää esim. Vento ja Soini 2022).
Alf Rehn on kuvannut “parhaita käytäntöjä” lausahduksella: “s*it that used to work” (Rehn 2017). Tällä hän viitannee muun muassa siihen, että paras käytäntö on kuitenkin kontekstista irrotettu juttu, eikä se silloin (välttämättä) tuota menestystä. Ennemminkin sosiaaliset käytännöt tuottavat menestystä, mutta niitä ei kuitenkaan voi siirtää. (Oksman 2023). Kontekstin ymmärtäminen on olennaista.
Itse ajattelen, että niin kutsutuista hyvistä käytännöistä saattaa olla apua esimerkiksi työuran alussa, tai ainakaan ne eivät ole täysin hyödyttömiä, jos ja kun projektin alussa on kaaosta (kaaoksesta kts. edellinen artikkeli Nikula 2023b), ja pitää mielessään kontekstisidonnaisuuden merkityksen. Saman organisaation sisällä toimittaessa konteksti saattaa pysyä riittävässä määrin samanlaisena, niin että hyvistä käytänteistä, eli jonkun muun, jossain muualla hyväksi havaitsemista käytännöistä voi kuitenkin saada jotain ”kättä pidempää” ja siten hyötyä. Vaikka käytänteet olisivatkin enimmäkseen ”old s*it”, ei se välttämättä tarkoita, että ne eivät toimisi.
Saattavat toimia – mutta saattavat olla toimimattakin. Saahan vanha kanankakkakin kukat kukkimaan!
Tiedonkulku
Jokainen projekti on oppimisprosessi. Tietoon ei pitäisi suhtautua vain varastoimisena vaan ennemminkin työntää sitä projekteihin. Ratkaisun tarjoamisen sijaan tulisi tarjota ratkaisun löytämisen tapaa (Oksman 2023). Tätä voisi verrata myös terapiatyöhön: ei terapeutti tarjoa ihmisille useinkaan valmista vastausta, vaan keinoja löytää itse oman elämänsä ratkaisut.
Päättyneen Kokemusasiantuntija verkossa -hankkeen kautta pohdin oppimista ja tiedonkulkua. Jatkossa voisi projektin ”tiimipalavereita” tai ”viikkopalavereita” nimetä jotenkin toisin. Siten, että ne kutsuisivat reflektoimaan ja oppimaan. Mikä on se paikka, yhteisen ajattelun tila, johon itse projektipäällikkönä haluaisin ihmisiä kutsua tai mihin itse projektintyöntekijänä haluaisin osallistua: yhdessä oppimaan, oivaltamaan, ajattelemaan – reflektiopalaveri? Oivalluspalaveri? Kieli ja ajattelu ovat mutkikkaasti sidoksissa toisiinsa, joten palaverin nimeämiselläkin on merkitystä.
Oppimiselle suotuisa ympäristö on sellainen, jossa on turvallista olla, se on avoin ja läpinäkyvä, eikä tarvitse pelätä epäonnistumista. ”Tieto on ainoa resurssi, joka lisääntyy jaettaessa” (Oksman 2023) on parempi sanonta kuin ”tieto on valtaa”, mutta toimimmeko arjessamme sen mukaisesti?
Oppiminen itsestään selvää formaalissa oppimisympäristössä?
Mikään ei ole itsestään selvää. Kokemusasiantuntijat verkossa -hankkeessa varmasti opimme toinen toisiltamme projektin aikana paljon: mukana oli toimijoita, jotka eivät ennen olleet tehneet projektiyötä tai olleet mukana ammattikorkeakoulun TKI-toiminnassa. Projektissa tehtiin asioita, jotka olivat uusia projektin työntekijöille, kuten podcastien toteuttaminen käsikirjoituksista editoimiseen tai videodokumentin toteuttaminen. Näistä kertyi yksittäisille ihmisille runsaasti uuttaa oppia, joka varmasti menee käyttöön seuraavissakin organisaation projekteissa.
Mutta enemmän epäselvää on se, mitä ”organisaatio näistä oppii” tai mitä käytäntöjä organisaatiossa näiden myötä muutetaan? Ainakin podcastien ja videodokumenttien tekijyyden nimeämiseen kiinnitetään organisaatiotasollakin enemmän huomioita jatkossa. Samoin korkeakoulun käyttämää lähdeviittausohjetta päivitetään podcast- ja videodokumenttilähteiden osalta. Näiden voisi luonnehtia olevan jo organisaatiotason oppimisia ja tiedonkulun onnistumisia, koska lähdeviittausohje on päivittäisessä käytössä etenkin opiskelijoiden osalta.
Oppimista osana projektityötä olisi hyvä pohtia yhdessä avoimesti enemmänkin. Korkeakoululle tämän voisi kuvitella olevan luonteva ulottuvuus, myös projekteissa – ovathan ne oppimisen formaaleja foorumeita! Epäilen kuitenkin, ettei edes oppimisen formaali ympäristö ole vapaa pinnistelyltä sen osalta, miten projektityön opit ja oivallukset saataisiin käytäntöön esim. muutoksina organisaation (ihmisten) toiminnassa.
Lähteet:
